Elokuva naisesta, jolle ei sanota ei

Aggressiiviset naiset elokuvissa eivät ole uusi ilmiö. Jo film noirin femme fatalethan olivat tappavan vaarallisia, mistä syystä heidät elokuvan päätteeksi joko pelastettiin maskuliiniselta käytökseltä tai tapettiin. Calamity Janekin hylkäsi lopuksi pyssyt ja puki päälleen hameen, ja siten sai miehen omakseen. Thelma ja Louise ajoivat/ ajettiin rotkoon, ja kuvausten jälkeen Susan Sarandon ja Geena Davis saivat vakuutella olevansa heteroseksuaalisia ja pitävänsä miehistä noin yleensäkin. (1)

Kaikkia väkivaltaisesti käyttäytyviä valkokankaan naisia ei kuitenkaan enää tarvitse tappaa. Nykyisin naisia nähdään jo aggressiivisten sankareitten rooleissa, mutta yleensä tämä näky on niin utopistinen, että elokuvat on parempi sijoittaa turvallisen kaukaiseen scifi-ympäristöön, kuten Sigorney Weaver Alien-sarjassa (1979, 1986, 1992, 1997) tai lihaksikas Linda Hamilton Terminator 2 – Tuomionpäivässä (1991). Naiset ovat ilmestyneet miesten rinnalle heidän veroisinaan agentteina ja sotureina, mutta useimmiten näiden naissankareitten käytös on kopio yleisölle jo tutun miehisen arkkityypin käytöksestä. Näiden väkivaltaisten naisten käytös on selitetty kulloisenkin lajityypin sankarille ominaisella väkivallalla.

Naiset eivät (toistaiseksi) käyttäydy miesten tavoin aivan kaikissa elokuvan lajityypeissä. Vielä saadaan odottaa vaarallisen nerokasta naissarjamurhaajaa, joka on seonnut liiallisesta älykkyydestään (vrt. Seitsemän, 1995 tai Uhrilampaat, 1991). Tuon hahmon saapumiseen saattaa mennä vielä hetki, sillä naisten aggressiivisuuden suora rinnastaminen miehiseen ei välttämättä ole aivan niin yksinkertaista. Aina se ei riitä, että roolit vaihdetaan ja naisen aggressiivisuus on kopio miehisestä. Aggressiivinen nainen tuo katsojalle aivan erilaisia mielleyhtymiä kuin vastaavanlainen mies, jonka esille tuominen elokuvissa onkin enemmän normi kuin poikkeus. Yleisö ei ole tottunut naisten väkivaltaisuuteen, eikä naisten ja miesten väkivaltaisuus ole suinkaan samanlaista.

Eräissä psykologisissa tutkimuksissa on todettu, että naisten ja miesten aggressiivisuuden määrässä ei ole eroja, vaan vain siinä, miten tuo aggressiivisuus tuodaan esille. Naiset eivät juurikaan käytä suoraa fyysistä väkivaltaa, sillä se on häpeällistä. Tai ainakin naiset ovat oppineet häpeämään sitä. Suoran toiminnan sijaan naiset kanavoivat väkivaltaisuutensa kieroiluun ja epäsuoraan aggressiivisuuteen, sillä nainen ei missään tilanteessa halua olla miehekäs, millaiseksi aggressiivisuus ilman muuta mielletään. Kun mies kerskuu lyöneensä jotakuta, nainen vastaavan kokemuksen jälkeen vaikenee nolosta asiasta. Miehet kokevatkin olevansa väkivaltaa käyttäessään "in control" ja naiset vastaavasti "out of control". (2) Se, mistä tämä ero johtuu on eri pohdinnan aihe, mutta tässä artikkelissa keskityn siihen, miten tämä sukupuolten perustavaa laatua oleva ero aggressiivisuuden ilmaisemisessa näkyy elokuvissa? Mielestäni ainakin siten, että valkokankaalla naisten väkivaltaisuutta pitää perustella vahvemmin kuin miesten.

Auli Mantilan Neitoperhoa (1997) esimerkkinä käyttäen aion tarkastella niitä tapoja, joilla naisen aggressiivisuus valkokankaalla tehdään siedettäväksi ja uskottavaksi, eli jollain tapaa selitetään katsojalle. Sellaisenahan, ilman selitystä, naisesta itsestä kumpuavana se voisi olla epäuskottavaa tai mahdollisesti jopa pelottavaa.

Eevi on häiriintynyt

Leea Klemolan vaikuttavasti esittämä roolihahmo Eevi on vailla omaa elämää riippuvainen siskostaan Amista (Elina Hurme). Ami on vuokrannut Eeville oman kämpän jo kaksi kuukautta sitten toivoen auttavansa siskon omille jaloilleen. Sen sijaan, että Eevi muuttaisi omaan asuntoonsa, hän soittelee siskolleen pitkin päivää ja tulee tätä joka päivä töihin vastaan. Eevissähän ei muuten ole mitään vikaa, mutta hän on tarrautuja. Hän ei osaa näyttää tunteitaan yhteiskunnan normaaliksi hyväksymällä tavalla. Kun Eevi rakastaa, hän rakastaa niin ehdottomasti, ettei jätä rakkauden kohteelleen tilaa hengittää. Tunne-elämänsä mustavalkoisuudessa Eevi on jäänyt teini-ikäisen tasolle: "Mä rakastan sua, mut sä vihaat mua ja inhoot mua ja toivot et mä olisin kuollu." Tämänlainen puhe ei liene merkki tasapainoisesta tunne-elämästä.

Amin pitää kertoa aikuiselle siskolleen iltasaduksi valokuvasta, jossa heidän perheensä seisoo maalaiskotinsa edessä. Eevi itse osaa tarinan ulkoa, mutta tahtoo kuulla sen siskonsa kertomana. Vastahakoisesti Ami kertoo tarinan Eeville, joka hartaana sitä kuuntelee. Helena Yläsen mielestä tämä kohtaus on "... elokuvan hienoimpia. Siinä on aitoa hiljentymistä, keskittymistä ja teemojen lavennus, jonka jälkeen myrsky voi alkaa". (HS, 31.10.1997) Tämä myrsky viittaa tietenkin Eevin väkivaltaisuuteen ja teemojen lavennus Eevin yhä selvemmäksi käyneeseen lapsen tasolla olevaan riippuvuuteen siskostaan. Mantila onnistuu kohtauksessa viimeistelemään kuvan tunteellisesti alikehittyneestä Eevistä, jonka lapsuusmuistot, ehkä traumaattisten tapahtumien johdosta, ovat kadonneet. Eevin tasapainottomuus, tunne-elämän ongelmat ja riippuvuus siskostaan ennakoivat ja tukevat tulevien kohtausten väkivaltaisuutta. Ne luovat pohjaa katsojaturvalliselle väkivallalle.

Mielenvikaisuus ja tunteellinen tasapainottomuus on helpoin ja ymmärrettävin mahdollinen selitys aggressiiviselle käyttäytymiselle. Se on myös hyvin vanha keksintö. Euripideen antiikin kreikkalaisessa draamassa Bakkhantit naiset joutuvat jumalan lumoamaksi, ja täyttä ymmärrystä vailla äiti repii pojaltaan pään irti. Näin päästään nauttimaan ajatuksen kammottavuudesta, mutta samalla yleisö vakuutetaan tilanteen olevan vailla todenperäisyyttä. Valkokankaan hirviöt, jollainen Eevikin on, ovat osa samaa ilmiötä. He ovat tavalla tai toisella häiriintyneitä, tunnevammaisia ihmisiä, eli eivät mitä tahansa naapurin asukkaita. Tilanteen nautittavuus liittyy tietysti siihen, että he voisivat olla samasta rapusta, mutta suurin osa naapureistamme lienee kuitenkin yhteiskunnan normien mukaan normaaleja. Näin ainakin haluamme uskoa. Ja erityisesti näin haluamme uskoa aggressiivisista naisista.

Mielenvikaisuuskaan ei silti selitä kaikkea. Naisten omasta subjektiviteetista nouseva aggressiivinen käytös (eli ei miesten miellyttämistä varten luotu tyyliin Russ Meyer), kuten Eevin, on sen verran harvinainen näky, että tunteellinen tasapainottomuus ei välttämättä ole riittävän rauhoittava selitys. Aggressiiviselle miehelle se riittää vallan mainiosti, sillä olemme tottuneet sellaisiin hahmoihin. Lukuisista esimerkeistä mainittakoon Michael Powellin klassikko Peeping Tom (1960). Elokuvassa tunne-elämältään häiriintynyt Tom tappaa tuntemattomia naisia, jotka muistuttavat Tomin äitipuolta. Katsoja hyväksyy murhien selityksen ja seuraa miellyttävän jännityksen säestämänä Tomin liikkeitä, muttei sen kummemmin häiriinny tapahtumasta. Elokuvassa kaikki on tuttua ja ymmärrettävää. Häiriintyneen miehen uhrina on naisia, mutta jollain tapaa mies itse on jonkin naisen uhri, ja tämä nainen on tehnyt miehestä tappajan. Syystä tai toisesta tämä ajatuskuvio on länsimaisessa kulttuurissa tuttu ja hyväksytty.

Eevin tapainen väkivaltainen nainen valkokankaalla on tuntemattomampi. Aggressiivisen naisen mieli on harmaata aluetta, jonka liikkeitä on mahdotonta ennakoida. Siksi Neitoperhon voima ja jännite syntyy Eevin arvaamattomuudesta. Eevin omasta itsestä lähtöisin olevalla väkivaltaisuudella tarkoitan, että se tuntuu olevan olemassa miehisen yhteiskunnan normien ulkopuolella. Siihen eivät miehet liity millään lailla. Eevillä on ehkä lapsuusajoilta traumoja, mutta ne eivät riitä selitykseksi. Eevi on toki häiriintynyt, mutta miten häiriintynyt ja väkivaltainen nainen käyttäytyy? Sitä emme tiedä. Hahmona Eevi on uusi, ja tähän hahmoon nojaten ei elokuvan lajikaan ole loppuun kulunut. Katsojina emme ole oppineet tulkitsemaan tällaisen naisen ajatuksia. Freudilaisittain voimme vain ihmetellä, mitä Eevi oikein haluaa? Elokuvan katsoja saa jännittää koko elokuvan ajan Eevin seuraavaa siirtoa, sillä hän ei ole minkään konventionaalisen eli ennalta arvattavan arkkityypin edustaja.

Arvaamaton Eevi

Ikävä kyllä joudun tuomaan esille ikivanhan ja monien mielestä kuluneen ajatuksen naisten jaosta huoriin ja madonniin. Mutta Neitoperhon voima elokuvana piilee juuri tässä jaossa. Miehisen yhteiskunnan käsitykset naisista ovat kovinkin kaksijakoisia. Naiset ovat yhtä aikaa luonnonmukaisia ja luontoa ylempänä. Luontoa lähellä mysteerinen nainen on synnyttäessään ja hoivatessaan lapsiaan, mutta toisaalta nainen on luontoa kultivoidumpi, sillä hän osaa kontrolloida primitiivisiä tarpeitaan kuten aggressiivisuuttaan. Miehellähän ei tätä taitoa ole. Samalla tavoin nainen on kyltymätön ja täynnä seksuaalista energiaa, mutta toisaalta taas naista ei seksi kiinnosta ollenkaan, tai ainakin hänen odotetaan osaavan miestä paremmin tukahduttaa eläimelliset tarpeensa.

Nainen on luonnostaan likainen varsinkin menstruoidessaan, mutta toisaalta hän on luontaisesti siisti, tai ainakin häntä pitää suojella lialta ja loalta, jotta nainen ei menettäisi luontaista luonteensa puhtautta. Nämä kaikki kaksijakoiset ajatuskuviot perustuvat naisten jakoon hyviin ja pahoihin tyttöihin. Jos nainen haluaa nauttia yhteiskunnan arvostusta, hän käyttäytyy hyvän tytön tavoin. Eli on siisti, seksuaalisesti passiivinen, eikä missään nimessä väkivaltainen.

Neitoperho perustuu kokonaan Eevin hahmoon ja Leea Klemolan tulkintaan siitä. Elokuvan jännite säilyy alusta loppuun, sillä Eevi on arvaamaton. Vaikka hän on selvästi häiriintynyt, hän ei kuitenkaan ole niin sairas, etteikö osaisi niin tahtoessaan ainakin esittää normaalia ja mukavaa. Vaikka Eevi on aggressiivinen, hän on ajoittain myös hyvin herkkä. Jo elokuvan alkupuolella näemme kuinka Eevi tönii ihmisiä diskon tanssilattialla ja reagoimatta kestää kuuman fonduen kädellään, mutta heti seuraavassa kohtauksessa hän lapsen tavoin nauttii siskonsa hellästä huolenpidosta.

Eevi on siis välillä herkkä ja haavoittuvaisuudessaan jopa naisellinen, välillä vaarallisen väkivaltainen. Tämä tarkoittaa myös sitä, että Eevi odottamattomasti sukkuloi edellä kuvattujen hyvän ja pahan tytön kategorioitten välillä. Tuo kaksijakoisuus on kiehtovaa ja vaarallista, ja varsin kiinnostava perusta elokuvan päähenkilölle. Eevissä on mielenkiintoisia keskenään ristiriidassa olevia piirteitä, jotka mahdollistavat sen, että hän herättää katsojassa myös myötätuntoa. "Eevi on sympaattinen hirviö", kirjoittaa Ylänen arvostelussaan. (HS, 31.10.1997) Ilman tuota sympaattisuutta, eli haavoittuvaisuutta, kukaan ei välittäisi Eevin kohtalosta. Ilman sitä Eevi olisi omituinen hylkiö, ja aivan liian miehekäs naiseksi.

Italialainen kriminologi Cesare Lombroso julkaisi vuonna 1893 kirjan nimeltä The Female Offender, jossa hän yritti tieteellisesti todistaa, että naisrikolliset olivat sekä fyysisiltä että psyykkisiltä ominaisuuksiltaan lähempänä miehiä kuin naisia. Tutkimuksen taustalla oletettavasti pelko siitä, että kuka tahansa nainen voisikin olla aggressiivinen rikollinen. Naisista tulisi saada tietää, kuka on paha, kuka ei. Myös Eevin mukaansa poimimaa liftaria (Robin Svartström) olisi auttanut kyky tunnistaa väkivaltainen nainen jo ulkonäöstä. Tuohon kohtaukseen mennessä katsojalle on jo näytetty tarpeeksi vihjeitä Eevin aggressiivisuudesta, jotta hän pelkää liftarin puolesta. Kun Eevi lopulta lyö liftaria cokispullolla, teon vaikutus on silti arvaamattoman voimakas. Naisten väkivaltaisuus on kaikkien vihjeiden ja selitystenkin jälkeen hämmentävää katseltavaa. Katsoja toivoo Eevin olevan hyvä tyttö. Katsoja häpeää Eevin puolesta.

Lombroso siis teki sen johtopäätöksen, että väkivaltaiset naiset olivat ulkonäöltään miehekkäitä. Eli kun naapurissa asustaa "miehekäs" nainen, tätä tulisi pelätä enemmän kuin "naisellista" naista. Neitoperhon Eevihän ei ole erityisen miehekäs, ronski tosin, muttei iso tai karvainen. Itse asiassa Eevi vaikuttaa lähinnäkin sukupuolettomalta. Tuon vaikutelman saa myös siksi, että Eevin hahmo ei ole erityisen seksuaalinen. Kun hän menee makaamaan liftarimiehen viereen mökissä, teko vaikuttaa lähinnä viattomalta läheisyyden etsimiseltä kuin seksuaaliselta himolta. Lopputulos on itse asiassa yllättävä, sillä yleisesti juuri aggressiivisuus ja seksuaalinen aloitteellisuus liitetään kulttuurissamme yhteen. Molemmat ovat "hyviltä" tytöiltä kiellettyjä, ja yleisesti naisia, jotka käyttävät jompaa kumpaa pidetään automaattisesti lesboina, sillä nuo tytöt eivät välitä miesten asettamista rajoituksista. Heidän päämääränsä ei ole miellyttää miehiä, johon kaikki naisten käyttäytymisen rajoitukset tähtäävät.

Eevin hahmoon voi toki helposti lukea homoseksuaalisuuteen vahvasti viittaavia piirteitä (kuten Eevin mustasukkaisuus siskon tyttöystävästä), mutta minua kiinnostaa Mantilan tapa esittää Eevi päällisin puolin epäeroottisena. Vaikka sisko tavallaan hylkää Eevin tyttöystävänsä vuoksi ja sysää tämän pakomatkalle, ei Eevin tunteissa siskoaan kohtaan ole alleviivattua eroottisuutta. Pikemminkin näyttää siltä kuin patoutunut, kanavaansa löytämätön seksuaalisuus aiheuttaisi Eevin aggressiivisuuden. Näin Neitoperhossakin seksuaalisuus ja aggressiivisuus ovat kytköksissä toisiinsa. Eevin emotionaalinen häiriintyneisyys estää häntä solmimasta ihmissuhteita, seksuaalisia tai platonisia. Eevin vamma näkyy ulospäin sukupuolettomuutena, joka lopulta tarkoittaa kategorioitten ulkopuolella olevaa.

"Miksi näytät välillä hirveältä, Leea Klemola?"

Yllä oleva kysymys esitettiin Klemolalle Helsingin Sanomien Nyt-liitteen KukaNyt –sarjassa, jossa julkkiksilta kysellään tahallisen turhia kysymyksiä. (HS, Nyt, 31.10.1997) Neitoperhossa Klemolan "hirveällä" ulkonäöllä on selvä tehtävänsä. (Klemola itse sanoo näyttävänsä elokuvassa Johnny Winteriltä, minusta enemmänkin Apulannan Tonilta.) Eevin huolittelematon ulkonäkö, hapsuttava tukka, yhteen sopimattomat vaatteet ovat kaikki signaaleja siitä, että juuri tämä naapurin tyttö voikin olla epänormaali. Diskokohtauksessa Eevi huuhtelee naistenhuoneessa kasvonsa vedellä, kun muut naiset päinvastoin lisäävät ehostusta. Eevi ei välitä siitä, miltä näyttää eli ei tahdo miellyttää. Lombroson pelko siitä, ettei aggressiivista naista tunnistaisi ulkonäöstä on tässä tapauksessa turha. Yleisö voi tyytyväisenä tuudittautua ajatukseen siitä, että kyllä tuon näköisen naisen kohdatessaan varmasti osaisi olla varuillaan. Eevi ei pääsisi yllättämään.

Naisen epäsiisti ulkonäkö on oletetusti aina viesti jostakin. Hän ei silloin tavalla tai toisella seuraa niitä kriteerejä, joita yhteiskunta naisille asettaa. Kärjistäenhän naisten tulee olla siistejä, rauhallisia ja seksuaalisesti passiivisia. Jos näin ei ole, he ovat pahoja, normeista ja säännöistä piittaamattomia. Ja yksi poikkeama normista voi olla merkki toisesta. Epäsiisti nainen on todennäköisemmin aggressiivinen kuin huoliteltu ja siisti.

Eevi ei kuitenkaan siskoonsa verrattuna ole mikään kummajainen. Amikaan ei paljolti panosta ulkonäköönsä tai ainakaan sen naisellisuuden korostamiseen, mutta Eeviä hillitympi ja siistimpi hän toki on. Vasta Eevin vanki, Rea Maurasen esittämä Anja, on ulkoisesti "tosi nainen". Hän kerää perhosia. Tuo harrastus vaatii kärsivällisyyttä, itsehillintää, siroja liikkeitä. Roolissaan Mauranen suorastaan huokuu näitä ominaisuuksia. Kun Eevi yrittää kiinnittää perhosta alustaan, hän tuhoaa sen. Eevillä ei ole tehtävään vaadittavia hyveitä. Hän on kuin Frankensteinin hirviö, joka tahtomattaan tuhoaa ihailun kohteensa. Kun Eevin rakkaudentunnustukset tai hellyydenosoitukset eivät saa vastakaikua, hän turhautuneisuudessaan reagoi väkivaltaisesti ja musertaa rakastamansa. Eevi ei osaa rakastaa naisellisesti odottaen ja kärsien.

Juuri Maurasen hahmon hillittyyn charmiin, rauhallisuuteen ja eleganssiin verrattuna Eevi lopulta näyttää villieläimeltä. Näin katsojakin tajuaa, että Eevin kaikki toivo on mennyttä. Aluksi Eevissä oli vielä sympaattisuutta, eikä hän niin pahasti eronnut ympäristöstään. Elokuvan loppuun mennessä Eevin tuho on vääjäämätön ja arvaamattomuus on kadonnut, sillä odotamme jo koko ajan pahinta. Hän ei enää pysty palaamaan yhteiskunnan asettamaan naisen rooliin, vaan on eräänlainen hylkiö. Eevistä ei ikinä tule neitoperhoa. Lombroso pystyisi tyytyväisenä osoittamaan Eevin rikolliset piirteet viimeisissä kohtauksissa. Jopa Eevin sisko sanoo ensimmäiseksi siskonsa löydettyään: "Sä oot kauheen näkönen." Eevi vastaa välinpitämättömästi: "Jaa."

Eevillä ei ole paikkaa yhteiskunnassa

Eevin ajautuminen umpikujaan ei tietysti paljon eroa aluksi mainitsemistani femme fataleista ja heidän kohtaloistaan tai Thelman ja Louisen päätöksestä ajaa rotkoon. Väkivaltaa käyttävällä naisella ei vieläkään näytä olevan paljon muuta mahdollisuutta. Eevin tyyppisille naisille ei ole yhteiskunnassa tilaa. Tosin Eevin onnellinen ja toiveikas katse, kun poliisit hänet vihdoinkin löytävät, voidaan tulkita huomion keskipisteenä olemisen euforian lisäksi sisältävän toivon parannuksesta. Jospa Eevin tunnetason jälkeenjääneisyys ja tasapainottomuus saadaankin korjattua. Mutta jos tuo sairaus parantuu, olisiko Eevin mahdollista olla enää edes rakentavalla tavalla aggressiivinen? Onko naisten ylipäätään mahdollista olla rakentavalla tavalla aggressiivisia? Olisiko Eevin väkivaltaisuus valkokankaalla enää uskottavaa, jos hän olisi tasapainoinen ja siisti?

"Naiset ovat kyllästyneet omien aggressioittensa jatkuvaan piilotteluun", sanoo Klemola haastattelussa (HS, 28.8.1997). Sekä Klemola että Mantila samaisessa haastattelussa vakuuttavat Eevin olevan hyvinkin tasapainoinen ja positiivisella tavalla aggressiivinen. Minusta aggressiivisuudessa ei ole mitään positiivista, jos se johtaa syyttömien vangitsemiseen ja pahoinpitelyyn, ja lopulta saattaa väkivallan käyttäjän poliisin huostaan. Voiko naisten aggressiivisuus edes olla positiivista, jos sitä ei hyväksytä tai ymmärretä muuta kuin tasapainottomuuden tai liiallisen maskuliinisuuden (esim. "hirveän" ulkonäön) merkkinä tai aiheuttajana? Naiset ovat varmasti kyllästyneitä aggressiivisuuden piilotteluun, mutta jos sen avoin näyttäminen tulkitaan merkiksi epänormaalista käyttäytymisestä ja se hävettää naisia itseään, tuntuu todennäköiseltä, että tulevaisuudessakin thelmat ja louiset ajavat rotkoon ja eevit tuhoa ja hämmennystä ympärille kylvettyään päätyvät poliisin huostaan.

Viitteet

1. Hart, Lynda: Fatal Women; Lesbian Sexuality and the Mark of Aggression, s. 73–74. Routledge, London 1994. Hartin kirjassa on kappale Thelma ja Louisesta. Olen käyttänyt kirjaa artikkelin pohjana, vaikken käytäkään siitä suoria lainauksia, sillä se nojaa melkein pelkästään psykoanalyyttisiin tulkintoihin, joita pyrin selkeyden kannalta välttämään. Suosittelen kuitenkin kirjaa aiheesta kiinnostuneille. [takaisin]

2. Lagerspetz, Kirsti: 'Do Girls Manipulate and Boys fight?', yhdessä Björkqvistin ja Kaukiaisen kanssa. Aggressive Behaviour, s. 118, Volume 18, 1992. Lagerspetz, Kirsti: arvostelu Anne Campbellin kirjasta Men, Women and Aggression, Aggressive Behaviour, s. 149–150, Volume 21, 1995. [takaisin]

Kirjallisuus

Auerbach, Nina: The Woman and the Demon: The Life of a Victorian Myth. Cambridge, Massachusettes. Harvard University Press, 1982.

Birch, Helen (toim.): Moving Targets: Women, Murder and Representation. Virago Press, London 1993.

Creed, Barbara: The Monstrous-Feminine: Film, Feminism, Psychoanalysis. Routledge, London 1993.

Humm, Maggie: Feminism and Film. Edinburgh University Press, Edinburgh 1997.

Jones, Ann: Women Who Kill. Holt, Rinehart and Winston, New York 1980.

Kirtsa, Alix: Deadlier Than the Male: Violence and Aggression in Women. HarperCollins Publishers, London 1994.

Kristeva, Julia: The Powers of Horror: An Essay on Abjection. Kääntänyt Leon S. Roudiez. Columbia University Press, New York 1982.

Lederer, Wolfgang: The Fear of Women. Grune&Stratton, London 1968.

Russo, Mary: The Female Grotesque. Routledge, London 1994.