Katja Viiri – Wider Screen 1/2001

Michael Mannin ohjaaman uudelleentulkinnan James Fenimore Cooperin amerikkalaisesta seikkailusta Viimeinen mohikaani (The Last of the Mohicans, 1826) mainosjulisteessa on lähikuva tummanpuhuvan Haukansilmän (Hawkeye)/Daniel Day-Lewisin kasvoista ja sen alla teksti "The First American". Toisen julisteen isossa kuvassa Haukansilmä/Day-Lewis kirmaa taistelutantereen keskellä ja pienessä kuvassa esiintyy elokuvan romanttinen sankaripari Haukansilmä ja Cora Munro/Madeleine Stowe. "Viimeinen mohikaani" -tekstiä täydentää lause: "Hän puolusti oikeuksiaan aikana, jolloin vain rohkeimmat selviytyivät voittajina." Ja elokuvahan on siis Kolumbus-juhlavuonna valmistunut Viimeinen mohikaani (The Last of the Mohicans, 1992).

Matkavalmisteluja: ohjaaja Mann luo rajaseudun

Michael Mannin ja Christopher Crowen yhdessä käsikirjoittama Viimeinen mohikaani mukailee paitsi Cooperin romaania, myös eritoten Philip Dunnen käsikirjoitusta George P. Seitzin ohjaamaan "Randy Scott" -elokuvaversioon mohikaanitarinasta (Last of the Mohicans, 1936; Randolph Scott Haukansilmänä). Mann onkin kertonut vuoden 1936 filmatisoinnin olevan mahdollisesti ensimmäinen hänen näkemänsä elokuva. (Fuller: Michael Mannin haastattelu teoksessa: Projections: A Forum for the Film-Makers)

Mann aloittaa tarinansa antamalla sille ajallis-paikalliset koordinaatit: "1757. The American colonies - - on a frontier west of the Hudson river." Alkuteksteille tekevät seuraa laajat panoraamat utuisista, metsäpeitteisistä vuorista. Mannin (ja kuvaaja Dante Spinottin) eteemme loihtima maailma muodostuu sumuisista vuorista, salaisista luolista, synkistä metsistä ja syvistä rotkoista. Ohjaaja on kertonut, että hänen visionsa esikuvina olivat 1800-luvun amerikkalaiset maisemamaalarit kuten Albert Bierstadt. Mikäpä olisikaan sen osuvampaa: siinä, missä Cooper antoi amerikkalaiselle seikkailukertomukselle sen henkilötyypit ja juonikuviot (Slotkin (1985) 1994, s. 81–106; Cawelti 1976, s. 194–209), Bierstadt antoi seikkailuille maiseman ja sen sankareille maailman (Mitchell 1996, s. 57–93).

Kamera sukeltaa metsän pimentoon, jossa kolme miestä juoksee ketterästi ja vaivattoman näköisesti. Yksi miehistä seisahtuu, kohottaa kiväärinsä, tähtää ja laukaisee: hirvi kaatuu. Miehet polvistuvat saaliinsa ympärille, ja huomaamme, että he ovat kaksi nuorempaa ja yksi vanhempi intiaani – tai ehkei sittenkään, toinen nuoremmista miehistä onkin vaaleaihoisempi. He ovat "katoavan kansan viimeiset" mohikaanit: Chingachgook (AIM-aktivisti Russell Means), hänen poikansa Uncas (Eric Schweig) ja valkoinen ottopoikansa "Haukansilmä", Nathaniel Poe (Cooper: Nathaniel "Natty" Bumppo), jolle Mann suo kunnian hirvenkaadosta.

Sankarin initiaatio: sopeudu tai kuole

"In the crucible of the frontier, the immigrants were Americanized, liberated, and fused into a mixed race, English in neither nationality nor characteristics."

(Fredrick Jackson Turner, 1893, sit. Nachbar, 1997, s. 167)

Fredrick Jackson Turnerin esitettyä kuuluisan rajaseututeesinsä 1893 (The Significance of the Frontier in American History) "amerikkalaisuus" sai vihdoin oman määreensä ja merkityksensä erityisenä kansakuntana. Eurooppa sai väistyä taka-alalle: Amerikan historia alkoi ja sitä tehtiin Pohjois-Amerikan mantereella. Turnerin ajatuksiin rajaseudun "amerikkalaistavasta" vaikutuksesta on sittemmin tartuttu lukuisia kertoja, sekä innostuneena että kyseenalaistaen. Eniten Turneria on kritisoitu siitä, että hänen käsityksensä Pohjois-Amerikan rajaseuduista ei ole historiallisesti pätevä. Turnerin rajaseutu kun on nimenomaan angloamerikkalainen rajaseutu, muille etnisille ryhmille ei ole sijaa, ja Amerikan alkuperäisasukkaidenkin tehtävä on ollut toimia vain uudisasukkaille haasteellisena "intiaanirajaseutuna".

Turnerin rajaseututeesissään esittämiä argumentteja voidaan puoltaa ja vastustaa, mutta itse rajaseututeesin merkitys amerikkalaisena tietoisuutena on kuitenkin kiistaton, myös elokuvan maailmassa. Kuinka suuren joukon englantilaisia Hollywood onkaan sysännyt rajaseudun armoille testattavaksi? Ja matkalta ovat uudestisyntyneinä selvinneet vain ne, jotka ovat sankaruutensa – ja amerikkalaisuutensa – ansainneet. (Nachbar 1997, s. 168 & 174–176) (1)

Myös Mann lähettää matkalle oman joukkonsa: kohti Fort William Henryn rajaseutulinnoitusta.

Konnat

Viimeisen mohikaanin taustana on Ranskan ja Englannin taistelu Pohjois-Amerikan herruudesta, ennen kaikkea sen taloudellisesta kontrollista. Silti elokuvan suurimmat ristiriidat ovat uudisasukkaiden ja englantilaisten/brittien välillä. Will Wrightin mukaan tarinan hyvät erottaa pahoista siitä, että hyvät ovat ystävällisiä (nice) ja pahat ovat epäystävällisiä (not nice). Tämä yksinkertainen jaottelu mahdollistaa myös sen, että tarinan sankareita voidaan pitää hyvinä siitäkin huolimatta, vaikka he eivät välttämättä jakaisikaan yhteisön arvoja. (Wright 1977, s. 54–55) Esimerkiksi brittikenraali Webbin (Mac Andrews) ja majuri Heywardin (Steven Waddington) käytös on epäystävällistä niin uudisasukkaita kuin mohawkejakin kohtaan, eivätkä he arvosta edes toista eurooppalaista suurvaltaa, Ranskaa. Jopa upseeriston sisällä on nokkimisjärjestys, jossa skottieversti Munro (Maurice Roeves) tyttärineen on englantilaisia alempana. Siinä missä osa nostoväestä päättää jäädä ranskalaisten tykkien moukaroitavaksi linnoitukseen, koska ovat antaneet siitä sanansa, englantilaisupseerit ovat tarinassa ainoita, jotka eivät pidä lupauksiaan, eivät edes toisilleen.

Munro: "I have lived to see two things I never expected. An Englishman afraid to support a friend. And a Frenchman too honest to profit by that advantage."

Elokuvan konnia eivät ole ranskalaiset, eivätkä Amerikan intiaanit, ei edes Magua (Wes Studi). Ranskalaiset, tarinan sankarien viholliset sodassa, on esitetty lähes poikkeuksetta ystävällisinä. Kenraali Montcalm (Patrice Chereau) tarjoaa Fort William Henrylle kunniallisen antautumisen, ja Montcalm ja Magua esitetään tasavertaisina sotapäällikköinä ja ystävinä. Jopa uudisasukkaat vihjailevat, että ehkäpä heidänkin olisi parempi liittyä Ranskaan: "And if English law cannot be trusted, maybe these people would do better making a peace with the French"

Sankarittaret

"What’s happening here, papa?"

Alice Munro (Jodhi May) on skottieverstin suojeltu tytär, joka joutuu turvautumaan Heywardiin, isäänsä ja Uncasiin – ei kuitenkaan Haukansilmään. Alice ei ymmärrä, mitä ympärillä tapahtuu. Kun kukaan ei sitä hänelle pysähdy selittämäänkään, Alicen osa on vaieta ja luoda muutama utelias katse Uncasin suuntaan – ja kuolla, sillä rajaseudun uudessa yhteiskunnassa ei ole tilaa heikoille. Tosin kuolema on kunniallinen, jopa kunnioitusta herättävä – ja kummastuttava. Maguan tapettua Uncasin (Alicen potentiaalisen miehen?) Alice ottaa vastuun omasta kohtalostaan ensimmäisen kerran koko elokuvan aikana. Hän hyppää jyrkänteeltä tapetun Uncasin perään Maguan (kunnioittavan?) katseen edessä. Miksi? Täytyykö heikon ja sopeutumattoman eurooppalaisen naisen kuolla, koska emme voi nähdä tulevaisuutta parille Alice/Uncas? Eliminoivatko Uncasin ja Alicen kuolemat myös kätevästi roturistiriidat, he ikään kuin saavat toisensa, eivätkä kuitenkaan saa? (2)

"It's more stirring to my blood than any imagining could possibly have been."

Cora Munro tarjoaa naiskatsojille oivan – ja seikkailun maailmassa harvinaisen – samastumiskohteen. Siinä missä Alicesta tulee toimiva henkilö vasta tarinan yhdennellätoista hetkellä, Cora on sitä heti elokuvan alussa. Hän antaa Heywardille rukkaset kyseenalaistaen tämän ja isänsä auktoriteetin. Samalla tyttö hylkää Heywardin edustaman eurooppalaisuuden uuden amerikkalaisuuden hyväksi. Jo heti tarinan alussa Cora osoittaa sopeutumiskykynsä poimimalla kuolleelta sotilaalta väijytyksen jälkeen itselleen pistoolin, jota hän myöhemmin käyttää. Päädyttyään Maguan vangiksi Cora osoittaa metsämiehen taitojaan merkitsemällä kulkureittinsä cooperilaisittain katkennein oksin, jotta Haukansilmä löytäisi hänet.

Todellisen kasvunpaikan Coralle luovat Cameronien tilan hiiltyneet jäännökset ja sen murhatut asukkaat. Cora kyseenalaistaa Haukansilmän päätöksen olla hautaamatta Cameronien ruumiita. Hän tulkitsee tilanteen ensin väärin, ymmärtää erheensä ja pyytääkin pian Haukansilmältä anteeksi syytöksiään. Näin Haukansilmä saa oivan tilaisuuden selittää Coralle rajaseudulla elämisen ehtoja, eikä Haukansilmän propagoima amerikkalaisuus mene Coralta ohi korvien. Haukansilmän ollessa vangittuna Cora ottaakin miehen paikan ja puolustaa isälleen uudisraivaajien oikeuksia englantilaisten tyranniaa vastaan: "If that's 'justice', then the sooner French guns blow the English army out of America, the better it will be for these people." Siinä missä Haukansilmä puhuu siirtokuntien itsenäisyyden puolesta, Cora omalla esimerkillään puhuu myös itsenäisempien naisten puolesta.

Sillä aikaa rajaseudun toisella puolella: ylhäiset ja alhaiset

"What are they doing with my white son?"

Elokuvan nimiroolissa olevan Chingachgookin osaksi tulee toimia metaforana ei vain mohikaaneille vaan kaikille Amerikan intiaanikansoille. Mann tekee hänestä vaiteliaan, rakastavan isähahmon, jolle sekä oma poika että valkoinen kasvattipoika ovat tärkeitä. Cooperin Nahkasukka-sarjassa Chingachgook on Haukansilmän kumppani, mutta Mannin filmatisoinnissa Chingachgook jää tässäkin suhteessa sivuun, kun Haukansilmä saa rinnalleen amerikkalaistuvan, itsenäisen Coran. Haukansilmän ja Coran seurassa Chingachgook on auttamatta kolmas pyörä. Kun Cooperin Chingachgook suree poikansa kuolemaa yhdessä delawarein kanssa, Mann ei suo viimeisen mohikaaninsa ympärille edes delaware-yhteisöä.

Vaikka Chingachgook, Uncas ja mohikaanit/mohawkit esitetään uudisasukkaiden kanssa tasavertaisina rajaseudun asukkaina ja näiden ystävinä ja liittolaisina, he pysyvät henkilöhahmoina katsojalle etäisinä. Siinä, missä eurooppalaiset henkilöhahmot ja Haukansilmäkin kasvavat/muuttuvat tarinan myötä, ei mohikaaneille ole annettu tätä initiaatiomahdollisuutta. He ovat jo osa rajaseutua ja sulautuvat taustana olevaan luontoon. Niinpä Chingachgookin ja Uncasin henkilöhahmot ovat elokuvan loppujaksoissa samassa tilanteessa kuin elokuvan aloittavassa metsästysjaksossakin, rajaseutumatka ei ole muuttanut heidän maailmankuvansa – tai jos onkin, katsoja ei saa siitä vihjeitä. Mannin mohikaanit vaikenevat. Chingachgook lausuu harvat repliikkinsä delaware-murteella Haukansilmän toimiessa tulkkina, ja näin Haukansilmä saa konkreettisen tilaisuuden toimia tarinassa välittäjänä kahden maailman välissä. Jopa Chingachgookin huutokin on äänetön hetkellä, jolloin Magua viiltää Uncasin kurkun auki. Ilmassa kaikuu vain Haukansilmän "Uncas!". Chingachgookille jääkin vain tarinan ensimmäinen ja viimeinen, dramaattiseksi tarkoitettu puheenvuoro, jonka hän pitää – yllättäen – englanniksi.

Chingachgookin, Uncasin ja Haukansilmän tapa auttaa valkoisia uudisasukkaita vastaa Elizabeth S. Birdin käsitystä valkoisen valtavirran myyteistä. (3) Birdin mukaan tämän tapaisten kertomusten tehtävä on myytin tasolla auttaa käsittelemään (euro/angloamerikkalaisten) syyllisyydentuntoa ikään kuin legitimoiden uudisasukkaiden läsnäolon ja alkuperäisasukkaiden syrjäyttämisen: "Hehän auttoivat meidät alkuun." (Bird 1996, s. 2) Myös Mannin tarina nostaa mohikaanit ihannoidusti jalustalle, mutta ei kuitenkaan anna heille pienintäkään mahdollisuutta.

"When the Grey Hair is dead, Magua will eat his heart."

Magua (huronit) on stoalaisen Chingachgookin (mohikaanit/mohawkit) varjo: ovela, henkilökohtaisen koston eteenpäin ajama ja verenhimoinen – jo hänen arpinaamainen ulkomuotonsa kertoo katsojalle julmuudesta. Maguassa kiteytyy idyllin taakse kätkeytyvä luonnon arvaamaton ja vihamielinen puoli. Hän on vaarallinen, koska hänessä yhdistyy sekä intiaanien kyky tulla toimeen luonnossa että toisaalta eurooppalaisten korruptoituneet tavat ja omaneduntavoittelu.

"And we will trade as the white man trades. Take land from the Abenakis; fur from the Osage, Sauk and Fox. And make the Huron great. Over other tribes. No less than the whites, as strong as the whites."

Koska Magua ei kuitenkaan ole elokuvan varsinainen konna – englantilaiset siirtomaaherrat ovat – hänen vihalleen eurooppalaisia ja erityisesti Munroa kohtaan on annettu oikeutus; Munro joukkoineen on syypää Maguan pojan kuolemaan ja perheen hajoamiseen. Katkeruus ja koston tarve motivoi Maguan toimintaa. Toisaalta elokuvan käännekohtaa, Fort William Henryn antautumista seurannutta, Maguan järjestämää verilöylyä motivoi myös ranskalaiskenraali Montcalmin (Patrice Chereau) kanssa käyty keskustelu. Montcalm kun epäili joutuvansa sotimaan samoja miehiä vastaa taas jossakin muualla. Niinpä verilöyly on myös Maguan ystävälleen ranskalaiskenraalille tekemä palvelus: "It made our French father happy to never have to fight the same Yengeese again."

Mutta tunnemmeko sympatiaa Maguaa kohtaan hänen kokemansa vääryyden ja henkilökohtaisen tragedian johdosta? Hurraammeko, kun Hammurabin oikeus tapahtuu ja Magua repii Munron sydämen irti tämän rinnasta? Vertailun vuoksi; Olemmeko hyvillämme, kun paha (Commodus) saa palkkansa Ridley Scottin Gladiaattorissa (Gladiator, 2000) tapatettuaan kenraali Maximuksen perheen? Entä kun Chingachgook tappaa Maguan kalliolla näytellyssä loppukohtauksessa? Eräänlaista ironiaa lienee siinä, että Chingachgook, viimeinen mohikaani ja mies ilman tulevaisuutta, antaa Magualle kuoliniskun, sillä Maguahan olisi ollut se vaihtoehto, joka olisi voinut tarjota eurooppalaiselle vastuksen näiden omassa pelissä.

Haukansilmä: "Would Magua use the ways of Les Francais and the Yengees?... Would you?"

Magua: "Yes!"

Sankarin varjot

"I thought British policy is 'Make the World England', sir."

Majuri Duncan Heywardin kohtalona on esittää tarinan alusta korventavaan loppuunsa asti englantilaista stereotyyppiä, jonka funktio on todistaa englantilaisten puutteellisuus amerikkalaisten paremmuuteen nähden. Hän on tiukkojen tapasäännösten sekä luokka- ja rotuennakkoluulojen rajoittama, kruunulle lojaali upseeri, jonka maailmassa ei vapaata miestä – tai naista – tunneta. Tämä tekee hänestä ilkeän, ja onnettoman. (Nachbar 1997, s. 174–175) Heyward ei pysty käsittämään, miten Haukansilmä ja mohikaanit tai uudisasukkaat voisivat olla vapaita tulemaan ja menemään mielensä mukaan:

"And who empowered these provincials to pass judgment upon England's policies in her own colonies? To come and go without so much as a 'by your leave'."

Coralle Heyward toteaa, että tämän pitäisi luottaa miesten – isänsä ja Heywardin – arvioon siitä, mikä hänelle olisi parasta. Myös villit ovat villejä, olivatpa he sitten mohawkeja, huroneita tai mohikaaneja. Heyward puhuttelee Maguaa liioitellun yksinkertaisella ja hitaalla englannilla, erehtyy tähtäämään aseellaan auttamaan saapunutta Chingachgookia ja kääntyy Haukansilmän puoleen puhutellessaan ensimmäisen kerran Uncasta:

"Why the bloody hell he do that to the horses?!"

Haukansilmä: "Why don’t you ask him?"

Rajaseudulle vanhalta mantereelta tulevan (henkilöhahmon) täytyy hylätä eurooppalainen taustansa ja omaksua uusi amerikkalainen identiteetti voidakseen elää "happy endin", koska turnerilaisella rajaseutuajattelulla on edelleen voimakas vaikutus Hollywood-maailmassa. (Nachbar 1997, s. 176) Heywardin sankarimatkan suurimmaksi kompastuskiveksi muodostuukin se, ettei hän yritäkään sopeutua uuden mantereen vaatimuksiin, vaan suunnittelee palaavansa Coran kera takaisin Englantiin. Niinpä hänen kunniansa ei ole kiinni edes Amerikan mantereella annetusta valheellisesta lausunnosta Cameronien tilan tapahtumista:

"When we come together back in England and are married and away from this place what had to be done and said here will matter not at all."

Ja toisin kuin Cooperin Heyward, josta tulee Alicensa kanssa Amerikan "ensimmäinen pari", Mannin Heyward päätyy delawarein roviolle. Tosin kunniakkaasti, sillä Heyward uhrautuu Coran ja Haukansilmän edestä: vanha eurooppalainen aristokratia kuolee, uhrautuu ja tekee tietä uudelle amerikkalaiselle. Haukansilmä päästää Heywardin kärsimyksistään ampumalla tämän ja tekee siten symbolisesti kertalaukauksella lopun eurooppalaisesta siirtomaavallasta Amerikan mantereella. Myös Eurooppa pelastaa kasvonsa, kun Heywardin ylimielisestä upseerista kasvaa lopulta omanlaisensa sankari – tosin kuollut sellainen.

"No. You are too strong. Turn me old too fast!"

Elokuvan kolmas potentiaalinen sankari on Uncas, vaihtoehto Haukansilmän edustamalle tulevaisuudelle. Uncas taistelee rinta rinnan valkoisen veljensä kanssa ja omaa samat taidot ja jaloina pidetyt ominaisuudet. Hänen henkilöhahmonsa täyttää eksoottisen komean ja romanttisen sankarin kliseiset parametrit: "pitkä, tumma ja komea." Hahmon pelottavaa eksoottisuutta lieventää kuitenkin sopivasti tieto siitä, että Uncas tuntee myös valkoista kulttuuria opiskeltuaan Haukansilmän kanssa lähetyskoulussa. Sankarillisten avujen lisäksi Uncasin romanttista vetovoimaa lisää hänen traaginen kohtalonsa tarinassa. (4)

Chingachgookin tavoin myös Uncasin rooli on olla suoraryhtinen ja vähäpuheinen. Kuitenkin Mannin tarina tarjoaa lukuisia tilaisuuksia, joissa Uncas olisi voinut ottaa Haukansilmän paikan, alkaen vaikka romanssista: Cooperin Uncas ja Corahan tunsivat vetoa toisiinsa. Siinä missä Haukansilmä saa metsäaukiolla tilaisuuden selittää maan tapoja Coralle, Mann ei suo samaa tilaisuutta Uncasille ja Alicelle. Haukansilmä ja Uncas ampuvat vuorotellen suojatessaan kuriirin lähtöä linnoitukselta, mutta kuitenkin vain Haukansilmän laukaus (ja ase) glorifioidaan. Haukansilmä – ei Uncas (tai Chingachgook) – on se, joka astelee Delaware-leiriin mohikaanikansan ja "jenkkien" edustajana tuodakseen julki sekä uudisasukkaiden että alkuperäiskansojen kärsimykset imperialismin alla.

Richard Slotkinin mukaan arvomaailmojen konfliktin synnyttää Cooperin romaanissa vesiputouksen takana luolassa tapahtuva kohtaus. Mann esittää saman konfliktin mutta erilaisen lopputuloksen. Kun Maguan johtamat huronit löytävät luolan, sinne piiloutuneen seurueen miehet ovat moraalisen testin edessä. Pelastaako itsensä pakenemalla putoukseen läpi vai jäädäkö luolaan puolustamaan naisia ilman minkäänlaista mahdollisuutta? Cooperin Chingachgook ja Haukansilmä eivät epäröineet pelastautua ja jättää englantilaisia. Slotkinin mukaan he toimivat oman (mohikaani) arvomaailmansa mukaisesti, eli eivät tapattaneet itseään heikompien naisten edestä. (Slotkin [1985] 1994, s. 91–92)

Samaa voisi ajatella myös elokuvan Chingachgookista. Hän ei epäröi hypätä, ja hänen molemmat poikansa seuraavat. Kun Cooperin Uncas kieltäytyi jättämästä naisia, rakkaudesta Coraan, Mannin Haukansilmä ja Uncas ovat molemmat valmiita hylkäämään (oletetun) mohikaaniarvomaailmansa Munron tyttärien vuoksi. Heidän motivaationsa paolle on mahdollisuus pelastaa naiset myöhemmin, ei soturin elämän arvostaminen yli heikompien naisten.

Haukansilmä: "In this there is a chance. If I live, I can try to free you. If we don't go, there is no powder, there's too many of them. Though my heart would keep me here, in that there is no chance. None. I can do nothing. Do you understand?"

Heyward, joka todennäköisesti selviytyisi putouksesta, ei edes harkitse hyppäämistä, sillä hänen velvollisuutensa upseerina ja sivistyneenä valkoisena miehenä tekee vaihtoehdon mahdottomaksi. Heikkoina pidettyjen naisten taas ei edes tarvitse harkita mahdollisuutta. (Slotkin (1985) 1994, s. 91–92)

Mannin Uncas menee jopa pidemmälle kuin Haukansilmä uhraamalla henkensä Alicen tähden (ja elokuvan nimen vuoksi?), mikä on se äärimmäisin sankarillinen teko, jonka kukaan voi tehdä. Uncasin ja Alicen vaihtoehtoinen tulevaisuus olisi ollut puhtaan valkoisen ja aristokraattisen alkuperäisen rauhanomainen liitto, jossa eurooppalainen olisi ollut alkuperäisen amerikkalaisen suojeluksessa kunnes olisi sopeutunut uuteen maailmaan. Jos Alicen ja Heywardin mukana kuolee symbolisesti vanha Eurooppa, Uncasin myötä taas kuolee vanha Amerikka. Vaikka mahdollisuuteen vihjataan, Uncasista ei kuitenkaan tule Amerikan "kantaisää", hänen tehtäväkseen tulee ainoastaan johdattaa mohikaanikansa haudan lepoon – Uncasista kun tuskin olisi tullut uskottavaa itsenäisyystaistelijaa.

"Yengeese"-sankarit

"Does the rule of English law no longer govern? Has it been replaced by absolutism?"

Uudisasukas, nostoväenkapteeni Jack Winthrop (Edward Blatchford) (5) on sekä tarinassa että symbolisesti valittu puhumaan vapauden, amerikkalaisten ja amerikkalaisuuden puolesta:

"I believe if they set aside their law as and when they wish, their law no longer has rightful authority over us. All they have over us is tyranny, then. And I'll not live under that yoke. No force on earth will keep me here... Anyone caught leaving the fort could be shot. So each man make your own decision... Those who are going, be back here in an hour."

Winthropin puheen tarkoitukseksi voisi tulkita, että Amerikan Yhdysvalloilla on ollut oikeutettu syy itsenäistymiseen ja itsenäisyyteen. Tarinan kuluessa Winthrop korostaa useasti demokraattista päätöksentekoa. Kun uudisasukkaat tarinan alussa päättävät liittyä nostoväkeen, mikäli ehdoista päästään Webbin kanssa yksimielisyyteen, John Cameron (Terry Kinney) jättäytyy enemmistön päätöksen ulkopuolelle jäämällä tilalleen. Päätös osoittautuu huonoksi (ja rangaistavaksi?), sillä Cameronien perhe tapetaan ja heidän tilansa poltetaan. Mielenkiintoista Mannin tarinassa on, että Jack Winthrop pakenee Fort William Henrystä ja siten välttää verilöylyn. Mutta minne hän pakenee? Sitä emme saa tietää. Kenties valmistelemaan tulevaa itsenäisyystaistelua?

"I ain't your 'scout'. And I am in no damn militia … I am Nathaniel of the Yengeese; Hawkeye, adopted son of Chingachgook, of the Mohican people."

Haukansilmä/Nathaniel vastaa käsitystä amerikkalaisesta Daniel Boone -myyttiin perustuvasta metsästäjä–tiedustelija-sankarista, jota myös Cooper käytti esikuvanaan luodessaan Nahkasukka-sarjaa. Myyttisen sankarihahmon lailla hänellä on erityistaitoja (ja kiväärinsä "hirventappaja", "Killdeer2), jotka liittävät hänet erämaahan, fyysisen ja moraalisen voiman lähteeseen. Haukansilmä on "luonnon aristokraatti", koska hän on osa erämaata. Hän on sankari kahden maailman välissä, "a man who knows the indians", olematta kuitenkaan sidottu kumpaankaan niistä; hän on oman itsensä herra, joka voi tulla ja mennä mielensä mukaan. (Wright 1977, s. 189; Barker & Sabin 1995, s. 115–116; Slotkin [1985] 1994 s. 64–68) Jos Haukansilmä tarinan alussa näyttääkin kuuluvan mohikaaneihin kasvatti-isänsä ja -veljensä rinnalla, nämä ovat yhtälailla yhteisön ulkopuolella. Tarinan kuluessa Haukansilmä irtautuu myös kasvattiyhteisöstään: "This fight is not yours, father." Hänestä tulee symbolisessa mielessä ensimmäinen amerikkalainen, Nathaniel, "jenkki".

Millainen "jenkki" Haukansilmästä sitten tuleekaan? Miehen repliikit vetoavat uudisasukkaiden oikeuksiin ja puhuvat siirtokuntien itsenäisyyden puolesta. Haukansilmän poliittinen ("pro-Amerikka") aktivismi kulminoituu siihen, kun hän yllyttää nostoväkeä hylkäämään britit ja Fort William Henryn linnoituksen. Haukansilmässä idealisoituu individualismi ja yrittäjyys puhtaimmillaan, hän ikään kuin testaa yksityisyritteliäisyyttä ideologiana. (ks. Slotkin [1985] 1994, s. 68-69 ja Hill 1995) Tarinan alkaessa Haukansilmä on metsästäjä, joka matkustaa myymään turkiksiaan sinne, mistä niistä saa parhaan hinnan. Hän puolustaa paitsi uudisasukkaiden moraalista oikeutta puolustaa kotejaan, myös näiden oikeutta puolustaa sijoitustaan, uudisasutus-pienyrityksiään, ja oikeutta tulla ja mennä ilman rajoituksia sinne, missä toimeentulo (ja paras tuotto) on. Turnerilainen rajaseutu merkitsi vapautta edistäen vapaata kilpailua, individualismia ja antipatiaa tiukkaa yhteiskuntakontrollia vastaan, ja Mannin Haukansilmä on tuon rajaseudun manifestaatio.

Cooperin Haukansilmän – "a man without a cross" – ainoa toveri oli Chingachgook ja kohtalona matkata yksinään yhä lännemmäksi uusille rajaseuduille (kunnes rajaseutua ei enää ole). Mannilla tuo osa on jäänyt Chingachgookille. Dunnea mukaillen Mann kuvaa Uncasin ja Haukansilmän veljeksinä, ja Coran Haukansilmän kumppanina. (6) Kuten Jane Hill huomauttaa, tämä tulkinta mahdollistaa Haukansilmän aseman paitsi romanttisena ja seksuaalisesti aktiivisena sankarina, myös tulevana vallankumouksellisena. (Hill 1995) Siinä missä Cooperin Haukansilmä oli "vain" englantilaisten opas, Mannin Haukansilmä on Sankari toiminnassa ja romanssissa, "rajaseudun rambo, upseeri ja herrasmies". Hänen ratkaisujaan ei enää ohjaa erämaan laki vaan rakkaus Coraan. Hän ei pakene ranskalaisten tykkejä eikä verilöylyä ja on valmis uhraamaan itsensä Coran sijasta. Yhdessä he jättävät kahinoivat siirtomaavallat taaksensa ja suuntaavat erämaahan perustamaan uutta (ja parempaa?) kansakuntaa. Ja Mannin elokuva on rakentanut heistä sellaisen sankariparin, että katsojan on helppo uskoa heidän onnistumiseensa.

"For they are all there but one"

Mannin Viimeinen mohikaani rakentaa kuvaa (ideaalista) amerikkalaisuudesta ennen kaikkea suhteessa englantilaisiin, joissa henkilöityy eurooppalaisen kulttuurin (ja ihmisen?) nurja puoli. Tämä vastakkainasettelu tiivistyy Haukansilmän ja Heywardin välisessä konfliktissa. Englantilaisia emme enää tahdo olla, tulkaamme siis paremmiksi amerikkalaisiksi. Kuva amerikkalaisuudesta rakentuu siis osin negaatiosta, jossa amerikkalaisuus (Haukansilmä) on jotakin, jota eurooppalaisuus (Heyward) ei ole, mutta myös jotakin, jota Amerikan alkuperäiskansatkaan (Uncas) eivät ole.

Uudisasukkaiden puhemieheksi ja siten yhteisön potentiaaliseksi sankariksi nostettu Haukansilmä ei kuitenkaan varsinaisesti täytä sankarin paikkaansa pelastamalla yhteisöä konnilta. Sen sijaan hän ottaa mukaansa sopivimman potentiaalisista sankarittarista ja suuntaa tämän kanssa erämaahan mohikaani-isänsä hyväksyvän katseen seuratessa. Uudisasukasyhteisö saa jatkaa tasapainoiluaan eurooppalaisten voimien puristuksessa. Kun "Länsi" on kokonaan vallattu ja paratiisi muuttunut puutarhaksi, elokuvan tarjoamaa kuvaa voisi tulkita siten, että vielä on mahdollisuuksia voimakkaille, itsenäisille miehille ja naisille. Hinta, joka paratiisin valloituksesta on maksettu, jää elokuvassa eurooppalaisten maksettavaksi.

Viimeinen mohikaani ei kerro viimeisestä mohikaanista, se ei kerro miksi Chingachgook on kansansa viimeinen. (7) Eikä se ainakaan kerro sitä, ettei viimeinen mohikaani itse asiassa olekaan kuollut, vaan elää ja voi hyvin. Minkälainen tarina siis olisikaan ollut, jos Uncas – toiseksi viimeinen mohikaani – olisi asetettu Haukansilmän mokkasiineihin ja lähetetty perustamaan uutta demokratiaa?

teksti: © Katja Viiri
kuvat: © 1992 Morgan Creek Productions

"Mohikaanimaassa" internet-osoitteessa http://www.mohicanpress.com on runsaasti tietoa muun muassa elokuvan tekemisestä, näyttelijöistä ja kuvauspaikoista.

Viitteet

1. Vertaa Joseph Campbellin sankarin matkaan, Campbell (1949) 1990, ja John G. Caweltin määritelmään seikkailukertomuksesta (Adventure), Cawelti 1976, s. 37–41. Katso myös Veijo Hietalan mielenkiintoinen analyysi Indiana Jones -trilogiasta. Hietala 1996, s. 124–133. [takaisin]

2. Tätä mieltä on mm. Henry Sheehan elokuva-arvostelussaan. Sheehan 1992, s. 46. Michael J. Riley näkee samanlaisen tilanteen George Seitzin toisessa elokuvassa The Vanishing American (1925). Rileyn mukaan siinäkin tarinan Navajo-sankarin kuolema valkoisen rakkaansa käsivarsille eliminoi epätoivotun tulevaisuusvision. Riley viittaa Peter Stallybrassiin ja Allon Whiteen, joiden mukaan yhteiskunnan syvärakenne paljastuu parhaiten silloin, kun marginaali kohtaa valtavirran, ja erityisesti juuri etniset ryhmät ylittävissä romansseissa. Riley 1998, s. 66 & 71n2. [takaisin]

3. Tällaisia myyttisiä "auttajia" ovat mm. Pocahontas, Squanto ja Lewisia sekä Clarkia opastanut Sacajawea. Bird 1996, s. 2–3. [takaisin]

4. Peter van Lent pohtii miespuolisten Amerikan intiaanien edustamaa uudenlaista maskuliinisuutta ja vetovoimaa romanssimarkkinoilla. Lent 1996, s. 211–227. [takaisin]

5. Tuskin on sattumaa, että uudisasukkaiden puhemiehen nimi on Winthrop. John Winthrop (1588–1649) oli yksi varhaisista puritaanijohtajista, ja hän korosti siirtokuntien pesäeroa emo-Englantiin. Barker & Sabin 1995, s. 227n10. [takaisin]

6. John G. Caweltin mukaan Cooperin Haukansilmä oli niin idealisoitu sankari, että hänen rakkautensa arvoinen sankaritar olisi ollut liian jalo ("pure and gentle") selviytyäkseen rajaseudulla. Cawelti 1976, s. 203. [takaisin]

7. Jeffrey Walker pitää Mannin päätöstä sysätä mohikaanit syrjään ja nostaa rakkaustarina elokuvan pääjuoneksi kaikkein omituisimpana ja vahingollisimpana Cooper-muunnoksena. Walker 1998, s. 173. Jane Hillin mukaan mohikaanien katoaminen taustalle Mannin tarinassa ei ole itsetarkoituksellista vaan seurausta tarinan rakenteesta; siitä, että Mann on pyrkinyt tekemään nimenomaan postkolonialistisen tekstin. Hill 1995. Martin Barkerin ja Roger Sabinin mukaan Mannin visio taas kuvastaa 1990-luvun clintonilaisten Demokraattien amerikkalaista idylliä; Amerikkaa pienviljelijöiden kansakuntana, jolla vielä on kosketus luontoon. Niinpä ei ole ollut tarvetta tehdä eroa uudis/alkuperäisasukkaiden välillä. Barker & Sabin 1995, s. 114 & 117. [takaisin]

Barker, Martin & Sabin, Roger: The Lasting of the Mohicans: History of an American Myth. University Press of Mississippi, Jackson 1995.

Bird, S. Elizabeth: Introduction: Constructing the Indian, 1830s–1990s, s. 1–12. Teoksessa Dressing in Feathers: The Construction of the Indian in American Popular Culture. Toim. S. Elizabeth Bird. Westview Press, Boulder & Oxford 1996.

Campbell, Joseph: Sankarin tuhannet kasvot (The Hero with a Thousand Faces, 1949). Suomentanut Hannes Virrankoski. Otava, Keuruu 1990.

Cawelti, John G.: Adventure, Mystery and Romance Fiction: Formula Stories as Art and Popular Culture. The University of Chicago Press, Chicago 1976.

Fuller, Graham: Making Some Light. Teoksessa Projections: A Forum For Film-Makers. [http://mohicanpress.com/mo06053.html].

Hietala, Veijo: The End. Esseitä elävän kuvan elämästä ja kuolemasta. BTJ Kirjastopalvelu Oy, Gummerus, Jyväskylä 1996.

Hill, Jane: Michael Mann’s Last of the Mohicans: Radicalizing Cooper. Esitelmä, FSU Film Conference 26.1.1995. [http://ksumail.kennesaw.edu/~rhill/jbh-mann.htm].

Lent, Peter van: "Her Beautiful Savage": The Current Sexual Image of the Native American Male, s. 211–227. Teoksessa Dressing in Feathers: The Construction of the Indian in American Popular Culture. Toim. S. Elizabeth Bird. Westview Press, Boulder & Oxford 1996.

Mitchell, Lee Clark: Westerns: Making the Man in Fiction and Film. The University of Chicago Press, Chicago & London 1996.

Nachbar, Jack: They Went Thataway, Old Chap: Movie Images of the English on the American Frontier, s. 167–177. Teoksessa In the Eye of the Beholder: Critical Perspectives in Popular Film and Television. Toim. Gary R. Edgerton & Michael T. Marsden & Jack Nachbar. Bowling Green State University Press, Bowling Green 1997.

Riley, Michael J.: Trapped in the History of Film: Racial Conflict and Allure in "The Vanishing American", s. 58–72. Teoksessa Hollywood's Indian: The Portrayal of the Native American in Film. Toim. Rollins, Peter C & O'Connor John E. The University of Kentucky Press, Lexington 1998.

Sheehan, Henry: [Elokuva-arvostelu: The Last of the Mohicans] Sight and Sound NOV 1992 v 2 n 7, s. 45–46.

Slotkin, Richard: The Fatal Environment. The Myth of the Frontier in the Age of Industrialization 1800–1890 (1985). Harper Perennial, New York 1994.

Walker, Jeffrey: Deconstructing an American Myth. The Last of the Mohicans (1992), s. 170–186. Teoksessa Hollywood's Indian: The Portrayal of the Native American in Film. Toim. Rollins, Peter C. & O’Connor John E. The University of Kentucky Press, Lexington 1998.

Wright, Will: Sixguns and Society: A Structural Study of the Western. University of California Press, Berkeley & Los Angeles 1977.