Janne Rosenqvist - Wider Screen 1/1998

John Waynen Vihreät baretit kansallistuntojen polttopisteessä

"It's my country, right or wrong, and pure as the driven snow. Americans will be the heroes of The Green Berets."
John Wayne

Kun John Waynen ja Ray Kelloggin ohjaama Vihreät baretit (The Green Berets, 1968) ilmestyi heinäkuussa 1968 kotimaansa elokuvateattereihin, amerikkalaiset olivat kokeneet varsinaisen kevätsokkisarjan, joka alkoi tammikuussa tet-hyökkäyksellä ja päättyi Robert Kennedyn murhaan kesäkuun alussa. Elokuva nostatti mustavalkoisella näkemyksellään Vietnamin sodasta ennen näkemättömän kalabaliikin niin lehdistössä kuin suuren yleisön keskuudessakin.

Vihreät baretit oli ensimmäinen ja viimeinen Vietnamin sodasta itse sodan aikana tehty suuren budjetin elokuva, joka kaupallisesta menestyksestään huolimatta pelästytti Hollywood-studiot perin pohjin kerätessään teattereihin ennätysmäärät myös kylttejä heiluttavia ja pommeilla uhkaavia mielenosoittajia. Mitä taas tuli Vihreiden barettien ohjaajaan, John Wayneen, hän oli tehnyt itsensä ja vakaumuksensa näköisen elokuvan, jossa ei häpeilty uskoa amerikkalaisen myyttisen arvomaailman perimmäiseen oikeutukseen.

Waynen Vietnam-raina lienee yksi elokuvahistorian parjatuimpia elokuvia, mutta ei kuitenkaan sovi unohtaa sitä, että jos Vihreät baretit olisi valmistunut vain muutama vuosi aikaisemmin, sen vastaanotto olisi voinut olla toinenlainen. Pohjimmiltaanhan Vihreät baretit on kennedyläisen uusi frontier –retoriikan elokuvallinen ilmentymä, joka vannoutuneella otteella turvautuu amerikkalaiseen kulttuurismytologiseen hengenperintöön. Tuskin Kennedyn hallinnon vastavallankumousoppi olisi voinut "tyylipuhtaampaa" julistusta saada kuin Vihreät baretit, mutta sekä kennedyläisen idealismin että elokuvan kannalta tuo julistus oli vuonna 1968 jo auttamattomasti myöhässä, sillä Amerikan julkisin rajaseutuseikkailu alkoi kallistua kohti katkeraa loppuaan.

Antikommunismin yhdistävä taika

On mielenkiintoista, että Wayne teki elokuvan kennedyläisen fantasiamallin mukaan, vaikka hän tunnettuna äärikonservatiivina inhosikin nuorta presidenttiä ja tuki raskaansarjan oikeistolaisia poliitikkoja, kuten Barry Goldwateria, Ronald Reagania ja Richard Nixonia. Presidentti Kennedyä ja Waynea yhdisti kuitenkin yksi merkittävä tekijä ylitse muiden, nimittäin syvä viha kommunismia kohtaan.

Tuon vihan voimin Kennedy mm. elvytti USA:n armeijan erikoisjoukot, lähetti niiden ensimmäiset yksiköt Vietnamiin sekä oikeutti erikoisjoukkojen sotilaat kantamaan vihreää barettia symbolina kantajansa "...ylivertaisuudesta, rohkeudesta ja erikoislaatuisuudesta taistelussa vapauden puolesta". Tuo sama viha sai Waynen tekemään elokuvan, joka osoitti kunniaa amerikkalaisille eliittisotilaille ja joka korosti USA:n roolia kommunismin vastaisen taistelun johtajana.

On myös syytä lyhyesti tarkastella USA:n ulkopoliittisten linjausten kehitystä toisen maailmansodan jälkeen, jotta Waynen Vihreät baretit -elokuvan merkitys kennedyläisen rajaseutuidealismin kontekstissa tulisi ymmärretyksi,

Pearl Harbor päätti isolationismin

Kennedy astui edeltäjiensä Trumanin ja Eisenhowerin viitoittamaa polkua, joka alkoi joulukuussa 1941, kun Japani teki yllätyshyökkäyksen Pearl Harboriin ja käytännössä päätti Yhdysvaltain isolationismin "yhdessä yössä". Heti toisen maailmansodan jälkeen Yhdysvaltojen ulkopolitiikkaa hallitsi perusajatus kaksijakoisesta maailmasta, jossa amerikkalainen malli edusti koko maailman vapautta ja demokratiaa ja jossa neuvostoliittolainen malli edusti kommunistista sortoa ja tyranniaa.

Kun sodan aikaiset absoluuttiset pahat, natsi-Saksa ja Japani, oli saatu kuriin ja järjestykseen, amerikkalaisen maailmankuvan periviholliseksi nousi jälleen kommunismi. Hitler korvattiin toisella tyrannilla, Stalinilla. Yhdysvalloissa katsottiin, että kommunismin vastainen taistelu vaati jatkuvaa varuillaoloa: vähäisinkin konflikti merkitsi taistelua USA:n ja Neuvostoliiton – hyvän ja pahan, demokratian ja totalitarismin – välillä.

Syrjäisinkään maapallon kolkka ei siis ollut merkityksetön taistelussa kommunismia vastaan. Truman lupasi vuonna 1947 Yhdysvaltojen tukevan kaikkia niitä maita, jotka uhkasivat joutua kommunistisen ekspansion kohteiksi. Yhdysvaltojen oli toisen maailmansodan jälkeen otettava roolinsa supervaltana ja johtajana, sillä maailman sanottiin olevan tilanteessa, jossa amerikkalaisten oma poliittinen vapaus riippui siitä, miten Yhdysvallat pystyi takaamaan demokraattisten valtioiden säilymisen. Tällä perusteltiin myös USA:n sotilaallista läsnäoloa, kuten Sirpa Laine kirjoittaa:

"Sotilaallisen läsnäolon aatteellisessa legitimoinnissa lähdettiin siitä, että kommunismi ja sen pääedustaja Neuvostoliitto häiritsivät amerikkalaisen mission eli demokratian levittämisen toteuttamista. Oli syntynyt vastavoima, kilpaileva ideologia, jossa myös oli messiaanista vetovoimaa. Taistelua käytiin kansojen sieluista, siksi myös sisällissotiin ja muihin sisäisiin konflikteihin suhtauduttiin erityisellä vakavuudella. Koska Yhdysvaltain ihanteet oli tarkoitettu koko ihmiskunnalle, katsottiin amerikkalaisten puuttumisen muiden maiden sisäisiin asioihin olevan oikeutettua." (1)

Manifest destinyn moderni versio

Kennedyn virkaanastujaispuheessa vuonna 1961 kiteytyi USA:n johtava rooli kommunismin vastaisessa taistelussa ja maailman varmistamisesta demokratialle. Nuori presidentti lupasi Yhdysvaltain maksavan minkä tahansa hinnan, tukevan jokaista ystävää ja taistelevan kaikkia vihollisia vastaan demokratian ja vapauden puolesta. Tuskin kukaan amerikkalainen aavisti kuinka kallis tuon lupauksen hinta tuli lopulta olemaan. (2)

Lyhyen ja traagisesti kesken jääneen presidenttikautensa (1961–63) aikana Kennedy loi amerikkalaisiin vahvaa itsetuntoa ja optimismia sekä puhalsi korkealentoisella retoriikallaan uutta tulta vanhaan etsijäkulttiin. Hän muokkasi 1840- ja 1850-luvun manifest destiny –opista modernin 1900-luvun version, ajatusmallin, jossa USA:n rajat sijaitsivat jokaisella maanosalla ja jossa kansojen tulevaisuus oli amerikkalaisten johdolla kietoutunut yhteen niin sotilaallisesti, taloudellisesti kuin poliittisestikin.

Kennedy lanseerasi jo vaalikampanjassaan amerikkalaisille kolmannen maailman maista uuden rajaseudun, frontierin, jota oli suojeltava kommunismin uhalta. Ulkopoliittiset muotit, kuten dominoteorian, Kennedy peri edeltäjiltään, mutta ideologismyyttisellä retoriikallaan hän haastoi koko kansakunnan niiden palvelukseen: oli aika saada Amerikka uudelleen liikkeelle. Kennedy vastusti kommunismin leviämistä aggressiivisemmin kuin esimerkiksi varovainen Eisenhower. Kennedylle Vietnam merkitsi Kaakkois-Aasian demokraattisen kehityksen kulmakiveä ja hän lisäsi voimakkaasti Vietnamissa olleiden amerikkalaisten sotilasneuvonantajien määrää. (3)

USA:n armeijan erikoisjoukot olivat toki vain yksi, mutta julkisuudessa vetovoimaisin osa Kennedyn rajaseutuideologiaa ja vastavallankumousoppia, jonka metodien mukaan kommunistisen sissitoiminnan tukahduttamiseen erikoistuneille joukoille oli Etelä-Vietnamin "koelaboratoriossa" annettu melkoisen vapaat kädet. Kennedyn kaudella vihreistä bareteista tuli   myytillistettyjä eliittisotureita, jotka olivat kiehtova sekoitus vanhaa ja uutta rajaseutusankaria: heissä yhdistyivät intiaanitaistelijan myyttinen perinne sekä nykyaikainen huippukoulutus ja teknologia.(4)

Vietnam jäi kennedyläisen globaalin aktivismin traagisimmaksi perinnöksi, josta tuli kovinta kansainvälistä kritiikkiä herättänyt kulminaatiopiste Yhdysvaltain toisen maailmansodan jälkeisessä läsnäolopolitiikassa. Vietnamin sodassa kaulaansa myöten kahlanneet Kennedyn seuraajat Lyndon B. Johnson ja Richard M. Nixon eivät enää edes yrittäneet turvautua mytologiaan puolustellakseen Vietnamin vaikeaa tilannetta.

Hollywoodin menetetty etulyöntiasema

Hollywood-elokuva on usein onnistunut kauppaamaan ja hyväksyttämään kyseenalaisiakin myyttejä, joita muutoin voitaisiin pitää ala-arvoisina hengentuotteina, jos niitä tarjottaisiin esimerkiksi kaunokirjallisuudessa tai teatterissa. Historian suhteen Hollywood on aina ollut etulyöntiasemassa, koska sen myytintekijät ovat yleensä aloittaneet työnsä aikaisemmin kuin historioitsijat. Kun tyhjentävimmät johtopäätökset jostakin tapahtumasta ovat vihdoin alkaneet saavuttaa kansallista tietoisuutta, on jo olemassa täyslaidallinen kaanoneiksi vakiintuneita elokuvia, joiden kohdalla vääristävä ja manipuloiva historianäkemys on anteeksiannettu ja oikeutettu.

Samaista etulyöntiasemaa myös John Wayne yritti käyttää hyväkseen mytologisoimalla Vietnamin sota –elokuvansa ideologiset soturisankarit ja politisoimalla elokuvan sanoman, mutta myytit jäivät kuitenkin syntymättä, sillä etulyöntiasema oli 1960-luvun puolivälin jälkeen siirtynyt muualle. Päätökset ajankohtaisista asioista joutuivat – kaduilla ja kampuksilla – avoimen ja väkivaltaisen vastustuksen kohteiksi jo, kun niitä tehtiin. Etulyöntiasema oli siirtynyt televisiolle ja lehdistölle, kun Hollywood päällisin puolin päätti pestä kätensä koko sotkusta.

Lopulta John Wayne seisoi yksin elokuvansa rinnalla ja hän sai katkerasti havaita myös sen, että 1960-luvun levottomalla loppupuoliskolla hänestä oli tullut nuoren koulutetun väestön kritiikin ja halveksunnan kohde. Tätä ei perinteisiä amerikkalaisia arvoja puolustanut, kommunisteja ja intellektuelleja karsastanut työläissankari tahtonut koskaan hyväksyä. Wayne oli 1940-luvulta lähtien pitänyt tunnettuna haukkana poliittiset mielipiteensä kaikkien tiedossa, joten se ei voinut olla kenellekään mikään yllätys, että Vihreät baretit edusti amerikkalaisia myyttejä ja arvoja sekä antikommunismia niin fanaattisesti.

Elämänkertateoksen, John Wayne: American, kirjoittajien Randy Robertsin ja James S. Olsonin mukaan Wayne suhtautui Vietnamin tilanteeseen ja kommunismin leviämisen pelkoon kuolemanvakavasti.

"Duke's views on Vietnam were carved in stone and remained so throughout the 1960s and 1970s. The war was in the best interests of the United States and the free world. Like many conservatives, John Wayne blamed Harry Truman for losing China to Mao Zedong and for not letting General Douglas MacArthur deal a death blow to the North Koreans. To those who argued that Vietnam was really an internal civil war, or that nationalism, not communism, was the force driving the Vietcong and North Vietnamese, Duke had one word: 'Horseshit!' Late in 1967 he told a columnist from Movie Life, 'I can't believe that people in the U.S. don't realize that we are at war with international communism. I think somebody should take Senator Kennedy and Senator Fullbright to the forward areas of Vietnam to talk to the guys and see the kind of communist equipment they are getting wounded with'." (5)

Wayne itse ei pitänyt tärkeimpänä sitä, että Vihreät baretit sijoittui Vietnamiin, vaan keskeistä hänelle oli elokuvan isänmaallisuus ja sen varoittava julistus: Vihreät baretit oli elokuva kansainvälisestä kommunistisesta salaliitosta. Tapahtumien sijoittuminen Vietnamiin ei ollut niin oleellista kuin taistelu suurinta pahaa vastaan, mutta selvästikään kyse ei ollut vain pelkästään politiikasta, vaan ennen kaikkea myös moraalisesta imperatiivista – velvollisuudesta puolustaa amerikkalaista elämäntapaa. (6)

Sydämet ja mielet

Vihreiden barettien tärkein taistelu on voittaa Etelä-Vietnamiin matkustavan liberaalin lehtimiehen, George Beckworthin (David Janssen) "sydän ja mieli" oikean asian puolelle. Niin Beckworthin kuin katsojankin eteen vyörytetään verisiä seurauksia vihollisen brutaalista, sadistisesta ja pelkurimaisesta käytöksestä. Vietkongiin kohdistuvat negaatiot vertautuvat yksiselitteisesti Vihreiden barettien urheuteen, korkeaan moraaliin, oikeudenmukaisuuteen ja pyyteettömyyteen. Elokuvan viesti on selkeä: amerikkalaisten täytyy tukea Etelä-Vietnamia, koska kansainvälisen kommunistisen salaliiton tukema vihollinen murhaa, raiskaa ja kiduttaa sukupuoleen tai ikään katsomatta – se tekee sellaista, mitä amerikkalaissotilaat eivät tekisi. (7)

Wayne teki Vihreät baretit myös Vietnamissa taistelleiden amerikkalaissotilaiden kunniaksi. Hän ohjasi elokuvan, jossa Vihreät baretit levittävät amerikkalaisen demokratian pyhää sanomaa kolmanteen maailmaan taistelussa kommunismia vastaan ja jossa he toteuttavat Kennedyn vastavallankumouksen oppia voittamalla hyvien alkuperäisasukkaiden "sydämet ja mielet" puolelleen.

Vaikka Vihreiden barettien miltei fanaattinen ideologispoliittinen asennoituminen saattaa nykypäivän näkökulmasta vaikuttaa kornilta, elokuvan argumentit eivät kuitenkaan ole olan yli heitettyjä. Ne ovat mietittyjä ja harkittuja ja moni amerikkalainen olisi ne allekirjoittanut vielä 1960-luvun alussa – todennäköisesti vielä 1960-luvun lopullakin, sillä esimerkiksi Nixonin kuuluisa "Silent Majority" –puhe 3. marraskuuta 1969 sai aikaan historian suurimman positiivisen sähkevyöryn Valkoiseen taloon.

Vietnamin sodan teesit ja antiteesit

Vihreiden barettien poliittisen sanoman kannalta keskeisin on elokuvan alun pitkä lehdistötilaisuudesta kertova kohtaus, joka sijoittuu Fort Braggiin, John F. Kennedyn nimeä kantavaan erikoistuneen sodankäynnin koulutuskeskukseen.(8)

Kohtauksessa sodanvastustajien teesejä – USA:lla ei ole oikeutta olla Vietnamissa, amerikkalaisten sotatoimet kohdistuvat myös siviileihin, Etelä-Vietnam ei tarvitse amerikkalaisten apua, Etelä-Vietnam on diktatuuri, Vietnamissa on kyse sisällissodasta ja Vietkongin sissit ovat vapaustaistelijoita – kumotaan järjestelmällisesti oikeistolaisin antiteesein.

Lehdistötilaisuudessa kersantit, Muldoon (Aldo Ray) ja McGee (Raymond St. Jacques), vastaavat vierailijoiden kysymyksiin. Ensimmäiseksi kysytään syytä sille, miksi USA on puuttunut Vietnamin tilanteeseen. Kysymykseen vastaa kersantti Muldoon (Aldo Ray):

"Armeija ei päätä ulkopolitiikasta. Sotilas menee sinne minne käsketään ja taistelee sitä vihollista vastaan mitä määrätään."

Tämän jälkeen liberaali ja sotaa selvästi vastustava lehtimies, George Beckworth, puuttuu keskusteluun.

"Oletteko samaa mieltä, kersantti McGee? Onko Vihreä baretti vain sotilaallinen robotti ilman henkilökohtaisia tunteita.?",

mihin toinen kersantti vastaa,

"Meillä on tunteet ja mielipiteet. Siellä on vaikea olla ilman niitä. (...) Sotilaina ymmärrämme sotilaiden tappamisen, mutta siviilijohdon tuhoaminen, viattomien naisten ja lasten murhaaminen ja kiduttaminen."

McGeen kommentin jälkeen eräs naistoimittaja kyseenalaistaa sitä, etteivät etelävietnamilaiset sodan raakuudesta huolimatta tarvitse tai edes halua amerikkalaisten apua, mutta McGee alkaakin heittää raskaampia perusteluja:

"Yritän vastata tuohon. Antakaa minun laittaa asiat puitteisiin, jotka me kaikki ymmärrämme. Jos sama tapahtuisi täällä Yhdysvalloissa, jokaisen kaupungin pormestari murhattaisiin, jokaista opettajaa kidutettaisiin ennen tappamista, jokainen professori, josta olette koskaan kuullutkaan, jokainen senaattori, jokainen kongressinjäsen kidutettaisiin kuoliaiksi perheineen ja sama määrä siepattaisiin. Siitä huolimatta on aina kuitenkin joku pikku kaveri, joka on valmis astumaan murhattujen saappaisiin. He tarvitsevat meitä – ja he haluavat meidät."

Kersanttien vastaukset eivät ole kuitenkaan tyydyttäneet lehtimies Beckworthia ja hän alkaa kritisoida Etelä-Vietnamin korruptoitunutta hallintoa ja spekuloida sillä, että Etelä-Vietnamissa ei ole saatu aikaan vakuuttavaa näyttöä pyrkimyksestä demokratiaan. Kersantti Muldoon vastaa Beckworthin pistoihin vetoamalla USA:n historiaan:

"Koulussa, jota kävin, opetettiin, että kolmeltatoista siirtokunnaltamme, joilla oli kunnolliset ja koulutetut johtajat ja kaikilla sama päämäärä, kesti vapaussodan jälkeen, vuodesta 1776 vuoteen 1787, yksitoista rauhanomaista vuotta ennen kuin he saivat aikaan paperin, jonka kaikki siirtokunnat suostuivat allekirjoittamaan. Nykyinen perustuslakimme."

Yleisö antaa Muldoonille aplodit ja Beckworth huomaa joutuneensa tappiolle, mutta hän yrittää väittää vielä vastaan:

"Erittäin hyvin vastattu kersantti, mutta on silti paljon ihmisiä, jotka uskovat, että se on yksinkertaisesti sota vietnamilaisten välillä. Se on heidän sotansa, joten hoitakoot he sen itse."

Kersantti Muldoon ei jää puolustuskannalle, vaan alkaa vihaisesti heitellä Beckworthin eteen viholliselta siepattua aseistusta: neuvosto- ja kiinalaisvalmisteisia aseita, itä-eurooppalaisia ammuksia. Sitten Muldoon heittää loputkin jauhot suuhun:

"Ei todellakaan herra Beckworth! Minun ei tarvitse ottaa osumaa jostain näistä aseista ennen kuin vasta tajuan, että kyse on kommunismin pyrkimyksestä maailmanherruuteen!"

Eli ensinnäkin, ammatisotilaina Vihreät baretit eivät kyseenalaista käskyjä, joita heille annetaan. Mutta toiseksi, Vihreät baretit eivät suinkaan ole sokeita inhimilliselle kärsimykselle. Eivät varsinkaan siellä, missä apua tarvitsevat etelävietnamilaiset talonpojat ja vuoristolaiset – pikku kaverit – ovat mukana. Vietkongia taas tukee laaja kommunistinen salaliitto, joten maatiaississit eivät kelpaa pikku kavereiksi.

Toisaalta, jos pienen ja kaukaisen Kaakkois-Aasian maan kärsimykset tuntuvat kuitenkin liian etäisiltä, samanlaisen kommunistisen kapinan ja raa'an terrorin voi kuvitella tapahtuvan Yhdysvalloissa – mikä onkin mahdollista, jos amerikkalaiset luovuttaisivat Kaakkois-Aasiassa.

Kritiikkiä saanut sodan osapuolten voimasuhteiden epätasapaino on siis harhauttava, koska on olemassa todisteet kommunistisen blokin materiaalisesta avunannosta. Se on oikeutettua, että amerikkalaiset ovat Vietnamissa, koska hyväntahtoiset siviilit tarvisevat heitä ja haluavat heidät.

Kersantti Muldoonin vetovoimaiseksi tarkoitettu teoria siitä, että Etelä-Vietnam on taistelemassa samojen päämäärien puolesta kuin siirtokunnat vuonna 1776, on vailla mitään historiallista vertailukelpoisuutta. Kuitenkin teorialla yritetään todistaa sitä, että mikä tahansa viivästys Etelä-Vietnamin demokratisoitumisprosessissa vain vahvistaa taistelua oikean asian puolesta.

Puitteet, jotka kaikki ymmärtävät

Edellä analysoidun kohtauksen huomionarvoisin kommentti on kersantti McGeen sanat "puitteisiin, jotka me kaikki ymmärrämme." Se lienee ollut myös elokuvan tekijöiden keskeisin tavoite. McGeen ilmaus saavuttaa amerikkalaiselle elokuvalle ja etenkin lännenelokuvalle tunnusomaisen arvon. USA:n osallisuus Vietnamin sodassa voidaan laittaa "puitteisiin, jotka me kaikki ymmärrämme" vain, jos on valmis hyväksymään manipuloivan, subjektiivisen ja kulttuurisidonnaisen historianäkemyksen, jota amerikkalainen populaarikulttuuri on aina kaupitellut.

Erityisesti perinteinen lännenelokuva on tarjonnut Amerikan 1800-luvun historiaa puitteissa, jotka kaikki pystyvät ymmärtämään.Wayne yritti siirtää kymmenien westerniensä myyttigallerian Vietnamiin ja soveltaa vanhaa Hollywood-kaavaa Kaakkois-Aasian uudelle rajaseudulle, mutta valkoisen miehen arvojen yksioikoinen julistus ei saavuttanut amerikkalaisyleisössäkään enää totuttua vastakaikua.

Wayne ei onnistunut tehtävässään nostaa patriarkaalisia ja konservatiivisia arvoja takaisin jalustoilleen, joilta ne olivat suistuneet 1960-luvun jälkipuoliskon levottomassa yhteiskunnallisessa ja poliittisessa tilanteessa. Patriarkaalisen johtajuuden ja maskuliinisuuden arvojen rehabilitointi Vietnam-elokuvassa jäi muiden elokuvantekijöiden murheeksi tulevilla vuosikymmenillä. (9)

Hiljainen enemmistö katsoi ja vaikeni

Vihreät baretit toi teattereihin niin hurraavaa, nauravaa, mieltään osoittavaa kuin pommeilla uhkaavaakin yleisöä. Elokuvasta tuli välittömästi polttopiste niille voimakkaille tunteille, jotka jakoivat Yhdysvaltain kansakuntaa. USA:n kansallinen lehdistö pysytteli kuitenkin näiden tunteiden yläpuolella pilkaten Waynen elokuvaa, mutta pysähtymättä arvioimaan elokuvan asemaa poliittisessa kontekstissa tai edes sen puhtaasti viihteellistä arvoa.

Sen sijaan amerikkalaisten päälehtien kriitikot pakkomielteisesti juuttuivat moittimaan Waynen tapaa käyttää hyväkseen westernien ja toinen maailmansota –elokuvien myyttikuvastoa. Toisaalta koko perinteisen westernin lajityyppi oli 1960-luvun lopussa tiensä päässä ja Vihreiden barettien kohtalo vain synkensi sen joutsenlaulua.

Toki Vihreät baretit näytti aivan toisenlaisia kuvia kuin mitä amerikkalaiset näkivät tuolloin lehdissä ja televisiossa päivittäin. Sodan pöyristyttävä todellisuus välittyi amerikkalaiskoteihin muuttuen "olohuonesodaksi", jolloin Waynen elokuvan ihannoidut kuvat amerikkalaissotilaista suorittamassa pyhää tehtävää joutuivat vakavaan ristiriitaan todellisuuden kuvien kanssa. Mutta Waynellehan tärkeintä oli oikea asenne, eivät oikeat kuvat.

Millaisen vastaanoton Vihreät baretit sitten herätti "hiljaisessa enemmistössä"? Kaupallinen menestys kertoo luonnollisesti jostakin, mutta niin tai näin, näkyviä puolustajia elokuvalla ei juuri ollut. Vihreät baretit oli tietenkin John Wayne –elokuva ja se varmasti näytti monille amerikkalaisille heille mieleistä pastoraalista omakuvaa: pieni joukko karkeita, mutta puhdassydämisiä individualisteja karulla rajaseudulla auttamassa hyviä alkuperäisasukkaita taistelussa sadistista vihollista vastaan.

On erittäin hankalaa määritellä linkkiä aikakauden poliittisen tai yhteiskunnallisen hengen ja elokuvien kävijämäärien välille. Ennen kaikkea Vihreiden barettien katsojatilastot todistivat John Waynen suosion puolesta, mutta mitä ne todistivat suhtautumisesta itse Vietnamiin sotaan, sitä on vaikea arvioida. Se lienee kuitenkin selvä, että suuri osa amerikkalaisista ei ollut vielä vuonna 1968 valmis nielemään tappion karvasta kalkkia. Kimmo Hämäläisen mukaan Wayne itsekin uskoi, että kansalaisten enemmistö kannatti maansa sotaponnistuksia.

"Sodanvastaisen liikkeen kasvaessa John Waynesta alkoi tuntua, että asioilla oli toinenkin puoli. Hän ohjasi voimakkaita ristiriitoja herättäneen sotaelokuvan Vihreät baretit (The Green Berets, 1968), joka puolusti amerikkalaisten läsnäoloa Kaakkois-Aasiassa. Kuvaavaa on, että Wayne ohjasi mittavan uransa aikana vain kaksi elokuvaa, Alamon ja Vihreät baretit, jotka molemmat olivat selvästi kommunisminvastaisia. Käytännössä Vihreät baretit edusti Nixonin lanseeraamaa 'hiljaisen enemmistön' symboliikkaa. Wayne uskoi, että suurin osa amerikkalaisista, ne, jotka eivät metelöineet barrikaadeilla, kannatti hallituksen sotaponnisteluja. Hän saattoi olla oikeassa. Vihreät baretit oli vuoden 1968 kymmenen suosituimman elokuvan joukossa." (10)

Kriitikkojen virnuilusta huolimatta elokuvayleisö siis toivotti, ainakin katsojamäärien valossa, tervetulleeksi pakotien sellaiseen Vietnamin sotaan, joka herätti muistoja kymmenistä Waynen sota- ja lännenelokuvista. Vihreät baretit oli mahdollista katsoa elokuvana, ilkeästi sanottuna Pentagonin märkänä unena, joka esitti millaisen Vietnamin sodan olisi pitänyt olla, jos vain liberaalit poliitikot, sodanvastustajat ja lehdistö olisivat antaneet. Epävarmoille ja -tietoisille amerikkalaisille tarjottiin äärimmäisen itsetietoista ja nostalgista fantasiaa, joka pakkomielteisesti yritti vielä vuoden 1968 surullisen kevään jälkeen pitää kiinni vanhasta ja Kennedyn uudelleen muotoilemasta rajaseutumyytistä.

Suurikaan katselijamäärä ei riittänyt Vihreiden barettien kohdalla takaamaan yleistä hyväksyntää tai paikkaamaan hajonnutta amerikkalaista konsensusta 1960-luvun loppupuoliskolla, jolloin toisen maailmansodan ja villin lännen myytit alkoivat menettää isänmaallista hohdettaan. Tarkoituksettomaksi koetulle sodalle ei näkynyt loppua, kun ruumismäärät vain kasvoivat taistelujen levitessä entisestään ja kun amerikkalaisjoukkojen osalta sota pelkistyi pelkäksi eloonjäämistaisteluksi.

Tet-hyökkäyksen jälkeen kenraali Westmorelandin vakuuttelut sodan lopun häämöttämisestä vaikuttivat lähinnä mauttomalta vitsiltä. Tällaisessa yhteiskunnallisessa tilanteessa isänmaallisuutta ja militarismia pateettisesti julistavalle elokuvalle ei löytynyt tarpeeksi laajapohjaista sosiaalista tilausta.

On kuitenkin kiehtovaa spekuloida sillä, että jos Vihreät baretit olisi valmistunut Kennedyn nousuhuuman aikana 1960-luvun alussa, sen propagandistinen sanoma olisi mahdollisesti toivotettu tervetulleeksi amerikkalaisten me-henkeä kohottavana profetiana. Kennedyn hurmahengen dominoivassa kulttuurikontekstissa Vihreät baretit olisikin voinut olla suuri Vietnam-kertomus.

"Arkaainen" ja "fasistinen" elokuva

Monet amerikkalaiskriitikot unohtivat Waynen elokuvaa herjatessaan, että esimerkiksi erikoisjoukkojen erinomaisuutta hehkuttavat kuvaukset olivat vain muutama vuosi sitten olleet kovassa huudossa. Keulakuvana oli ollut tietenkin Robin Mooren vuonna 1965 ilmestynyt ja nopeasti miljoonamyyntiin yltänyt romaani, Vihreät baretit, johon Waynen elokuvakin viitteellisesti perustui. Erikoisjoukkojen toimintaa oli ylistetty myös lukuisissa artikkeleissa niissä lehdissä, joissa vain vähän myöhemmin parjattiin samoja näkemyksiä edustavaa elokuvaa. (11)

Vihreisiin baretteihin kohdistunut negatiivinen arvostelu ei varsinaisesti ollut sidoksissa itse sotaan, vaan sillä hyökättiin lähinnä Waynen persoonaa vastaan perinteisen amerikkalaisuuden vanhoillisena kulttuuri-ikonina. Kun kriitikot eivät haastaneet lukijoita elokuvan näkemysten vastapainoksi kriittisesti miettimään USA:n asemaa tai oikeutta etupäätään edes olla Vietnamissa, useimmat yrittivät lepyttää voimakkaita sodanvastaisia tunteita korostamalla, että Waynen arkaainen Hollywood-kaava vääristeli Vietnamin sotaa. Mutta miten se vääristeli, sitä ei perusteltu kuin hedelmättömästi lähinnä elokuvan hyvät vastaan pahat –asenteella.

Mikään yllätys ei liene sekään, että eräät kriitikot leimasivat Waynen elokuvan fasistiseksi. Oli se sitten oikeutettua tai ei, Vihreitä baretteja ei voi yksinään leimata fasistiseksi, sillä silloin täytyisi kyseenalaistaa koko amerikkalaisen populaarikulttuurin historia, sillä Wayne oli tehnyt elokuvansa vanhojen, vakiintuneiden kaavojen mukaan. Vihreitä baretteja ei erota perinteisistä lännenelokuvista periaatteessa muu kuin se, että elokuva sijoittuu Vietnamiin.

Jos kriitikot olisivat hetkeksi pysähtyneet miettimään mielipiteittensä todellista tarkoitusta, he tuskin olisivat alkaneet fasismin termeillä pelleilemään, sillä Vihreiden barettien kohdalla se tarkoittaisi koko amerikkalaisen kulttuurikaanonin uudelleen arviointia.

Ei vastinetta rauhanliikkeelle

Vaikka suurin osa amerikkalaisista oli 1960-luvun lopulla pettynyt maansa Vietnam-politiikkaan, he kuitenkin karsastivat rauhanliikkeen tuomioita amerikkalaisista sotarikollisina. Useat pitivät sotaa toki turhana tai virheenä, mutta he eivät kuitenkaan missään nimessä hyväksyneet poliittisia pyrkimyksiä, jotka hyväksyisivät tappion Vietnamissa.

Enemmistö amerikkalaisista ei ollut valmis hylkäämään myyttistä perimäänsä ja vastaanottamaan maan ensimmäistä sotilaallista tappiota. Kuitenkin tet-hyökkäyksen jälkeen "hiljainen enemmistö" jäi ilman vakuuttavaa visiota Vietnamin sodan kunniallisesta lopusta – visiota, jolla olisi voinut vastata rauhanliikkeen tunteen palolle.

Joka tapauksessa, kun My Lain joukkomurha, joka tapahtui sekin vuonna 1968, paljastettiin helmikuussa 1970, seurasi suorastaan paljastusten ryöppy sotareportterien ja veteraanien kertomista amerikkalaissotilaiden veriteoista siviilejä kohtaan. Ne näyttivät vahvistavan sodanvastaisen liikkeen pimeimmätkin syytökset todeksi – Kennedy ei varmastikaan saanut rajaseutusankareittensa ristiretkelle haaveilemaansa loppua.

Copyright Janne Rosenqvist

---

Viitteet

1. Laine, Sirpa: Vietnamin trauma Yhdysvalloissa. Tutkielma johtajuuden rehabilitaatiosta Carterin ja Reaganin presidenttikausina, s 68. Pro gradu –tutkielma. Tampereen yliopisto, politiikan tutkimuksen laitos. Tampere 1988. [takaisin]

2. Ks myös Caputo, Philip: Pelätä ja tappaa, s. 8. Englanninkielisestä alkuteoksesta A Rumor of War suomentanut Jukka Kemppinen. Otava, Helsinki 1978; Kennedyn virkaanastujaispuhe "Inaugural Address" 20. tammikuuta 1961 mahdollista kuunnella Real-Audiona osoitteessa http://www.historychannel.com/, jonka Speech Archive tarjoaa myös monia muita kuuluisia puheita. [takaisin]

3. Ks myös Herring, George C.: America's Longest War. The United States and Vietnam 1950–1975, s. 74–75. Wiley, New York 1979. [takaisin]

4. Ks esim. Caputo 1978, s. 32; Vihreiden barettien ympärille luodusta myytistä ks Hellman, John: American Myth and the Legacy of Vietnam, s. 41–69. Columbia U.P., New York 1986. [takaisin]

5. Roberts, Randy & Olson, James S.: John Wayne – American, s. 537. The Free Press, New York 1995. [takaisin]

6. Shepherd, Donald, Slatzer, Robert & Grayson, Dave: Duke. The Life and Times of John Wayne, s. 315–316. Warner Books, London 1993 (1986). [takaisin]

7. Lehtimies Beckworthin henkilöhahmon kohdalla Wayne oli kääntänyt todellisuuden mieleisekseen. Kuuluisat amerikkalaiset reportterit ja journalistit, kuten Neil Sheehan, David Halberstam, Malcolm Browne, Charles Mohr ja Mort Perry, jotka lähettivät järkyttäviä sotareportaaseja, lähtivät kaikki Vietnamiin uskoen aluksi, että sota kannatti ja että se oli voitettavissa. Kun he olivat olleet jonkin aikaa Vietnamissa, he alkoivat ensimmäiseksi epäillä sitä, että sota olisi ylipäätään mahdollista edes voittaa, kunnes he tulivat tulokseen koko sodan turhuudesta. [takaisin]

8. Ks myös Adair, Gilbert: Hollywood's Vietnam. From The Green Berets to Full Metal Jacket, s. 28–31. Heinemann, London 1989 – hyvä analyysi kohtauksesta. [takaisin]

9. 1970- ja 1980-luvun Vietnam-elokuvan kansallisesta ja maskuliinisesta identiteetistä sekä ideologiasta ks Jeffords, Susan: The Remasculinization of America. Gender and the Vietnam War. Indiana U.P., Bloomington & Indianapolis 1989. [takaisin]

10. Hämäläinen, Kimmo: Yhdysvaltain puolesta vai sitä vastaan? John Waynen poliittinen ideologia, s. 17. Filmihullu 6/97. [takaisin]

11. Ks esim. Hellman 1986, s. 90–93. Vuonna 1966 myös Barry Sadlerin laulu "The Ballad of the Green Berets" ylsi amerikkalaisten listojen huipulle ja miljoonamyyntiin. Laulu kuullaan Waynen elokuvan alussa ja lopussa ja mitä asenteeseen tulee – se ei jää askeltakaan elokuvasta jälkeen: