Maarit Leskelä – Wider Screen 3 / 1999

Vuonna 1900 ruotsalainen, jo mainetta esikoisromaanillaan Gösta Berlingin taru saavuttanut kirjailija Selma Lagerlöf matkusti Palestiinaan ystävättärensä Sophie Elkanin kanssa. Seuraavina vuosina ilmestyi hänen kaksiosainen suurromaaninsa Jerusalem. Vuonna 1996 sai ensi-iltansa ruotsalaisen Bille Augustin ohjaama kansainvälinen elokuvaproduktio Jerusalem. Välissä on liki vuosisata. Tämän artikkelin on tarkoitus pohtia elokuvaa Jerusalem – unohtamatta tietystikään itse alkuperäisteosta ja Selma Lagerlöfiä – suhteessa naisten uskonnollisuuteen. Miten Bille August kertoo 1990-luvun ihmisille tarinan 1800-luvun lopun ruotsalaisista talonpoikaisista miehistä ja naisista, jotka kokevat voimakkaan uskonnollisen herätyksen ja matkaavat kaikesta omaisuudestaan ja menneestä elämästään luopuen etelään, kuivaan ja kuumaan Jerusalemin kaupunkiin? Miten se on elokuva naisten uskonnollisuudesta?

Tarina uutisen takana

Kesällä 1896 Selma Lagerlöf sai luettavakseen pienen uutisen Visbyn sanomista. Siinä kerrottiin taalainmaalaisista talonpojista, jotka olivat lähteneet pienestä kotikylästään Nåsista uskonsa johdattamana Jerusalemiin liittyäkseen siellä amerikkalaisen Mrs. Spaffordin johtaman uskonnollisen siirtokunnan jäseniksi. Siinäpä uutinen, joka sai Lagerlöfin mielikuvituksen liikkeelle! Kirjailija on itse kertonut, että hän oli pitkään painiskellut toisen romaaniaiheensa parissa ja tunsi, ettei työ kulkenut [Lagerlöf (1936) 1996, s. 60–61]. Sen sijaan nämä ruotsalaiset talonpojat, jotka luopuivat kaikesta uskonsa tähden, herättivät inspiraation, joka johdatti myös Lagerlöfin Jerusalemiin ja lopulta kirjoittamaan romaania näiden ihmisten kohtaloista.

Tuota muutaman kymmenen hengen joukkoa, joka vuonna 1896 lähti Nåsista, on kutsuttu Ruotsin pienimmäksi herätysliikkeeksi. Kuten Suomessa myös Ruotsissa oli uskonnollisia hurmosliikkeitä alkanut syntyä 1700-luvulla, ja 1800-luvun alkupuolella kansan keskuudessa leviävä herätys sai yhä suuremmat mittasuhteet. Pienessä Taalainmaan Nåsin kylässä syntyneellä lahkolla oli taustansa tässä herätysliikkeessä; Nåsiin se oli saapunut 1860-luvulla ja vuonna 1872 kylään rakennettiin lähetystalo liikkeen keskuspaikaksi (Högberg 1996, s. 12). 1700-luvulla alkanutta ja 1800-luvun mittaan tiivistyvää kansan uskonnollista heräämistä, joka syntyi näiden liikkeiden tarjoamissa kehyksissä ja jota leimasivat maallikkosaarnaaminen, hurmoskokemukset, erilaiset ihmetapahtumat, uskonnollisuuden vahva henkilökohtainen kokeminen, joissakin tapauksissa myös Jeesuksen uuden tulemisen odottaminen, on tulkittu vasten modernisoituvan yhteiskunnan synnyttämää murrosta.

Teollistuminen, kaupungistuminen ja porvarillisen elämäntavan synty, joka korosti yksilön roolia elämänsä rakentajana, murensivat yhtenäiskulttuuria. Herätysliikkeiden taustalla onkin nähty yksilön kriisi tämän kollektiivin hajoamisen ja uudenlaisen yksilöllisyyden etsimisen välillä. Näin herätysliikkeet on voitu nähdä modernin subjektin synnyn muokkaajana. Herätysliikkeissä tiivistyi ihmisen kokema ristiriita kollektiivisuuden ja yksilöllisyyden välillä. Jo 1700-luvun hurmokselliset liikkeet asettivat keskipisteeseen persoonallisen kokemuksen ja henkilökohtaisen tunteen Jeesusta kohtaan. Kaikessa yhteisöllisyydessäänkin 1800-luvun herätysliikkeet, jotka yhdistyivät usein myös poliittisia ja sosiaalisia muutoksia vaativiin liikkeisiin, sijoittivat uskon jokaisen yksilön henkilökohtaisen kokemuksen tasolle ja elämän keskipisteeseen vastustaessaan samalla ankarasti tapakristillisyyttä. Uskovan tärkein tehtävä oli jatkuva oman uskon kilvoittelu, oman epätäydellisyyden ja synnillisyyden havaitseminen ja siitä johtuva armon pyytäminen. (Jarrick 1987, s. 7–17; Siltala 1992, s. 11–23 ja 423; Sulkunen 1999, erit. s. 64–96).

Nåsilaisten elämän muutti amerikkalaistunut ruotsalainen Olof Henrik Larsson, jonka ympärille oli Chicagoon syntynyt ruotsalaisista siirtolaisista kiinteä uskonnollinen ryhmä "Svenska Evankeliska Kyrkan". Larsson saapui Nåsista syntyisin olevan vaimonsa perässä kylään vuonna 1889. Opiltaan ja sivistykseltään vaatimattomaksi, mutta sitäkin hypnoottisemmaksi, tulisieluisemmaksi ja fanaattisemmaksi kuvattu Larsson löysi jalansijaa edustamalleen uskonnollisuudelle kylän heränneiden joukosta. Pian Larsson vakuutti, että hänen seurakuntansa edusti ainoaa oikeaa kristillisyyttä apostolien ajan kristillisyyden jälkeen. Larsson viipyi Nåsissa yhteensä kaksi vuotta ja kokosi itselleen runsaan sadan hengen seurakunnan. Kun Larssonilta sitten saapui vuonna 1896 kirje, jossa hän kertoi amerikkalaisen Mrs. Spaffordin ihanteellisesta uskovien yhteisöstä Jerusalemissa ja mahdollisuudesta liittyä tähän amerikkalaiseen siirtokuntaan, olivat monet nåsilaiset valmiita toteuttamaan unelmansa ja lähtemään seuraamaan Jeesuksen jalanjälkiä ja asettumaan hänen asuinsijoilleen, vaikka se merkitsi kaikesta maallisesta omaisuudesta luopumista yhteisöasumisen hyväksi. (ks. tarkemmin nåsilaisten kokemuksista Högberg 1996, passim.)

Jerusalem syntyy

Selma Lagerlöfin kaksiosainen romaani vuosilta 1901–02 on ennen kaikkea suuri eeppinen tarina, joka kietoutuu Ingmarssonien suvun kohtaloihin. Teos on kuitenkin näkökulmiltaan ja kertojaääniltään niin moninainen, ettei siitä nouse esiin yksittäistä päähenkilöä. Se on ennemmin monen ihmisen äänellä, monien kokemusten kirjaamisella tavoitettu tarina ruotsalaisten talonpoikien valinnoista ja kohtaloista herätysliikkeen kourissa. Tarinaan kutoutuvat rakkauden, omaisuuden, traditionaalisen elämäntavan murroksen ja uskonnon teemat. Romaania on pidetty ruotsalaisessa kirjallisessa traditiossa ennen kaikkea realistisena, silti sen kantavana voimana on fantasian ja toden merkillinen vuorovaikutus, ihmeet ja symbolinen maailma, jotka tekevät siitä kaikkea muuta kuin realistisen (Nikolajeva 1987, s. 86).

Romaani on saanut monenlaisia tulkintoja, ja Lagerlöfiä on kritisoitukin muun muassa siitä, ettei hän onnistunut kuvaamaan uskonnon aiheuttamaa hurmosta uskottavasti. Romaani on nähtävissä aateromaanina, tulkintana eräästä murroskaudesta, jossa traditionaalinen ja modernisoituva maailma kohtaavat, rakkausromaanina tai historiallisena dokumentaariromaanina. Viime vuosien tulkinnoissa ovat kenties voimakkaammin astuneet esiin teoksen kuvaamat yksilöt ja heidän tunnemaailmansa – tämä näkyy myös Bille Augustin tulkinnassa. Vahvimmin romaani näyttäytyy nimenomaan kulttuurisen ja sosiaalisen murroksen kuvaajana erilaisten ihmisten kokemusten läpi, samoin kuin vaikuttavana kuvauksena vuosisadan lopun herätysliikkeistä. (ks. erilaisista tulkinnoista esim. Edström 1996; Nikolajeva 1997; Pleijel 1997)

Romaanin tunteminen ja ymmärtäminen on tärkeää elokuvan tulkinnalle, vähintään ymmärtääkseen kuinka paljon 500-sivuisesta rönsyilevästä romaanista on ollut pakko poistaa ja mihin keskittyä, jotta siitä syntyisi elokuva. Romaanin luettua voi vain todeta, kuinka voimakkaasti elokuva on Augustin luoma tarina, näkemys Lagerlöfin romaanista. Ohjaaja Bille August painottaa olevansa täysin epäuskonnollinen ihminen, jota kuitenkin kiinnostaa ihmisten tarve yrittää uskonnon avulla ratkaista elämän peruskysymyksiä. Hän ymmärtää ihmisten kaipuun jonkin suuremman yhteyteen. Augustille Jerusalem on ennen kaikkea elokuva fundamentalismin vaaroista, taantumuksellisuudesta, jota vastaan hän haluaa taistella, kuten romaanin ja elokuvan Ingmar Ingmarsson. Hän löytää elokuvan merkityksen myös sen kuvaamasta ihmisten epätäydellisyydestä, ja siitä, kuinka he tehtyään virheitä oppivat myös antamaan anteeksi. (Leppä 1996; Ylänen 1996)

Augustin elokuva liikkuu kahdella tasolla. Toisaalla on suuri kertomus ihmisistä, jotka luopuvat kaikesta uskonnollisen yhteisönsä tähden ja lähtevät koettelevalle matkalle Jerusalemiin. Tämä kertomus tiivistyy muutaman ihmisen kohtaloon, jotka selvemmin kuin kirjassa kohoavat päähenkilöiksi. Keskiössä on Ingmar Ingmarssonin (Ulf Friberg) ja koulumestarin tyttären Gertrudin (Marie Bonnevie) rakkaus, joka tuhoutuu herätysliikkeen paineessa ja omaisuuskiistoissa. Taalainmaan kylään saapuvaa Hellgumia (Sven-Bertil Taube), saarnaajaa ja tämän aikaansaamaa joukkohurmosta seurataan niin liikettä vastaan taistelevan Ingmarin, sen suojiin lopulta pakenevan Gertrudin kuin Ingmarin sisaren, liikkeen yhdeksi johtohahmoksi päätyvän Karinin (Pernilla August) näkökulmasta.

Elokuvana Jerusalem näyttäytyy minulle ennen muuta naisten tarinana. Laajan kerronnan tiivistyminä ovat Karin ja Gerturd, jotka hyvin eri tavoin heittäytyvät uskon syliin ja antavat sen muovata kohtaloaan. Kaikkein vahvimmin elokuva näyttäytyy Gertrudin tarinana, jolle Karinin hahmo toimii ikään kuin vastapuolena. Näiden kahden naisen kautta tarkoitukseni on pohtia, minkälaisia merkityksiä usko naisten elämissä saa ja miten se suhteutuu naisen minuuteen. Murtuuko vai syntyykö naisen subjektius uskossa? Onko elokuva tulkittavissa naisen yksilöitymistarinana? Näiden kysymysten esittäminen, puhumattakaan niiden vastaamisesta on vaikeaa jo, koska kyse on monesta eri tekijästä ja eri ajoista. Artikkelissani kietoutuvat toisiinsa Lagerlöfin romaani vuosisadan vaihteesta ja Augustin siitä tekemä 1990-lukulainen tulkinta sekä taustalla olevat todelliset tapahtumat ja haluni tarkastella näitä naishahmoja myös historiallisesti, suhteessa 1800-luvun naisten uskonnollisuuteen.

Gertrud – rakkaus ja usko

Gertrudin hahmoon tiivistyy tarinan uskonnollisuus. Gertrudille usko muotoutuu pelastajaksi, pakotieksikin, se merkitsee turvaa, joka korvaa menetetyn maallisen rakkauden. Gertrudin uskonnollisen tien voi nähdä myös kapinana, matkana itseen. Ruotsalainen kirjailija Agneta Pleijel sanookin, että matka Jerusalemiin on ennen kaikkea matka itseyteen (Pleijel 1997, s. 83). Jerusalemiin lähtijät elävät traditionaalisen ja modernisoituvan elämäntavan murroksessa, he lähtevät hakemaan omaa olemistaan, minuuttaan kyläyhteisön sääntöjen ulkopuolelta, mutta uskonnon luoman turvallisen kollektiivin suojissa.

Gertrudin uskonnollinen herätys saa elokuvassa eniten tilaa, se motivoidaan ja se on elokuvan tarinan kantava voima. Taustalla on kuvaus kylän elämästä ja Ingmarssonien vaiheista Gertrudin ja Ingmarin lapsuusaikana. Lapsuudenystävyys herää nuoreksi rakkaudeksi erään tanssi-illan päätteeksi, ukkosmyrskyn keskellä. Nuoret pelkäävät ukkosen olevan Jumalan rangaistus heidän hauskasta illastaan, ja tämän mystisen hetken keskellä Ingmar ja Gertrud tunnistavat ensimmäisen kerran itsessään rakkauden. (1) Gertrudin ja Ingmarin tiet kuitenkin eroavat Ingmarin lähtiessä hankkimaan omaisuutta suvun sahalle metsän keskelle tulevaa perhettä ja Ingmarssonien tilan ostoa varten.

Kaipuun ja ikävän keskellä Gertrud löytää lohtua seudulle saapuneen saarnaaja Hellgumin sanoista. Heräävä uskonnollisuus syntyy rakkauden ja läheisyyden kaipuusta:

"Du kan inte ana hur jag ledde hela vintern. Så kom Hellgum…Han var så god mot mig och tröstade mig. Han sa att mitt hjärta skulle bli helt stilla om jag gav det helt till Gud."

Gertrudille usko syntyy nimenomaan suhteessa rakkauteen, sen kaipaukseen ja lopulta sen menetykseen. Ingmarin saapuessa takaisin, Gertrud on vielä valmis antamaan jo Jeesukselle lupaamansa rakkauden takaisin Ingmarille nähdessään Ingmarin hyvyyden tämän pelastaessa vihaamansa miehen, Hellgumin hengen.

Maria Nikolajeva on artikkelissaan tarkastellut Jerusalemissa ilmenevän rakkauden luonnetta. Hän näkee, että Lagerlöfin teoksia ylipäätään hallitsee vastakkainasettelu maallisen, ruumiillisen, seksuaalisen rakkauden ja taivaallisen, ideaalin rakkauden välillä. Juuri tästä syystä rakkaus on Lagerlöfille useimmiten onnetonta ja mahdotonta – taivaallista ja maallista rakkautta ei voi yhdistää. Jerusalem näyttäytyy hänelle jatkuvana dialogina näiden teemojen välillä, jolloin rakkauskin saa vahvan symbolisen merkityksen romaanin tematiikassa. Jerusalemissakaan toisillensa "luodut" eivät lopulta saa toisiaan, ihmiset muuttuvat ja tilanteet menevät ohi. Gertrudille rakkaus on nimenomaan ideaalin rakkauden kaipuuta, hänen rakkaudessaan ei näyttäydy ruumiillisuus, eroottisuus. Hänelle rakkaus on puhtainta mitä on, ja lopulta Ingmar ei kykene täyttämään tätä taivaallisen rakkauden mittaa – hän ei rakastakaan tarpeeksi valitakseen Gertrudin eikä maallista omaisuutta. (Nikolajeva 1997, passim)

Usko pakotienä ja pelastajana

Gertrudin kokemuksesta on löydettävissä niin nöyrä kristillisyys kuin kapinoivampikin usko. Gertrudia ei tosin missään vaiheessa näytetä sellaisessa joukkohurmoksen tilassa, jollaisessa hellgumilaiset saavat Jumalalta kutsun Jerusalemiin. Gertrudin usko, herätyksen saaminen näytetään yksityisessä tilassa, hiljaa ja hartaasti tapahtuvana, itsenäisenä ratkaisuna. Gertrudin kohdalla uni ja todellisuus sekoittuvat, kun hän tavoittelee unohdusta Ingmarin petettyä hänet. Gertrudia vaivaavat painajaiset, joissa hän kulkee metsäpolkua lammelle ja kohtaa vedessä Ingmarin kasvot ja puhkoo tämän silmät kostoksi rakkautensa pettämisestä. Gertrud rukoilee Jeesukselta unohdusta ja anteeksiantoa. Kun Gertrud sitten kohtaa Jeesuksen keväisen metsän keskellä lammen rannalla, on kohtauksessa epätodellista pyhyyttä, ja samalla tuttuutta.

Gertrudin polvistuessa valkokaapuisen Jeesus-hahmon jalkojen juureen pyytämään siunausta ja pahojen ajatusten poistamista näkee varmaankin jokainen pohjoismaalainen tai ainakin suomalainen välähdyksen myös Albert Edelfeltin taulusta Kristus ja Mataleena. Selma Lagerlöfin jäämistöstä tämä taulu on löydetty, joten voidaan olettaa, että hän on tavoitellut sen tunnelmaa kuvatessaan kohtauksen kirjaan. Sieltä on Bille August sen jäljentänyt koskaan itse taulua näkemättä. Lagerlöfin kuvaama Jeesus-hahmo on kuitenkin mustapukuinen, ei se kulttuurisesti tuttu kuva valkokaapuisesta miehestä. Onko Lagerlöfin kuvaama Jeesus myös "hellgumilaiseen" saarnaajaan viittaava hahmo? Gertrudin ja Jeesuksen kohtaamisessa on paitsi pyhyyttä, myös miehen ja naisen välistä eroottista lumoa – Gertrud antaa Jeesuksen ja uskon ottaa hänet valtaansa, ja kokee pääsevänsä irti kaikesta pahasta, myös rakkaudestaan Ingmariin.

Gertrud paljastaa Ingmarille tämän hääiltana kohdanneensa Jeesuksen ja tulleensa vakuuttuneeksi, ettei koskaan enää voi rakastaa ketään muuta:

"Ingmar, du kommer ihåg i fjol när jag beslutit mig att gå över med hellgumianerna. Den gång hade jag givit mitt hjärta till Kristus, men jag tog den ifrån för att ge den till dig. Det var fel av mig. Som jag då svekt Kristus, så blev jag också sviken av den som jag älskade. – Nej, det är inte att straffa, men bara för att visa hur fel jag hade valt förra gången. Nej, intet straf. Jag är så lycklig, jag saknar absolut ingenting. Allt den sorgen har tagits ifrån mig. Ingmar, jag ska anförtro dig en hemlighet. Förstår du, jag har träffat honom. Jag har sett Jesus. Han har tagit min sorg ifrån mig och jag älskar honom. Och nu kan jag aldrig älska nån annan i den hela världen."

Uskosta tulee Gertrudille pakotie ja pelastaja. Samalla hän päättää liittyä hellgumilaisiin ja matkata muiden mukana Jerusalemiin.

Gertrudin uskon kokemuksessa näyttäytyvät ne piirteet, joita voi löytää 1800-luvun naisten uskonnollisuudesta. 1800-luvun porvarillistuvan yhteiskunnan maallistumisprosessi kosketti ennen kaikkea miehiä, miehet kasvatettiin porvarillisessa kulttuurissa ammattia, uraa, kodin ulkopuolista maailmaa varten. Naisilta vaadittu siveellisyys, toisten palveleminen, oman elämän rakentaminen suhteessa toisiin ja heidän auttamiseen oli omiaan kasvattamaan heitä myös kristillisyyteen, jolloin uskonnon merkitys naisille säilyi toisenlaisena. Tytöiltä vaadittiin suhteessa elämään ja muihin ihmisiin nöyryyttä. Nöyryys taas jo piirteenä automaattisesti liitettiin ennemmin tyttöihin kuin poikiin. Nöyrä uskonnollisuus siirtyi kasvatuksessa äideiltä tyttärille, ja liitti siten naiset vielä vuosisadan vaihteessa vahvaan uskonnolliseen traditioon. (Ollila 1998, s. 18–21, 147)

Uskonnollisuus olikin usein naisten elämää kannatteleva ulottuvuus. Esimerkiksi Anne Ollilan tutkimien 1800-luvun lopun suomalaisten virkanaisten elämää leimasi vahva uskonnollisuus, joskin se sai hyvin moninaisia piirteitä kunkin henkilökohtaisessa uskossa. Usko vaihteli ankaran pietistisestä tuomitsevaan Jumalaan uskovasta käsityksestä anteeksiantavan ja armollisen Jumalan luomaan valoisaan uskonnollisuuteen sekä panteistiseen maailmankäsitykseen. Ollilan mukaan uskonto mahdollisti naisille oman itsen pohtimisen, oman elämän reflektoimisen – se oli naisten oma tila, paikka, jossa rakentaa minuutta. (Ollila 1998, s. 147–170)

Jerusalem – toivo ja pettymys

Gertrudin uskon kokemuksen voi tulkita edellä mainitulla tavalla, uskonto tarjoaa tässä tarinassa naiselle paikan, jossa tehdä omia valintoja, jopa kapinoida. Gertrudille Jeesus on ennen kaikkea ruumiillinen mies, täydellisen hyvyyden ruumiillistuma, jolta hakea anteeksiantoa. 1700-luvun ruotsalaista herrnhutilaisuutta tutkinut Arne Jarrick on pohtinut naisen ja miehen uskonnollisen kokemuksen eroa, ja todennut, että siinä missä miehille Jeesus oli joku, jonka edessä nöyrtyä syyllisenä, naisten kirjaamissa kokemuksissa taas korostui intiimi yhteisyys taivaallisen ystävän kanssa (Jarrick 1987, s .97). Gertrudille Jeesus on juuri tämä konkreettinen mieshahmo, jonka ymmärrys on totaalista. Vasta nähtyään hänet voi uskoa, ja sen jälkeen Gertrud vain odottaa näkevänsä tämän uudelleen ja saavansa todistuksen ylösnousemisesta Jerusalemissa.

Jerusalemiin siirryttäessä siirrytään kokonaan toiseen maailmaan, mikä korostuu visuaalisesti. Vehreästä, kosteutta huokuvasta, syvien värien täyttämästä Taalainmaasta astutaan muurien ympäröimään, paahtavaan, keltaista ja ruskeaa valoa hehkuvaan Jerusalemiin. Auringon polte ja kuivuus näyttäytyvät myös henkilöissä, taalainmaalaisten ihot palavat, hiukset vaalenevat. Jerusalem symboloituu siten myös luonnoltaan ja ilmastoltaan koettelemusten tilaksi. Tämä tehokeino on siirtynyt elokuvaan suoraan kirjasta, jossa Lagerlöf paneutuu kuvaamaan tätä erilaisen fyysisen ympäristön luomaa shokkia, joka hellgumilaisia odotti.

Jerusalemin aika nähdään elokuvassa lähes pelkästään Gertrudin kokemusten läpi. Jerusalem on hänen uskonsa koettelija, ensin unelmien täyttäjä, merkityksen luoja ja lopulta pettymyksen aiheuttaja. Gertrud kokee Jerusalemiin tulon riemun, lujan uskon omien unelmien toteutumiseen, ja lopulta myös pettymyksen. Lähtö merkitsee myös kapinaa, eroa vanhemmista ja Ingmarista. Gertrudissa tiivistyy uskonnon yksilöllinen kokemus, hän kiipeää auringonnousun aikaan Öljyvuorelle rukoilemaan ja odottamaan tietoa Jeesuksen ylösnousemuksesta. Gertrudin luja usko toteutuu, kun hän näkee aiemmin metsälammella kohtaamansa Jeesus-hahmon keskellä Jerusalemin katujen tungosta. Lujan uskon murtaa kuitenkin Ingmar, joka johdattaa Gertrudin tämän miehen olinpaikkaan ja "Jeesus" paljastuukin vain hurmoshenkiseksi tanssivaksi dervissiksi. Ensimmäisen kerran Gertrud ei nöyrry Ingmarin edessä, vaan suuttuu tälle tulisesti ja vaatii oikeutta omaan itseen ja omiin tunteisiinsa:

"Gjorde det så ont att jag var lycklig, att du var tvungen att visa den här? Det förlåter jag dig aldrig. Varför skulle du ta min tro ifrån mig? Varför skulle du inte bara låtit mig behålla den?"

Tapahtuma kuitenkin muuttaa kaiken: Gertrud on menettänyt sen, minkä vuoksi hän Jerusalemiin lähti. Seuraa Gertrudin sisäinen kamppailu – hän haluaa vastustaa Ingmarin ohjailua elämässään. Elokuvassa Gertrudin pään kääntää Gabriel, joka haluaa tämän lähtevän mukaansa takaisin kotiin. Gabriel nostaa esiin Bille Augustin korostaman anteeksiannon teeman – Gertrudin on osattava antaa Ingmarille anteeksi, jotta hän voisi joskus vielä rakastaa jotakuta toista. Gertrudin elämänvaiheen Jerusalemissa voi nähdä itsenäistymisen aikana, ja päätöksen palata Ruotsiin voi nähdä myös itsenäisenä päätöksenä, "sielun liikkeiden, sen äänien aikaansaamana ratkaisuna", kuten Agneta Pleijel toteaa (1997, s. 81).

Karin – epäuskosta kaikenpeittävään uskoon

Karin Ingmarssonin usko syntyy aivan erilaisista tarpeista ja erilaisin seurauksin kuin Gerturdin. Karinille uskosta tulee elämän keskipiste, jonka edessä hän on valmis luopumaan kaikesta, ja siten pettämään veljensä. Uskon vuoksi hän myös menettää miehensä ja lapsensa. Karinin voi nähdä elokuvan vahvana naishahmona, jonka toimesta koko uskonnollinen yhteisö syntyy. Karin on Hellgumin ja herätyksen vastustaja, joka vasta oman ihmekokemuksen kautta antautuu täysin uskonnolle. Kirjassa Karin on miehisen sukuyhteisön ulkopuolella, mutta elokuvassa hänellä on valtaa ja hän myös ottaa vallan haltuunsa, kun hänestä loppujen lopuksi tulee Jerusalemin yhteisön johtohahmo Mrs. Gordonin rinnalle.

Elokuvassa Karinin hahmo on luotu huomattavasti vahvemmaksi kuin kirjassa. Jo alussa Karinin eläessä epätyydyttävässä avioliitossa juopon Eliaksen kanssa hänet kuvataan vahvana naisena, joka pystyy myös vastustamaan miestään ja kuulostamaan Eliaksenkin korviin isältään Suur-Ingmarilta. Karin on järkevä ja ylpeä, juuristaan tietoinen nainen, joka ei halua langeta Hellgumin puheiden edessä, vaan sanoo tuntevansa vain isänsä uskon. Karinin usko syntyy ihmeestä, hänen uskomuksestaan, että Jumala pelasti heidän tyttärensä hengen parantaessaan hänet halvauksesta. Karin ei usko järkipuhetta, että halvaus oli shokin aiheuttamaa ja parantui itsestään.

Karinin usko on järkkymätöntä, uhrautuvaa, jopa kovaakin. Hän on valmis luopumaan kotitilasta uskon vuoksi, ja pettämään siten veljensä. Pienen tyttärensä Gretan kuollessa hän puree hammasta ja pidättelee itkua, samalla kun Halvor, hänen miehensä murtuu täysin. Karin alistuu korkeamman tahdon edessä ja hakee vahvuuden uskonnosta ja luottamuksesta, että kaikki on Jumalan tahtoa eikä yksilöllä ole oikeutta kapinoida sitä vastaan. Tässä hän poikkeaa suuresti Gertrudista, jonka epäilykset heräävät vähän väliä ja joka ei tyydy helppoihin vastauksiin. Karinin kautta elokuvassa korostuu Bille Augustin itsensä painottama teema joukkohurmoksen fanaattisuudesta. Yhteisön elämä kuvataan ankarammaksi ja ahdistavammaksi kuin itse kirjassa, August korostaa järjettömältä tuntuvia ja sitovia sääntöjä ja käsityksiä. (2)

Karin jää lopulta yksin Jerusalemin yhteisöön, kun Ingmar ja Gertrud lähtevät ja perhe on kuollut. Hienovaraisesti elokuvassa kuvataan Karinin vakiintuva asema yhteisön sisällä, mikä johtaa hänet Mrs. Gordonin läheiseksi neuvonantajaksi, istumaan tämän rinnalle yhteisön kokoontumisissa.

Yksilöistyvä nainen ja hurmosliikkeet

Karinin hahmon kautta voi pohtia laajemmin naisen asemaa uskonnollisissa yhteisöissä ja herätysliikkeissä. Mielenkiintoista on, että herätysliikkeiden alkuvaiheelle oli ominaista niin Suomessa kuin Ruotsissakin vahva feminiinisyys. 1700-luvun loppupuolella Suomea eri puolilta pyyhkäisseet herätysaallot syntyivät naisten ympärille, hurmostilan saavuttaneista naisista tuli saarnaajia, näkijöitä ja parantajia – hengellisiä äitejä, joille hurmokselliset liikkeet tarjosivat tilaa johtaa ja vaikuttaa. Heidän perinteensä jatkona syntyivät 1800-luvun organisoidummat, ja samalla miesjohtoiset herätysliikkeet. Naiset syrjäytettiin, ja heidät on myös pitkälti unohdettu Suomen herätystraditiosta. Irma Sulkunen katsoo, että naisten edustama hurmoksellinen herätys, hallitsematon hengellinen käytös suljettiin pois julkiselta kirkon alueelta 1800-luvun mittaan. (Sulkunen 1999, passim)

Myös ruotsalaisissa 1700-luvun uskonnollisissa liikkeissä naisten asema oli näkyvä, toisin kuin muuten julkisessa elämässä. Esimerkiksi Jarrick luonnehtii herrnhutilaisuutta "naisellisena" (kvinnligt) liikkeenä, olihan siinä kantavana ajatuksena halu olla Jeesuksen morsian. Naiset niin Ruotsissa kuin Suomessakin olivat silti näkyvästi mukana 1800-luvun puolenvälin voimistuneessa kansan herätyksessä. (Jarrick 1987, s. 69, 85)

Merkitseekö usko sitten Gertrudille ja Karinille lopulta kasvua yksilöksi? Voidaanko herätysliikkeiden kollektiivisessa hurmoksessa, ylipäänsä uskonnollisuuden vaatimassa sulautumisen ideassa nähdä modernin yksilön syntyprosessi, kuten esimerkiksi Juha Siltala ehdottaa? Huolimatta herätysliikkeiden, ja tässä siis hellgumilaisten yhteisöllisyydestä, joukkohurmiosta, on uskonnollinen, ekstaattinen kokemus nähtävissä aina myös syvästi yksilöllisenä, persoonallisena kokemuksena (Sulkunen 1999, s. 59). Jokainen ottaa vastaan uskon omalla tavallaan, peilaa sitä vasten omia tunteitaan ja tarpeitaan – yhteisö luo turvan ja suojan, jonka sisällä koetella omia rajojaan. Elokuvan molemmille naisille usko merkitsee oman identiteetin hakemista – ei Karin eikä Gertrud tyydy vanhaan ja totuttuun, vaan he vaikuttavat itse oman elämänsä ratkaisuihin ja näyttäytyvät siten aktiivisina subjekteina. Etenkin Gertrud toki kuvataan suhteellisena, toisten ihmisten valinnat pakottavat hänet uskon suojiin. Ingmar edustaa hänen elämässään voimakasta miestä, joka haluaa kantaa vastuun Gertrudista.

Karinille usko luo vahvan kuoren, jota eivät enää tunteet horjuta. Gertrud epäilee Jumalan tahtoa esimerkiksi pikku Gretan kuoleman edessä, Karin haluaa vaieta ja lujasti vain uskoa, ilman epäröintiä. Hän on jo elokuvan alussa aikuinen nainen, elämää pystyssä pitävä, järkevä ja oikeudentuntoinen hahmo. Hän on kuitenkin se, jonka kautta hurmoksellinen herätys kuvataan. Kuten Vivi Edström huomauttaa, Lagerlöfin teoksessa on paradoksaalisuutta, kun juuri traditionaalinen, kylää koossa pitänyt Ingmarssonien suku asetetaan herätyksen keskipisteeksi (Edström 1996, s. 92). Karinin menetykset on myös nähty rangaistuksena hänen epäoikeudenmukaisuudestaan Ingmaria kohtaan. Kirjassa Karinin kohtalo kuvataankin paljon ankarammin, ja Karin on murtunut, ennen aikojaan vanhentunut pelokas nainen:

"Katri Ingmarintytär kulki nyt hyvin kumarassa. Hän oli hirveästi vanhentunut, kasvot olivat kutistuneet kääpiömäisiksi, ja tukka oli ihan harmaa. Halvor Halvorinpojan kuoleman jälkeen Katri tuskin koskaan kävi huoneestaan poissa." (3)

On helppo yhtyä Agneta Pleijelin väitteeseen, jonka mukaan kirja tematisoituu ennen muuta monimutkaiseksi prosessiksi kohti rakkautta tai individuaatioita (Pleijel 1997, s. 81). Näiden kahden naisen kohdalla oman itsen löytyminen, eheän identiteetin etsiminen ja usko sen löytymiseen syntyy eri tavoin. Karinille eheys löytyy loppujen lopuksi sulautumisessa uskon kokemukseen; hän on antautunut uskolle kokonaisvaltaisesti ja peilaa kaikkea sitä vastaan, eikä hae ratkaisuja enää muualta. Gertrudin identiteetti muotoutuu samastumisen ja eroamisen kamppailussa suhteessa rakastettuun ja hellgumilaisuuteen – ja lopulta paluussa entiseen, ei kuitenkaan entisenlaisena. Molempien yksityiset murheet ja elämänkäänteet tekevät heidät vastaanottavaksi herätykselle ja uudentyyppiselle uskonnollisuudelle (vrt. Edström 1996, s. 92).

Elokuvan Karinista kehkeytyy Gertrudin rinnalle keskushahmo, jonka yksityiseen suruun ja toisaalta uskon vahvuuteen koko elokuva päättyy. Karin seisoo perheensä haudalla, mutta silti toteaa:

"Herre, Du är min klipp och förlåssare. Ut med smärtans smala stig har jag förlorat mina nära. Men jag fruktar inte, för jag vet att Din kärlek är evig. Jac tackar Dig ur hjärtats djup för att Du fört mig till Heliga Landet. Här, i Ditt ljus finner jag frälsningen. Här i Ditt ljus, finner jag den fullkomlige närheten till Dig. Här i Ditt Jerusalem."

Elokuvan lopussa molemmat naiset ovat yksin – Gertrud kotonaan vehreyttä ja kosteutta uhkuvalla sumuisella Taalainmaalla, Karin Jerusalemin kuivan paahteisella hautausmaalla. Usko kuljetti naiset erilaisia teitä oman elämänsä keskipisteeseen ja oman itsen tuntemiseen. Heidän onneaan tai tasapainoaan voi epäillä, mutta katsojalle he näyttäytyvät vahvoina.

Kiitokset kommenteista ja korjauksista Kimi Kärjelle ja Kaisa Vehkalahdelle.

© Maarit Leskelä

Viitteet

1. Maria Nikolajeva, joka on tarkastellut Jerusalemia rakkausromaanina näkeekin, että juuri mystisissä tilanteissa henkilöt saavat välähdyksen myös rakkaudesta, rakkaus yhdistyy siten jumalalliseen. (Nikolajeva 1997, s. 87) [takaisin]

2. Vaikka Lagerlöfin kirjassa on löydettävissä ymmärrystä ja moninaisuutta yhteisön kuvauksessa ja hän itse kuvaa käyntiään yhteisössä lämpimästi kirjeessään äidilleen (Toijer-Nilsson 1998, s. 185), sai se silti ilmestymisaikanaan todelliset yhteisön jäsenet reagoimaan. Tästä löytyy dokumentti esimerkiksi suomalaisen kirjailijan, matkaajanaisen Hilja Haahdin matkakirjasta Pyhillä poluilla (1923):

"Mainitsin amerikkalaisen siirtolan. Oikeastaan se on amerikkalais-ruotsalainen ja ainakin nimeltä tuttu jokaiselle, joka on lukenut Selma Lagerlöfin 'Jerusalemin'. Mutta siirtolaiset eivät ollenkaan pidä tästä kirjasta ja ovat pahoillaan kirjailijattarelle, jonka katsovat perin väärin kuvanneen heitä." (Haahti 1923, s. 138) [takaisin]

3. Lagerlöf (1902) 1996, s. 319. Jerusalemista on vain yksi suomennos, joka vanhaan tyyliin suomentaa myös henkilöiden nimet. Siksi Karin Ingmarsson on teoksessa Katri Ingmarintytär. [takaisin]

Edström, Vivi: Utvandrarromanen – en vedskuta, s. 77–109. Teoksessa Bron mellan Nås och Jerusalem. Om Nåsböndernas utvandring till Jerusalem i verklighet och dikt. Red. Vivi Edström, Inger Larsson och Margaret Jonth. Lagerlöfstudier 1996. Ingmarsspelen och Selma Lagerlöf-sällskapet, Stockholm 1996.

Haahti, Hilja: Pyhillä poluilla. Otava, Helsinki 1923.

Högberg, Martin: Sveriges minsta väckelserörelse, s. 11–29. Teoksessa Bron mellan Nås och Jerusalem. Om Nåsböndernas utvandring till Jerusalem i verklighet och dikt. Red. Vivi Edström, Inger Larsson och Margaret Jonth. Lagerlöfstudier 1996. Ingmarsspelen och Selma Lagerlöf-sällskapet, Stockholm 1996.

Jarrick, Arne: Den himmelske älskaren. Den herrnhutisk väckelse, vantro och sekularisering i 1700-talets Sverige. Stockholm 1987.

Lagerlöf, Selma: Hur jag fann ett romanämne, s. 59–63. Teoksessa Bron mellan Nås och Jerusalem. Om Nåsböndernas utvandring till Jerusalem i verklighet och dikt. Red. Vivi Edström, Inger Larsson och Margaret Jonth. Lagerlöfstudier 1996. Ingmarsspelen och Selma Lagerlöf-sällskapet, Stockholm 1996.

Lagerlöf, Selma: Jerusalem. Alkuperäisteos Jerusalem (1902). Suom. Jalmari Jäntti. WSOY, Helsinki 1996.

Leppä, Asta: Bille ja Pernilla – rakastavaiset. Anna, lokakuu 1996.

Nikolajeva, Maria: Eros eller Agape? Kärleksmotivet i Jerusalem, s. 84–99. Teoksessa Selma Lagerlöf och kärleken. Red. Karl Erik Lagerlöf. Lagerlöfsstudier 1997. Selma Lagerlöf-sällskapet och Gidlunds förlag, Södertälje 1997.

Ollila, Anne: Jalo velvollisuus. Virkanaisena 1800-luvun lopun Suomessa. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran toimituksia 711. SKS, Helsinki 1998.

Pleijel, Agneta: En omläsning av Selma Lagerlöfs Jerusalem, s. 76–84. Teoksessa Selma Lagerlöf och kärleken. Red. Karl Erik Lagerlöf. Lagerlöfsstudier 1997. Selma Lagerlöf-sällskapet och Gidlunds förlag, Södertälje 1997.

Siltala, Juha: Suomalainen ahdistus. Huoli sielun pelastumisesta. Otava, Helsinki 1992.

Sulkunen, Irma: Liisa Eerikintytär ja hurmosliikkeet 1700- ja 1800-luvulla. Hanki ja jää/Gaudeamus, Helsinki 1999.

Toijer-Nilsson, Ying (red.): Mammas Selma. Selma Lagerlöfs brev till modern. Albert Bonniers förlag, Stockholm 1998.

Ylänen, Helena: Bille August Tanskasta – pohjoismaalainen elokuvaohjaaja. Taidetta ilman uhoa ja tuskaa. Helsingin Sanomat 5.10.1996.