Kimmo Hämäläinen - Wider Screen 1-2 / 1999

Kymmenen vuotta sitten Valkoisen talon ja presidentinviran jättänyt Ronald Reagan on edelleen kotimaassaan huikean suosittu ja hänen mukaansa nimetään nykyään lentotukialuksia, lentokenttiä, paviljonkeja ja kouluja. Edes viestinnällisesti kyynisellä 1980-luvulla, hoitaessaan maailman näkyvintä virkaa käsi ydinasenapilla, tämän vanhan näyttelijän kansansuosio ei missään vaiheessa radikaalisti vähentynyt vaikka avustajia kaatui ympärillä skandaalien ja sopimattomien lausuntojen takia. Tärkeä osuus Reaganin positiivisessa imagossa tuolloin oli hänen lähipiirinsä nokkelalla mediastrategialla, joka ei päästänyt toimittajia liian lähelle kysymään vaativia kysymyksiä. Jopa helikopterit tulivat tässä avuksi, kun lehtimiehille annettiin usein vain mahdollisuus haastatella presidenttiä, kun tämä oli nousemassa Valkoisen talon helikopteriin. Näin presidentti saattoi teeskennellä, ettei kuullut toimittajien kysymyksiä roottoreiden pauhun takia.

Tämän artikkelin tarkoitus on esitellä Reaganin presidenttiyden ja yhdysvaltalaisen median välistä vuorovaikutusta, joka yleensä oli varsin yksipuolista ja kallistui vaikutusteholtaan hallinnon hyväksi. Kyseessä on erittäin merkittävä saavutus kontrolloida amerikkalaista mediaa aikana, jolloin edellisen vuosikymmenen kansalliset traumat, Vietnamin sota ja Watergate, olivat osoittaneet kaikille politiikan raadollisuuden. Tutkivasta journalismista oli tullut muotivillitys ja jokaisesta poliittisesta kysymyksestä pyrittiin löytämään se, mitä ei kerrottu julkisuuteen, välittämättä sitä, että mitään muuta asiassa ei ehkä ollutkaan. Negatiivinen kriittisyys otettiin itseisarvona.

Selvitän ensin, miten Reaganin mediapeli toimittajiin päin oikein toimi ja mistä toimintatavoista se koostui. Artikkelin loppuosassa käydään käytännön esimerkin avulla järjestelmän toimivuus viime vuosikymmenen pahimman presidenttiä sivunneen skandaalin, Iran–Contra-tapauksen avulla, johon joku toinen, viestintäasiansa huonommin hoitanut presidentti, olisi mahdollisesti kaatunut.

Vertailun vuoksi, Yhdysvaltain nykyinen presidentti Bill Clinton on mies, joka on käyttänyt viranhoidossaan presidenteistä eniten aikaa sen miettimiseen, miten asiat voitaisiin esittää julkisuudessa mahdollisimman positiivisesti. Tähän hän tarvitsee pätevän lehdistöpäällikön, jolla on mittavan avustajajoukon kanssa aikaa pohtia kaikkea presidentin solmion väristä kongressin asettaman erikoissyyttäjän toimien neutraloimiseen. Lopputulos on toistaiseksi ollut huono, johtuen lähinnä Clintonin uskomattomasta kyvystä sotkea itsensä eritasoisiin skandaaleihin.

Presidentin edelleen suuri kansansuosio ei johdu Valkoisen talon onnistuneesta viestintäsuunnittelusta vaan amerikkalaisten kyllästymisestä politiikkaan. Clintonilla uskotaan olevan tärkeä asema viranhoidossa ja hänelle tulee antaa työrauha. Kukaan ei vain kansan syvistä riveistä ole juuri määritellyt, mitä ne tehtävät tarkalleen ottaen ovat, mutta tämä epätarkka illuusio on toistaiseksi säilynyt. Clintonin ahkeruutta ja asioihin paneutumista ei tosin kukaan kiistä.

Yksinkertaisesti

Reaganin viestintästrategit sen sijaan onnistuivat erinomaisesti antamaan muistioita välttelevästä presidentistä työteliään vaikutelman ennalta tarkkaan harkittujen julkisten esiintymisten avulla. Usein flanellipaidassa ja farkuissa hevosten parissa viihtyvästä ja alati hymyilevästä miehestä suorastaan huokui tavallisen John Doen olemus. Hänen monet tunnetut kömmähdyksensä vain lisäsivät imagon inhimillisyyttä. Reaganin tyyliin kuuluivat lisäksi asioiden äärimmäinen yksinkertaistaminen ja niiden popularisointi lausunnoissa. Mitä luultavimmin hän myös itse ajatteli asioita suoraviivaisesti. Yhdysvaltain entinen ulkoministeri Lawrence Eagleburger on todennut, että Reaganilla oli politiikanteossaan "sisäinen vaisto" (inborn instinct), josta hän oli hyvin ylpeä (1). Hän puhui kansan kieltä ja ihmiset ymmärsivät, mitä hän sanoi vaikka todellisuus usein oli monimutkaisempi. (2)

Reagan haki pohjaa uskomuksilleen omista henkilökohtaisista kokemuksistaan. Näin tapahtui esimerkiksi, kun hän aloitti rajut talouspoliittiset uudistukset vuonna 1981 heti päästyään presidentiksi. Sosiaaliapua vähennettiin ja kaikille tuloluokille ehdotettiin kymmenen prosentin veronalennusta. Tällainen yhtälö sai kriittisen median heti laskemaan, että Reagan suosii isotuloisia, mikä tavallaan totta olikin, kun talouspolitiikkaa katsottiin kokonaisuutena. Sosiaalitukien varassa eläviltä pienennettiin heidän "palkkaansa" ja rikkaimmat saivat suoraan verohelpotuksia.

Presidentti piti kuitenkin päänsä. Yksityisesti hän kertoi valtiovarainministerilleen Donald Reganille olevansa oikeassa, koska oli aikoinaan Hollywoodissa miltei joutunut jopa 91 prosentin verotuksen kohteeksi tehtyään liian monta elokuvaa samana vuonna (3).

Kongressista välittämättä

Reagan tiesi, mitä halusi tehdä veroille jo ennen pääsyään Valkoiseen taloon, joten hän aloitti uudistukset välittömästi. Tämä merkitsi vetoavun saamista yllättävältä, mutta traagiselta taholta, kun John Hinckley yritti ampua hänet maaliskuussa 1981. Viranhoitoa oli kestänyt vain kaksi kuukautta. Reaganin ennätysmäinen toipuminen (ulkona sairaalasta kymmenessä päivässä) lisäsi merkittävästi hänen kansansuosiotaan eikä pääosin liberaalien käsissä oleva lehdistökään uskaltanut panna vastaan. Tämä antoi hänelle aseen verouudistuksen osalta vihamielistä kongressia vastaan.

Reagan käytti samaa keinoa kuin varapresidenttiehdokas Richard Nixon jouduttuaan ahtaalle ns. vaalirahastoskandaalissa 1950-luvulla: hän puhui suorassa televisiolähetyksessä kansalaisille ohi aina raivoanalyyttisen mediaväen. Reagan pyysi ihmisiä kannattamaan verouudistusta ja ottamaan suoraan yhteyttä omiin kongressiedustajiinsa ja näin painostamaan heitä äänestämään lakiehdotuksen puolesta. Ihmiset tekivät työtä käskettynä ja Capitol-kukkulalle kannettiin postia selkä vääränä.

Sekä Reagan että Nixon onnistuivat lopulta käyttäessään televisiota omien poliittisten tarkoitusperiensä saavuttamiseen. Nixon ei menettänyt paikkaansa Dwight Eisenhowerin varapresidenttinä ja Reagan sai läpi verouudistuksensa demokraattijohtoisessa kongressissa, osin kansalaisten, mutta vielä enemmän poliittisten lehmänkauppojen avulla, jotka vastapalvelukseksi poikivat Reaganin toivomusten mukaan äänestäneille konservatiividemokraateille presidentin puollon heille tärkeissä lakialoitteissa (4). Reagan allekirjoitti lakipaketin lomallaan Kaliforniassa hevosaitauksessa farkkutakki päällä suuren mediajoukon kuvatessa. Erittäin kuvaava esimerkki Reaganin avustajien strategiasta näyttää mattimeikäläisen oloista Reagania tilanteessa, jossa presidentti on päässyt sanelemaan, miten hän julkisuudessa esiintyy. Vastasyntyneet varsat, stetsonpäinen Nancy Reagan ja heidän pieni koiranpentunsa eivät juuri innosta kyselemään verohelpotusten johdosta kasvavasta budjettivajeesta.

"Kansanmies Ronald Reagan"

Cowboy ja uusi NKP:n pääsihteeri

Helsingin vuoden 1975 Euroopan turvallisuus- ja yhteistyökokousta (ETYK) pidetään yleisesti supervaltojen välisen liennytyskehityksen huipentumana, jonka jälkeen suhteet vähitellen huononivat Neuvostoliiton pyrkiessä saavuttamaan enemmän jalansijaa kolmannessa maailmassa. Reaganin edeltäjä Jimmy Carter ei halunnut täysin vastavuoroisesti reagoida Leonid Brezhnevin valtapyrkimyksiin vaan yritti yksipuolisella aseriisunnalla saamaan Kremlin järkiinsä. Tästä republikaanit saivat aseen vaatia puolustusmenojen rajua lisäämistä, mistä tulikin verohelpotusten ohella toinen Reaganin suurista vaaliteemoista vuonna 1980.

Reaganin ensimmäisellä kaudella Yhdysvaltain ja Neuvostoliiton suhteet olivat huonommat kuin kertaakaan Kuuban ohjuskriisin jälkeen. Kolme kovan linjan sairasta neuvostojohtajaa, Brezhnev, Andropov ja Tshernenko kuolivat kahden ja puolen vuoden sisällä toisistaan, Neuvostoliitto käveli ulos Geneven aserajoitusneuvotteluista vuonna 1983 ja ampui alas korealaisen matkustajakoneen samana vuonna. Samaan aikaan Reagan ei suostunut tuumaakaan tinkimään maansa puolustusbudjetin kasvattamisesta tai strategisen puolustusaloitteen (Strategic Defense Initiative, SDI ) ideasta.

SDI-aloitetta kritisoitiin voimakkaasti sen tähtitieteellisten kustannusten ja toiminnallisen epävarmuuden vuoksi. Edelleen, aserajoituspiireissä sitä pidettiin suurimpana esteenä supervaltojen ydinaseneuvotteluiden onnistumiselle, kehityksen, jonka varsinaisesti aloittivat Nixon ja Brezhnev SALT I –sopimuksella vuonna 1972.

Reagan valmistautui huolellisesti ensimmäiseen tapaamiseensa uuden, dynaamisemman NKP:n pääsihteerin, Mihail Gorbatsovin tietäen hyvin, ettei tulisi antamaan neuvostoliittolaisille myöten tässä asiassa. Vanhana näyttelijänä hän tiesi, kuinka tapahtumien lavastaminen on julkisuuden kannalta tärkeää. Kun Gorbatsov nousi autostaan ensimmäiseen kohtaamiseen karvahattu päässä ja talvitakki päällä, parikymmentä vuotta vanhempi Reagan käveli häntä vastaan alas portaita ilman hattua ja ulkotakkia ja tarttui vielä pääsihteeriä käsipuolesta kiinni ikään kuin tukeakseen tätä. Ei ihme, että muistelmissaan Gorbatsov keskittyy tiukasti selostamaan tätä Geneven vuoden 1985 huippukokousta pelkästään neuvottelujen asialistan kannalta. Neuvostoliittolaisille oli selvästi shokki, kun mediapelin osaava Reagan veti heti "pisteet kotiin" nuorekkaalla käytöksellään. Omissa muistelmissaan Reagan väittää koko vaateasian olleen pelkkää median liioittelua vaikka myöntääkin saaneensa rutkasti positiivista julkisuutta (5). Muidenkin mielestä tehokeino onnistui (6).

Kalifornian konservatiivit

Uudella presidentillä on tapana tuoda mukanaan omat avustajansa presidenttikauden alkajaisiksi. Viimeksi tämä on surullisella tavalla nähty Clintonin ensimmäisen virkakauden alkaessa, kun Arkansasin vanhat kaverit uhosivat 1993 kovaan ääneen uudistavansa Washingtonin poliittista kulttuuria. Näinhän ei käynyt vaan hallinto sotkeutui jos jonkinlaisiin skandaaleihin ja Washingtonin rajusta poliittisesta pelistä järkyttynyt Vincent Foster jopa ampui itsensä.

Reagan, toimiessaan seitsemän vuotta Kalifornian kuvernöörinä, oli saanut arvokkaita neuvoja PR-asioissa Michael Deaverilta ja Ed Meeselta ja hän toi molemmat mukanaan Washingtoniin. Meesesta tehtiin oikeusministeri ja Deaver oli erityisavustaja ja vastasi hallinnon viestintästrategiasta. Juuri hän halusi pitää toimittajat kaukana presidentistä ja käytti apunaan vaikka helikoptereita. Tuntui, että media ei saanut Reaganista mitään otetta ja hän saikin vähemmän mairittelevan lempinimen "teflonpresidentti". Tuon tittelin Reagan sitten lunastikin täysin, kun hänen hallintonsa sotkeutui vuosikymmenen pahimpaan poliittiseen skandaaliin. Kongressi ohitettiin, kun panttivankeja vaihdettiin aseisiin Iranin kanssa ja voitot käytettiin Keski-Amerikassa oikeistosissien avustamiseen. Silti Reaganin tenhovoima piti. Varsinainen supersankari.

Salaisia asekauppoja verivihollisen kanssa

[ F] rom Watergate on, I started looking for the truth after hearing the official version of a truth. And it didn`t make much difference whether it was George Bush telling the world that Clarence Thomas was the best-qualified Supreme Court candidate in the land, and that his color had nothing to do with his appointment. Or Ronald Reagan saying he knew nothing about Iran-Contra…to widen the circle beyond governmental lies. (7)

Kuten aiemmin todettiin, Reagan ja hänen hallintonsa halusivat aktiivisesti estää Neuvostoliiton valtapoliittisia pyrkimyksiä kansainvälisessä politiikassa. Selvimmin tämä näkyi Washingtonin harjoittamassa Keski-Amerikan politiikassa, jonka tarkoitus oli niin ikään tärvellä sosialismin uuden saarekkeen, Nicaraguan ja Kremlin välistä yhteistyötä. Reagan ei halunnut toista Kuubaa takapihalleen.

Yhdysvaltain kongressi ei kuitenkaan halunnut juuri myöntää tarkoitukseen rahallista tukea, joten asia oli hoidettava siltä ja tiedotusvälineiltä salaa. Syntyi suunnitelma hankkia rahaa asekaupoilla Iraniin, jonka antama tuki kansainväliselle terrorismille oli hyvin tiedossa. Kaupoista saadut rahat käytettäisiin sitten Nicaraguan sandinisteja aseellisesti vastustavien contrasissien tukemiseen. Tulenarka tilanne, joka paljastuessaan saattaisi horjuttaa hyvinkin korkealla istuvia hallintovirkamiehiä, semminkin, kun tämänkaltaiset asiat päätetään muutenkin suoraan huipulla pienessä piirissä.

Reagan ei horju

Hankkeen paljastuttua marraskuussa 1986 Valkoisen talon ensireaktio oli vyöryttää kameroiden eteen iranilaisten myötävaikutuksella vapautunut Lähi-idän panttivanki David Jacobsen, joka kysymysten sinkoillessa Reagania kohden, pyysi median edustajia olemaan vastuuntuntoisia ja lopettamaan kyselyn (8). Presidentin avustajien kesken syntyi keskustelua hankkeen vapaaehtoiseksi paljastamiseksi, mutta Reagan oli eri mieltä. Salassapito saattaisi edelleen auttaa muiden amerikkalaisten panttivankien vapauttamista. Lausunto annettaisiin, mutta kovin yleisellä tasolla ja virallisesti yksimielisenä.

Kuohunta jatkui, joten Valkoinen talo päätti tehdä saman, kuten taistellessaan verouudistuksensa puolesta viisi vuotta aikaisemmin: vedota suoraan kansaan television kautta ilman poliittisten kommentaattoreiden kuivan kriittisiä äänenpainoja. Reagan kiisti tienneensä asiasta vaikka olikin allekirjoittanut paperin, jossa CIA sai luvan aseiden myymiseen (9).

Kun lisäksi skandaaliin sotkeutuneet Kansallisen turvallisuusneuvoston (NSA) työntekijä, everstiluutnantti Oliver North ja Reaganin turvallisuuspoliittinen neuvonantaja John Poindexter laittoivat vapaaehtoisesti päänsä pölkylle suojellakseen presidenttiä, Reagan selvisi pienin kolhuin. Washington Postin päätoimittaja Ben Bradlee on happamana todennut, että tiedotusvälineiltä puuttui usko asioiden penkomiseen loppuun asti. Reagan oli suosittu ja hänen virkakautensa oli lopuillaan. (10)

Reaganin onneksi hänellä ei ollut vaikeuksia vakuuttaa avustajiaan ottamaan vastuuta, toisin kuin Nixonilla Watergate-skandaalissa 1970-luvun alkupuolella, kun esimerkiksi hänen lakimiehensä John Dean todisti suorassa televisiolähetyksessä presidentin olleen mukana salailussa alusta asti. Ajat olivat muuttuneet ja kansa kyllästynyt poliittiseen peliin, kuten myös taannoisessa Monica Lewinsky –tapauksessa nähtiin.

Epilogi: Kansanmies vs. media

Nykyään Alzheimerin tautia Ronald Reagan on varsin arvostettu ex-presidentti vähän samaan tapaan kuin Eisenhower 1960-luvulla. Selvää on, että Iran–Contra jäi ylivoimaisesti suurimmaksi tahraksi hänen poliittisella urallaan ja vaikutelmaa lisää skandaalin ajoittuminen hänen virkakautensa loppuaikoihin. Toisaalta Reagania on nykyään muisteltu lähinnä hänen yhteistyöstään Mihail Gorbatsovin kanssa, jonka tuloksena ensimmäistä kertaa kokonainen ydinohjusluokka (keskimatkan ohjukset) saatiin tuhotuksi (ns. INF-sopimus 1987).

Kansanmiehen imagonsa presidentti onnistui säilyttämään osallistumalla vain tarkkaan harkittuihin esiintymisiin median kanssa, joissa hänellä oli etulyöntiasema, kuten helikopterin portailla tai karja-aitauksissa. "Teflonpresidenttiin" eivät poliittiset skandaalit näyttäneet tekevän mitään jälkeä.

Ronald Reagan johti maataan pikemminkin omaan intuitioonsa ja kokemuksiinsa luottaen kuin avustajiensa muistioita lukemalla. Hänen lausuntojensa jatkuva horjuvuus antoivat tietämättömän kuvan, mutta kätkivät taakseen miehen, joka pohjimmiltaan kuitenkin tiesi, mitä halusi.

Amerikkalaiset tiedotusvälineet eivät halunneet loputtomasti retostella Reaganin poliittisilla virheillä. Jos ne olisivat paneutuneet asiaan yhtä kiihkeästi kuin Watergaten ja Vietnamin radikalisoimalla 1970-luvulla, teflon-Ronnienkin kuva olisi himmennyt ja hänet muistettaisiin nykyään vähemmän mairittelevassa valossa, ei poliittisena supersankarina vaan laittomuuksiin sortuneena poliitikkona. Valtiovaltahan ei Amerikassa kuulunut kansalle, kun asekaupoista saatua rahaa käytettiin oikeistosissien tukemiseen kaukana omien rajojen ulkopuolella.

© Kimmo Hämäläinen

Viitteet

1. Dobrynin, Anatoly: In Confidence. Moscow's Ambassador to America's Six Cold War Presidents (1962–1986), s. 549. Times Books, New York 1995. [takaisin]

2. Ibid. s. 60; Bell Coral: The Reagan Paradox, s. 3. Rutgers UP, New Brunswick 1989. [takaisin]

3. Donald Reganin haastattelu tv-dokumentissa The Reagan Legacy, Tuotanto: Discovery Channel, 1996. [takaisin]

4. Tv-dokumentti The Reagan Legacy. [takaisin]

5. Reagan, Ronald: An American Life. Arrow Books, London 1991. [takaisin]

6. Donald Reganin ja Neuvostoliiton ulkoministeriön virkailijan Sergei Tarasenkon haastattelu tv-dokumentissa The Reagan Legacy. [takaisin]

7. Washington Post –lehden päätoimittaja Ben Bradlee muistelmissaan vuonna 1995 pohtiessaan poliittisten skandaalien värittämää elämää Yhdysvaltain pääkaupungissa (Bradlee, Ben: A Good Life. Newspapering and Other Adventures, s.407. Simon & Schuster, New York 1995). [takaisin]

8. Woodward, Bob: VEIL. The Secret Wars of the CIA 1981–1987, s. 485. Simon and Schuster, New York 1987. [takaisin]

9. Ibid. s. 427-428. [takaisin]

10. Bradlee 1995, s.409. [takaisin]