|
Kauhu kiertyy kotimaahan
1930-luvulla hirviöt valloittivat
elokuvamaailman. Valkokankaille ikuistuivat
ikimuistoisesti niin vampyyrit, Frankenstein, muumiot,
zombiet kuin näkymättömät miehetkin. Äänen ja
kuvaustekniikoiden ja erikoistehosteiden kehittymisen
sekä soveliaan kulttuurisen ilmapiirin takia kauhu nousi
elokuvagenrejen aateliin ja oli yksi vuosikymmenen
katsotuimpia lajityyppejä. Kuitenkin jo muutamien vuosien
jälkeen olivat tarinat kerrottu jatko-osineen liian
moneen kertaan ja yleisö kyllästyi. Elokuvamarkkinat
siirtyivät muiden tarinoiden pariin.
Tästä lähtien on kauhuelokuvien
markkinat pysytelleet yhtä ailahtelevina. On ollut
nousukausia, kuten 60-luvun tieteiskauhu ja 80-luvun
kauhubuumi, ja vastaavasti myös laskukausia, jolloin vain
kauhugenren sitkeimmät fanit ja tekijät ovat pitäneet
tuotantoa yllä. 2000-luku on nähnyt yhden uusimmista
kauhuelokuvan nousukausista. Uusia tekijöitä (Greg
McLean, James Wan) on tullut kentälle ja alan vanhat
gurut, kuten George Romero, ovat palanneet ensirakkautensa
pariin.
Erityisesti japanilainen kauhuelokuva
on toiminut piristysruiskeena. Sen tuore tematiikka ja
ilmaisumuoto ovat toimineet vaikutteiden antajana ja sen
kansainvälinen suosio innoittajana. Muun muassa Ringun
(1998) ja Ju-On The Grudge (2003) uudelleenkuvaus
amerikkalaisiksi versioiksi kuvaa japanilaisen elokuvan
vaikuttavuutta alalla.
Uusien ilmaisukeinojen ja tehosteiden
kautta on ryhdytty testaamaan uusia ideoita ja kuvamaan
uudelleen vanhoja elokuvia – kuten uudet versiot
Teksasin moottorisahamurhaajasta (The Texas Chainsaw
Massacre 2003) ja kuolleiden päivänkoitosta (Dawn of the
Dead 2004) osoittavat.
Samassa rytäkässä on herännyt myös
tieteellinen keskustelu kauhuelokuvasta. Keskustelua on
viritellyt paitsi goottialakulttuurin yleistyminen myös
kauhun suosion viime aikainen kasvu. Vastaavalla
intensiteetillä on kauhuelokuvasta keskusteltu viimeksi
yli vuosikymmen sitten.
Kotimaisittain mielenkiintoista tästä
keskustelusta tekee sen, että tällä kertaa keskustelu
ulottuu perinteisestä angloamerikkalaisesta
kontekstistaan myös maailman muihin kolkkiin ja aina
Suomeen saakka. Vaikka kauhuelokuvaa ei laajassa
mittakaavassa Suomessa tuotetakaan, kuten Lauri
Löytökosken artikkelista nousee esille, on maassamme
virinnyt nyt halu tutkia kauhugenreä ja siihen liittyviä
piirteitä. Yhtenä esimerkkinä toimii tämänkertainen WiderScreenin
numero sekä muun muassa aiemmin syksyllä 2006 ilmestynyt
Lähikuva-lehden kauhunumero.
WiderScreenin kauhuelokuvanumerossa
korostuu nykykauhun konteksti. Juha Rosenqvist käsittelee
kauhuelokuvan moraalia ja sensuuria, jotka ovat olleet
genren sisällön, ilmaisun ja vastaanoton kannalta
keskeisiä teemoja aina 1930-luvulta saakka. Mikko
Lehtinen ja Petri Saarikoski puolestaan käsittelevät
kauhukokemuksen ulottuvuuksia. Lehtisen lähestyessä
aihetta yleisellä tasolla luo Saarikoski kokemuksen
käsitteen avulla katsauksen kauhupelien maailmaan.
Kauhuelokuvan itseironista luonnetta pui Outi Hakola Shadow
of the Vampire -elokuva esimerkkinään ja kauhun
hahmojen sukupuolittuneisuutta pohtii Jussi Lahtonen.
Nykykauhun lisäksi mielenkiintoisen
elementin kauhunumeroon tekee Lauri Löytökosken
kaksiosainen artikkeli suomalaisesta kauhuelokuvasta.
Aihetta ei ole juurikaan aiemmin käsitelty. Niinpä
Löytökosken esittely aina varhaisimmista valkokankaan
kauhukuvauksista nykypäivän elokuva- ja
televisiotarjontaan luo kattavan poikkikatsauksen niistä
elokuvista, jotka voitaisiin luokitella suomalaisiksi
kauhuelokuviksi. Genre-elokuvan nostaessa vähitellen
päätään myös kotimaassamme, mistä Jadesoturi
(2006) lienee yksi esimerkki, nostamme tässä
numerossamme esille paitsi kotimaisen kauhututkimuksen,
myös kotimaisen kauhuelokuvan.
|
