"OHM GOEBBELS"
Hitlerin Saksan ylimpänä kulttuuripoliisina Saksan elokuva-alasta vastannut propagandaministeri Joseph Goebbels piti elokuvaa nykyaikaisimpana ja tehokkaimpana keinona vaikuttaa suuriin massoihin. Elokuva oli kulttuurielämän eri lohkoista myös Goebbelsin omaa sydäntä lähinnä. Voidaan sanoa, että elokuva oli Goebbelsille suoranainen intohimo. Elokuva oli osa hänen työtään ja se täytti myös huomattavan osan hänen vapaa-ajastaan. Propagandaministeriön ohella Goebbelsillä oli elokuvahuone käytössään kaikissa kolmessa yksityisasunnossaan. Elokuvan asemaa Kolmannen valtakunnan kulttuurikentässä vahvisti myös Hitlerin kiinnostus alaa kohtaan, sillä Goebbelsin tavoin myös Hitler oli suuri elokuvan ystävä. Hitlerille elokuva oli kuitenkin pikemminkin vain harrastus, tosin lähes jokapäiväinen sellainen. Sotavuosiin asti Hitlerillä oli tapana katsoa joka ilta illallisen jälkeen jokin uutuuselokuva omassa yksityisessä elokuvateatterissaan. Kummallekaan heistä elokuva ei ollut vasta kansallissosialistien valtaannousun mukanaantuoma innovaatio, vaan sekä Goebbels että Hitler olivat harrastaneet elokuvaa jo Weimarin tasavallan aikana. Kolmannen valtakunnan alkaessa molemmilla oli omaksuttuna jo selvä käsitys siitä, mitä mahdollisuuksia elokuva tarjoaisi Saksan kansan aatteellista kasvatustyötä ajatellen. Goebbelsin näkemys elokuvan merkityksestä propagandavälineenä yhdistettynä hänen henkilökohtaiseen kiinnostukseensa johti siihen, että elokuvan tuottamisessa propagandaministeri laskeutui Berliinin Wilhelmplatzin ministeriönsä korkeuksista lähes kirjaimellisesti ruohonjuuritasolle. Käytännössä tämä johti siihen, että tietyissä tapauksissa Goebbels sekaantui elokuvien tekoon käsikirjoituksia, roolijakoja ja ohjaajien tekemiä ratkaisuja myöten. Goebbelsin päiväkirjat kertovat hänen jatkuvasta askartelustaan elokuvaan liittyneiden kysymysten parissa. Tietyissä vaiheissa Goebbelsin viranhoitoa menee tuskin päivääkään, etteikö elokuva olisi tavalla tai toisella esillä myös hänen päiväkirjansa sivuilla. Seuraavassa tarkastellaan Goebbelsin panosta ensimmäisen ns. "kansakunnan elokuvan" tuottamisessa.
Viihdettä kansalle Tuhatvuotiseksi suunnitellun mutta 12-vuotiseksi kutistuneen Kolmannen valtakunnan tiukasti ohjattu elokuvateollisuus tuotti Hitlerin hallinnon aikana toista tuhatta pitkää näytelmäelokuvaa. Ensi-iltaan yltäneiden näytelmäelokuvien tarkka määrä oli 1094. Kolmannen valtakunnan elonkaaren pituuteen suhtautettuna voidaan laskea, että Saksassa sai näinä vuosina ensi-iltansa aina uusi kotimainen elokuva keskimäärin joka viides päivä. David Welchin varsin karkean kolmijaon mukaan Kolmannen valtakunnan näytelmäelokuvista oli 1/2 komedioita (ml. harmittomat rakkauselokuvat), 1/3 epäpoliittista draamaa (ml. jännityselokuvat ja operetit) sekä 1/6 puhtaasti poliittisia tai propagandistisia elokuvia.(1) Viimeksi mainittu osuus on lähes yhtenevä Gerd Albrechtin esittämän kanssa. Albrectin mukaan Kolmannen valtakunnan 1094 näytelmäelokuvasta 48 prosenttia oli kevyitä, 27 prosenttia vakavia, 11 prosenttia toimintaelokuvia sekä 14 prosenttia propagandistisia elokuvia. (2) Se, että vain murto-osa Kolmannen valtakunnan elokuvatuotannosta oli leimallisesti poliittisia elokuvia, ei tarkoita sitä, etteikö muullakin elokuvatuotannolla olisi ollut tietty poliittinen tarkoitus. Tavallaan koko Kolmannen valtakunnan elokuvatuotanto oli poliittista. Goebbelsin mielestä propaganda oli tehokkainta silloin, kun se oli piilotettu sinänsä viattoman tuntuisiin näytelmäelokuviin. Tälläiset elokuvat turruttivat katsojan kritiikittömään hyvänolon tunteeseen. Katsoja ei osannut olla varuillaan propagandan varalta ja siksi propaganda meni tehokkaimmin perille. Mitä kansan haluttiin ajattelevan esimerkiksi juutalaisista, demokratiasta, liberalismista jne. meni parhaiten perille sijoittamalla asennekasvatus harmittomiin näytelmäelokuviin. Kolmannen valtakunnan alkuvuosina perinteisten näytelmäelokuvien, loistavien musiikkifilmien ja korkeatasoisten kirjallisuusfilmatisointien tarkoituksena oli saada kansa uskomaan, että natsien valtaantulon myötä tosiasiassa mitään uutta ja radikaalia ei ollut tapahtunut. Saksa oli sama vanha entinen turvallinen ja porvarillinen Saksa, millaiseksi se oli aiemmin koettu. Kansallissosialistinen vallankumous oli päättynyt ja maassa oli taas entinen rauha ja sopu. Sota-aikana harmittomat viihdefilmit ja satumaisen loisteliaat pukuelokuvat olivat huumetta kansalle. Ne auttoivat pakoon todellisuudesta. Niiden avulla kansa saatiin unohtamaan sodan arkipäivä ja vaipumaan ruusuisiin päiväunelmiin. Elokuva vei saksalaiset pois sodan kauheuksista ja oli täten merkittävä mielialaa ylläpitävä tekijä.
Mainetta ja kunniaa elokuvapredikaateilla Kaikilla Kolmannessa valtakunnassa tuotetuilla elokuvilla oli oman funktionsa – kaikki tarvittiin. Toisia elokuvia tarvittiin kuitenkin enemmän kuin toisia, ja tästä johtuen toisia arvostettiin myös muita elokuvia enemmän. Erityisen hyvien elokuvien arvostuskysymykset tulevat esille ns. elokuvapredikaattien jaon yhteydessä. Elokuvapredikaatit olivat Saksassa jo Weimarin tasavallan vuosina syntynyt käytäntö antaa ansioituneille elokuvalle tietty arvolauseke, joka vaikutti yleensä myös elokuvan verotukseen. Kolmas valtakunta peri Weimarin Saksalta mm. predikaatit "taiteellinen" (Künstlerisch), "kulttuurisesti arvokas" (Kulturell wertvoll) ja "kansankasvatuksellinen" (Volksbildend). Vanhojen predikaattien seuraksi tai tilalle Goebbelsin ministeriö keksi uusia. Käyttöön tulivat mm. predikaatit "taiteellisesti erityisen arvokas" (Künstlerisch besonders wertwoll), "valtiopoliittisesti erityisen arvokas" (Staatspolitisch besonders wertvoll) ja "valtiopoliittisesti ja taiteellisesti erityisen arvokas" (Staatspolitisch und künstlerisch besonders wertwoll). Kaiken kaikkiaan Kolmannen valtakunnan vuosina elokuvia varten oli olemassa 14 erilaista arvolauseketta. Näitä kaikkia ei tosin käytetty samanaikaisesti. Kolmannen valtakunnan 1094 näytelmäelokuvasta vähintään yksi predikaatti myönnettiin 347 elokuvalle. Yli 2/3 Saksassa vuosina 1933–45 tuotetuista elokuvista jäi siten ilman mitään tunnustusta. Erityyppisille elokuville predikaatit jakaantuivat kuitenkin varsin epätasaisesti. Albrechtin nelijaon mukaan voi laskea, että Kolmannessa valtakunnassa tuotetuista kevyistä elokuvista jokin predikaatti suotiin vain 19 prosenttille. Toimintaelokuvien kohdalla vastaava osuus oli 24 prosenttia ja vakavien elokuvien tapauksessa 38 prosenttia. Omaan ylhäiseen yksinäisyyteensä nousevat tässä Kolmannen valtakunnan poliittiset elokuvat. Niistä predikaatin sai peräti 69 prosenttia. "Valtiopoliittisesti ja taiteellisesti erityisen arvokkaiksi" leimatuista 28 elokuvasta 25 kuului näihin. Näiden joukosta on löydettävissä myös ne viisi elokuvaa, joille Goebbels myönsi Kolmannen valtakunnan arvostetuimman filmipredikaatin, epiteetin "kansakunnan elokuva" (Film der Nation). Nämä elokuvat olivat Hans Steinhoffin Ohm Krüger ja Gustav Ucickyn Heimkehr vuodelta 1941, Veit Harlanin Der Grosse König ja Wolfgang Liebeneierin Die Entlassung vuodelta 1942 sekä Veit Harlanin Kolberg vuodelta 1945. "Kansakunnan elokuva" –epiteetin iästä sekä Gerd Albrecht että David Welch ovat esittäneet virheellistä tietoa. Albrechtin mukaan tämä predikaatti oli peräisin jo vuodelta 1939.(3) Ilmeisesti Albrechtia lainaten Welch esittää samaa tietoa.(4) Kumpikaan ei ajoita predikaatin perustamista tämän tarkemmin. He eivät myöskään pysähdy pohtimaan sitä, miksi yhtään elokuvaa ei katsottu sen arvoiseksi ennen vuotta 1941. On mahdollista, että maailmansodan alkuun liitetyn epämääräisen ajoituksen takana on analogia eräille marssilauluille sodan alkuvaiheessa annetun Lied der Nation –tunnustuksen kanssa. Molemmat edellä mainitut tutkimukset on laadittu ajankohtana, jolloin tutkijoilla ei ollut käytössään Goebbelsin päiväkirjoja kuin eräiltä hajavuosilta ja tällöinkin osin vajanaisina. Albrecht on käyttänyt näitä varsin systemaattisesti, mutta hän on joutunut sotavuosien osalta tyytymään vain vuosien 1942–43 hyvin aukollisiin merkintöihin. Tällä hetkellä lähdetilanne on jo aivan toinen. Goebbelsin päiväkirjoihin liittyneiden julkaisuoikeudellisten kiistojen ratkeaminen yhdessä Venäjän arkistoista löydettyjen uusien materiaalierien kanssa on tuottanut vuosina 1987–96 Goebbelsin päiväkirjoja julkisuuteen 19 suurikokoista osaa, yhteensä 11 363 painosivua. Venäjältä löydetyn lisämateriaalin johdosta päiväkirjojen julkaisuprojekti elää edelleen. Vaikka tämä vielä ilmestymätön aineisto tuokin melko varmasti myös lisävalaistusta Goebbelsin suhteesta elokuvaan, tietomme siitä ovat jo tällä hetkellä kuitenkin aivan toiset kuin esimerkiksi 1980-luvun alkupuolella.(5) Goebbelsin päiväkirjat antavat meille uutta tietoa myös "kansakunnan elokuva" –epiteetin synnystä. Elokuvapredikaatti ei ole suinkaan vuodelta 1939, kuten Albrecht ja Welch ovat väittäneet, vaan vasta kevättalvelta 1941. Goebbelsin päiväkirjasta ilmenee (21.3.1941), että hän esitti koko arvolausekkeen lisäämistä elokuvapredikaattien joukkoon vasta tuolloin. Tämä uusi predikaatti, josta Goebbels käytti tuolloin nimitystä National-Film oli tarkoitettu ensi-iltaansa lähestyvälle suurelokuvalle Ohm Krüger. Epiteetti oli tarkoitus yhdistää elokuvan nimihenkilölle samalla kertaa luovutettavaan elokuvan kunniasormukseen, jonka Goebbels katsoi luovan entistäkin enemmän intoa Saksan elokuva-alaan. Kunniasormus näkikin päivänvalon jo huhtikuussa 1941, ja ensimmäisen sellaisen Goebbelsiltä sai Ohm Krügerin pääosaa esittänyt Emil Jannings. Elokuvalle myönnetyn arvolausekkeen nimi muuttui kuitenkin alkuperäisestä hahmotelmasta muotoon Film der Nation.
Ohm Krüger – brittivastaisuuden lippulaiva Huhtikuun 4. päivänä 1941 ensi-iltansa saanut Hans Steinhoffin Ohm Krüger oli "kansakunnan elokuvista" ensimmäinen. Tähän arvoon nostamisen ohella Ohm Krüger sai myös viisi muuta predikaattia. Sen katsottiin olevan "valtiopoliittisesti ja taiteellisesti erittäin arvokas", "kulttuurisesti arvokas", "kansanyhteisöllisesti arvokas" (volkstümlich wervoll), "kansankasvatuksellinen" sekä "nuorisolle arvokas". Ohm Krügeriä on pidettävä Kolmannen valtakunnan merkittävimpänä brittivastaisena elokuvana. Suomessa nimellä Vapauden ja isänmaan puolesta esitetty Ohm Krüger – "Setä-Krüger" perustui Arnold Kriegerin romaaniin Mann ohne Volk. Kirja kertoi Transvaalin presidentti Paul Krügerin elämäntarinan, hänen taistelunsa pienen Transvaalin valtion itsenäisyyden puolesta suurta imperialistista Britanniaa vastaan. Jo aihe oli oivallinen. Alistetun Transvaalin surullinen esimerkki todisti, että Britannia oli aina halunnut alistaa häikäilemättömällä voimapolitiikallaan pienempiä kansoja. Elokuva tarjosi runsaat mahdollisuudet brittivastaiseen propagandaan, sillä saatiinhan elokuvaan sopimaan mm. buurien sankarillinen taistelu brittejä vastaan sekä keskitysleirit, joihin britit kokosivat valoittamiensa buurialuiden siviiliväestöä. Myös elokuvan toteutus oli tehty taiten ja kustannuksia säästämättä. Osajako oli onnistunut. Presidentti Krügeriä esitti voimakkaiden miesroolien tulkitsijana Saksan ehdoton ykkönen, Emil Jannings, 1920-luvulla Hollywoodissa työskennellyt ja The Last Command –elokuvastaan vuonna 1927 oscarpalkittu näyttelijä. Janningsin ohella elokuvassa oli mukana toinenkin Kolmannen valtakunnan kulttuurielämän suuruus, Preussin valtionteatterin johtaja Gustaf Gründgens. Hän esitti elokuvassa siirtomaaministeri Joseph Chamberlainia luoden tästä britti-imperiumin edustajasta kaikessa niljakkuudessaan hyvin onnistuneen tyypin. Elokuvassa käytetään voimakasta vastakkainasettelua. Presidentti Krüger kuvataan turvalliseksi, sympaattiseksi kansanjohtajaksi. Kuningatar Viktoria esitetään sitävastoin elähtäneenä juopottelevana mummona, jonka elämän sisältö on puolustaa brittiläisen rahaylimystön etuja. Myös Winston Churchill on päässyt elokuvaan mukaan. Ei tosin buurisodan aikaisessa muodossaan ja roolissaan, vaan hänen myöhempi ulkoinen olemuksensa lainattiin brittiläiselle keskitysleirin komendantille. Elokuvassa tunnoton komendantti syöttää buldogilleen lihaa vangittujen naisten ja lapsen kuollessa samanaikaisesti nälkään hänen leirinsä piikkilanka-aitojen takana. Elokuvan valmistumisajankohtana siihen sisällytetty hyvän ja pahan voimakas vastakkainasettelu on varmasti ollut tehokas. Saksalaisten omat synnit tuntien elokuvassa esitettyjen brittileirienkin kauhut vaikuttavat sodanjälkeisestä näkökulmasta katsottuna kuitenkin jo varsin harmittomilta.
Maihinnousun valmistelua vai yleistä sotapropagandaa? David Welchin mukaan Ohm Krügerin tuottaminen on nähtävä toisen maailmansodan toisen sotavuoden aikaisen brittivastaisen propagandan laajassa konstekstissa. Tässä hän yhdistää elokuvan Hitlerin valmisteilla olleeseen maihinnousuun Englantiin. Welch katsoo elokuvan tehtävänä olleen pohjustaa Saksan yleistä mielipidettä invaasiota ajatellen.(6) Olen tästä Welchin tulkinnasta hieman eri mieltä. En kytkisi Ohm Krügeriä näin kohdennetusti Saksan toisen sotavuoden rintamatilanteeseen. Welchin mukaan elokuvan käsikirjoittaja ja ohjaaja aloittivat työnsä syyskuussa 1940 maihinnousuvalmistelujen oltua käynnissä kaksi kuukautta. Tämä samanaikaisuus riittää hänelle liittämään elokuvan maihinnousuun. Goebbelsin päiväkirjat tarjoavat Ohm Krügerin synnystä kuitenkin toisenlaisen kuvan. Niiden mukaan elokuvan valmistelussa ja tuottamisessa oli kysymys paljon pidempiaikaisesta prosessista. Tapaus Ohm Krüger sukeltaa esiin Goebbelsin päiväkirjoissa ensi kerran jo toisen maailmansodan kolmannen sotakuukauden aikana. Ensimmäisen kerran Goebbels mainitsee asiasta 29.11.1939 todeten Emil Janningsin esitelleen hänelle uusia elokuva-aiheita, mm. "erään hyvin hyvän buurisotaan liittyvän Ohm Krügerin". Goebbelsin toteamus on varsin mielenkiintoinen sikäli, että se tekee Janningsista elokuva-ajatuksen alullepanijan. Tämä asettaa Janningsin myöhemmän vastahakoisuuden tai jopa väitetyn kielteisyyden koko hanketta kohtaan hieman omituiseen valoon. Varhaisempi Goebbels-historijoitsija Viktor Reimann mm. väittää Janningsia ottaneen Ohm Krügerin nimiroolin vastaan vasta Goebbelsin painostuksen jälkeen. (7) Goebbels ei palaa asiaan enää vuoden 1939 puolella, mutta jo 5.1.1940 Goebbels mainitsee Tobis-Filmkustin tuotantojohtaja Ewald von Demandowskyn tuoneen hänelle Ohm Krügerin aineiston, josta olisi saatava jotain aikaan. Päätökset nimiosan esittäjästä ja ohjaajasta olivat kuitenkin jo tuolloin kunnossa. Nimiosan saisi Emil Jannings (1884–1950) ja elokuvan ohjaisi Hans Steinhoff (1882–1945). Molemmat olivat tehneet tuolloin jo useitakin elokuvia Tobis-Filmkunstille. Seuraavien kuukausien aikana tilanne kuitenkin mutkistui. Jannings ja Tobis-Filmkust joutuivat törmäyskurssille johtuen syistä, joita Goebbels ei mainitse. Goebbelsin päiväkirjassa Ohm Krüger tulee uudelleen esille vasta 5.4.1940. Goebbels toteaa tällöin Janningsin muuttaneen taas kerran mielensä. Jannings halusikin nyt tehdä sovitun elokuvan, mutta perustaa tätä varten oman yksityisen yhtiön. Tämän Goebbels kertoo kuitenkin kieltäneensä ehdottomasti. Hänen mielestään saksalaisen elokuvan vaivalla rakennettua talousrakennetta ei saanut hajottaa. Päiväkirjasta ilmenee, että Goebbels oli keskustellut tapaus Janningsista samana päivänä myös läheisen alaisensa, propagandaministeriön elokuvaosaston johtajan tri Fritz Hipplerin kanssa. Neuvonpidon tuloksena oli syntynyt periaatepäätös siitä, että Saksan elokuvateollisuuteen ei annettaisi pystyttää enää uusia yksityisiä elokuvayhtiöitä. Huhtikuun 1940 jälkeen Goebbels ei puutu Ohm Krügeriin ennen elokuuta 1940. Hanke tulee uudelleen esille vasta 11.8.1940. Goebbels toteaa elokuvan käsikirjoituksen olevan nyt valmis ja Goebbelsin vielä huhtikuussa lurjukseksi kutsuma Jannings saa tunnustusta paljosta vainannäöstään. Mitä ilmeisimmin Goebbels oli vaatinut kuitenkin vielä korjauksia, sillä hän mainitsee käsikirjoituksen jättämisestä uudelleen 12.8.1940. Käsikirjoitus saa Goebbelsiltä kiitosta. Emil Jannings saa sitä vastoin kiitosta myös Hitleriltä, joka oli pitänyt tätä erityisen onnistuneena Krüger-maskissaan. Goebbels kertoo Hitlerin kiitoksista ihastuneena 31.8.1940. Tiettyä näyttöä elokuvasta on täytynyt siten olla käytettävissä jo elokuussa 1940. Koska Ohm Krüger oli ollut muodossa tai toisessa työn alla jo syksystä 1939 lähtien, sitä on vaikea pitää minään maihinnousun henkiseen valmisteluun tähdänneenä elokuvana. Pikemminkin kysymys oli yleisen brittivastaisen mielialan vahvistamisesta sotaa käyneessä Saksassa.
Propagandaministerin projekti Goebbels puuttui Ohm Krügerin valmistukseen innolla jatkossakin. Joulukuussa (17.12.1940) Goebbels mainitsee päiväkirjassaan Janningsin työskentelevän buurielokuvansa parissa kuin riivattu. Goebbels toteaa myös nähneensä elokuvasta näytteitä ja olevansa varma sen tulevasta suurmenestyksestä. Saman Goebbels toisti uudelleen 10.2.1941 saatuaan taas tuoreita näytteitä valmistuvasta elokuvasta. Maaliskuussa 1941 Goebbels oli jopa itse läsnä Grunewaldin studioilla seuraamassa Janningsin filmaustyötä. Studioilla kuvattiin parhaillaan buurisodan taistelukohtauksia. Janningsin studiotyöskentely yhdessä uusien filminäytteiden kanssa sai Goebbelsin suorastaan hurmioon. Hän ylistää päiväkirjassaan (5.3.1941) kuvattua materiaalia ja toteaa heidän harkitsevan parhaillaan sitä, tehdäänkö elokuvasta jopa kaksiosainen. Itse Goebbels tosin mainitsee kannattavansa yksiosaista elokuvaa, koska teoksesta saisi tällöin luotua kiinteämmän kokonaisuuden. Valmis tuote – valmis ainakin periaatteessa – Goebbelsillä oli edessään 16.3.1941, Hän koekatsoi elokuvan tällöin yhdessä Janningsin ja von Demandowskyn kanssa. Päiväkirjassa (17.3.1941) Goebbelsin ylistys ei tunne rajoja. Ohm Krüger on hänelle "suurenmoinen, mukaansatempaava taideteos, koko maailmansodan huippusaavutus". Tässä yhteydessä Goebbels toteaa myös, ettei elokuvaa voisi esittää muuten kuin yksiosaisena. Kymmentä päivää myöhemmästä päiväkirjaotteesta (26.3.1941) ilmenee, että periaatteessa valmis elokuva ei ollutkaan valmis vielä käytännössä. Elokuvan loppu ei miellyttänytkään propagandaministeriä ja hän halusi tilalle uuden. Demandowsky sommitteli elokuvalle kolme vaihtoehtoista loppua, joista Goebbels katsoi parhaimmaksi sen, joka oli ollut hänen itsensä kehittelemä. Tämän mukaisesti elokuvan loppu filmattiin uudelleen. Kaikki nämä muutostyöt tehtiin vauhdilla, sillä lopullisessa muodossaan Ohm Krüger sai ensi-esityksensä jo 1. huhtikuuta. Esityspaikkanana oli Goebbelsin koti. Näytöstä seuranneet kutsuvieraat olivat Goebbelsin mukaan (2.4.1941) ihastuksissaan. Goebbelsistä Ohm Krüger oli suuremmoinen, suurmenestys, englantilaisvastaisuudessaan parasta mitä saattoi ajatella. Myöhemmin Goebbels joutui kirjaamaan päiväkirjaansa (5.4.1941) kuitenkin myös kielteisiä kannanottoja. Kaikki elokuvan ennalta nähneet eivät olleetkaan aivan yksimielisiä ylistyksessään. Elokuvaa oli pidetty myös liian raakana. Goebbels katsoi valitun linjan kuitenkin oikeaksi, koska hänen mielestään vain näin menetellen kansaan oli vaikutettavissa. Suuremman yleisön eteen Ohm Krüger pääsi 4.4.1941, jolloin se sai varsinaisen ensi-iltansa Berliinin Ufapalast am Zoo –elokuvateatterissa. Seuraavana päivänä tilaisuutta päiväkirjalleen tilittäessään Goebbels kertoo yleisön reagoineen suurenmoisesti. Goebbels tosin toteaa myös, että ensi-iltayleisö ei ollut aivan tavallista vaan hänen tilaisuuteen kutsumaansa puolueväkeä. Mitä ilmeisemmin Goebbels halusi varmistaa oikealla ensi-iltayleisön valinnalla elokuvalle hurmioituneen vastaanoton. Goebbelsin päivittäisen ministerikonferenssin pöytäkirjoista ilmenee, että Goebbels oli antanut aamupäivällä 4.4.1941 lehdistölle käskyn kommentoida elokuvan ensi-iltaesitystä jo seuraavan aamun aamulehdissä. Goebbels perusteli kiirettä tarpeella saada elokuva esitettäväksi provinssissa vielä ennen pääsiäistä.(8) Pääsiäinen oli vuonna 1941 huhtikuun 13. päivä. Goebbels antoi siis määräyksensä ensi-illan pikaisesta selostamisesta lehdistössä ennenkuin hänellä oli mitään näyttöä suuren yleisön reagoinnista elokuvaan. Siten on ymmärrettävää, että Berliinin ensi-iltayleisön tuli olla taattua. Lehdistön kirjoittelu saakin Goebbelsiltä tunnustusta (6.4.1941) ja hän luonnehtii elokuvan lehdistössä saamaa vastaanottoa satumaiseksi. Goebbelsin mukaan lähes kaikki olivat olleet Ohm Krügeriin ihastuneita. Poikkeuksen olivat muodostaneet vain "eräät ulkoministeriön kalkkeutuneet byrokraatit", jotka olivat hyökänneet elokuvaa vastaan. Viimeksi mainittu kommentti viittaa siihen, että ulkoministeriössä kaikki eivät ehkä hyväksyneet elokuvan paikka paikoin raakaakin brittivastaisuutta. Ulkoministeriön kritiikin Goebbels saattoi kuitenkin jättää omaan arvoonsa, sillä Hitler oli pitänyt elokuvasta. Siinä luodut tyypit olivat Goebbelsin mukaan miellyttäneet Hitleriä suuresti. Ensi-iltahurman jälkeen Goebbels palaa Ohm Krügeriin päiväkirjansa sivuilla enää neljästi. Huhtikuun lopulla (26.4.1941) hän muistaa ylistää elokuvan saamaa menestystä ja toukokuun alussa (6.5.1941) myös puolueen aluejohtajien osoittamaa innostunutta elokuvaa kohtaan. Toukokuun lopulla (22.5.1941) Goebbels palaa vielä uudelleen Ohm Krügerin saavuttamaan menestykseen ja toteaa sen pitävän yhdessä elokuvan Wunschkonzert kanssa hallussaan elokuvatulotilaston kärkipaikkoja. Viimeisen kerran Goebbels mainitsee Ohm Krügerin päiväkirjassaan 15.6.1941 kertoessaan elokuvan Roomassa saamasta "sensationaalisesta" vastaanotosta. Emil Jannings oli vieraillut Goebbelsin luona kertoen Rooman-matkastaan, tapaamisestaan Mussolinin kanssa ja siitä kuinka ihastunut myös Mussolini oli hänen elokuvaansa ollut. Edellä mainittujen merkintöjen jälkeen muut elokuvat tai elokuvahankkeet vievät Goebbelsin huomion, Ohm Krügerille ei hänen päiväkirjassaan enää kommentteja heru. Tosin on huomattava, että Goebbelsin päiväkirjojen luonne muuttui jossain määrin 9.7.1941 omakätisesti kirjoitettujen merkintöjen vaihtuessa saneluksi. Muutos näkyy myös niiden tyylissä. Jatkossa päiväkirjaan kirjatut asiakokonaisuudet ovat yleensä suurempia eikä Goebbelsin aiemmin harrastamia lyhyitä sähkösanomamaisia kommentteja enää esiinny. Päiväkirjojen sisällön voi sanoa köyhtyneen ulkoisen muodon selkiytymisen myötä. Elokuva kyllä pääsee jatkossakin mukaan, ei tosin enää samassa määrin kuin aiemmin. Näin ollen myös Ohm Krügerkin olisi varmasti vielä mainittu, jos Goebbels olisi kokenut sen aiheelliseksi. Elokuvakommenttien yleistä vähenemistä selittää tietysti myös se, että Saksan idänsotaretken alkamisen myötä propagandaministerin oli paneuduttava monen uuden kysymyksen ratkaisuun.
Miksi Ohm Krügeristä tehtiin "kansakunnan elokuva"? Kolmannen valtakunnan "kansakunnan elokuviksi" korotettujen elokuvienn joukossa Ohm Krüger on ensi silmäyksellä varsin outo lintu. Kun näistä viidestä elokuvasta Heimkehr käsitteli ulkomaansaksalaisia ja erityisesti Itä-Puolan sorretun saksalaisvähemmistön taistelua ja paluuta isänmaahansa, Der Grosse König oli elokuva Fredrik Suuresta, Die Entlassung Bismarckista ja Kolberg saksalaisen Kolbergin kaupungin sankarillisesta puolustautumisesta ranskalaisia vastaan Napoleonin sotien aikana, ei Ohm Krügerillä ollut mitään suoraa yhteyttä Saksan historiaan. Miksi Ohm Krüger on sitten tässä seurassa mukana, on varsin mielenkiintoinen kysymys. Kun koko "kansakunnan elokuva" –järjestelmä alkoi Ohm Krügeristä, voi myös kysyä, miksi Goebbels loi tämän uuden elokuvapredikaatin. Eikö perinteinen palkitseminen riittänyt? Näihin kysymyksiin voi yrittää vastata viittaamalla niin elokuvaan uhrattuihin taloudellisiin resursseihin, Ohm Krügerin tematiikkaan kuin Goebbelsin omaan hartaaseen kiinnostukseen Ohm Krüger –hanketta kohtaan. Taloudellisten resurssien suhteen Ohm Krüger oli Kolmannessa valtakunnassa jotain ennennäkemätöntä. Elokuvaan uhrattu rahamäärä, 5,5 miljoonaa RM nosti sen aivan eri kategoriaan saksalaisten aikaisemmin tekemiin elokuviin verrattuna. Gerd Albrechtin mukaan Kolmannen valtakunnan valtiojohtoiset elokuvayhtiöt ylittivät vuosina 1937–40 sekä vuonna 1941 ennen Ohm Krügeriä tekemissään elokuvissa miljoonan RM:n tuotantokustannukset 47 kertaa. Kahden miljoonan rajan ylittäneitä elokuvahankkeita ei ollut kuitenkaan kuin neljä. Kallein ennen Ohm Krügeriä valkokankaalle päässyt elokuva oli Herbert Selpinin johtajuutta ylistänyt siirtomaaelokuva Carl Peters maaliskuulta 1941. Sen kustannukset olivat nousseet 3,2 miljoonaan RM:aan.(9) Jatkossa kalliiden elokuvien osuus tosin kasvoi. Silti vuosina 1940–42 tuotettujen 30 menestyksekkäimmän saksalaiselokuvan keskimääräiset valmistuskustannukset jäävät vain 1,9 miljoonaan RM:aan.(10) Ohm Krügerin ylitti kalleudessa aikanaan vain Veit Harlanin Kolberg. Tämä 8,8 miljoona RM maksanut spektaakkeli oli kuitenkin värielokuva, joten Ohm Krüger jäi Kolmannen valtakunnan kalleimmaksi mustavalkoiseksi elokuvaksi. Vaikka jo yksin Ohm Krügeriin uhratun rahamäärän voi katsoa antaneen Goebbelsille aiheen uuden elokuvapredikaatin synnyttämiseen, on mahdollista, että päätökseen ovat vaikuttaneet muutkin tekijät. Ohm Krüger on tietysti leimallisesti brittivastainen elokuva, mutta se on myös esimerkillinen suurmieselokuva, kuvaus vaatimattomista oloista kansansa lujaksi johtajaksi nousseesta Paul Krügeristä – analogia Hitleriin on selvä. Tässä mielessä elokuva oli hyvin sopiva myös kansallissosialistisen Führer-kultin tukemiseen. Ohm Krüger oli Kolmannen valtakunnan mittavin johtajuuden ylitys. On myös mahdollista, että Goebbels olisi konsultoinut Ohm Krügerille annettavasta kunnianosoituksesta Hitlerin kanssa. Goebbelsin päiväkirjasta ilmenee, että kirjatessaan 20.3.1941 ajatuksensa uudesta predikaatista Goebbels oli keskustellut Ohm Krügreristä samana päivänä myös Hitlerin kanssa. Hitleriltä tämä aloite tuskin kuitenkaan tuli, sillä uskollisena kronikoitsijana Goebbels olisi varmasti maininnut tästä. Toisaalta on huomattava, että Goebbelsin Ohm Krügeriin ymppäämä loppu sitoi elokuvan myös osaksi Saksan historiaa. Elokuvassa britti-imperialismin Sveitsiin maanpakoon ajama presidentti Krüger lausuu viimeisinä sanoinaan profeetallisen vision tulevasta tuomion päivästä. Tämä visio yhdisti Transvaalin kohtalon Kolmanteen valtakuntaan ja sen käymään sotaan Britanniaa vastaan. Ilmiselvästi Hitlerin Saksa oli nyt se armoton tuomari, joka korjaisi historian vääryydet. Tähän aiheen ajankohtaisuuteen tarttui mm. Illustrierter Film-Kurier elokuvan loppua selostaessaan: "Krüger saa vihdoin turvapaikan Sveitsistä. Siitä on nyt kulunut 40 vuotta – mutta maailmanhistoriassa tämä on vain mitätön aika. Tuomion hetki on tullut." (11) Tässä Saksan maailmanhistoriallisen tehtävän muodostamassa kontekstissa tarkasteltuna transvaalilaisen Paul Krügerin tarina sopi hyvinkin nostettavaksi Hitlerin kauden saksalaisen elokuvan kunniagallerian ylähyllylle.
|
