Alain Resnaisin ohjaama Yö ja usva (1955) on dokumenttielokuva toisen maailmansodan joukkotuhosta. Se keskittyy natsien keskitysleireihin ja pakottaa esiin totuuden, joka yrittää kätkeytyä raunioihin. Yö ja usva on aikakuva paitsi natsien hirmuteoista myös yleisesti ihmisen kyvystä sanoinkuvaamattomaan pahuuteen.

Yö ja usva lentää lakkaamatta keskitysleirin ajallisten komponenttien yli. Yhden puolen muodostaa rappeutuva leiri, josta on tullut turistikohde. Ulkopuoliselle katsojalle kaasukammiokin näyttää tavalliselta parakilta – lukuun ottamatta hengestään taistelleiden ihmisten kynnenjälkiä betonikatossa. Ympäristössä kasvava ruoho on kuin merkki elämästä, joka on hautaamassa alleen keskitysleirissä tapahtuneet hirmuteot. Toisella puolella taas on aika ennen leiriä ja se, miten leiriä rakennetaan ja suunnitellaan kuin mitä tahansa kohdetta.

Kolmantena puolena on keskitysleirin vankien näkökulma. Erilaisten tyylisuuntien mukaan rakennetut vartiotornit rajaavat vankien todellisuuden niin, että leirin ulkopuolesta tulee vain hämärä muisto. Keskitysleiri on oma pienoiskaupunkinsa. Sieltä löytyy sairaala, ilotalo, asuinalue, jopa vankila. Sillä erotuksella, että tämä kaupunki on helvetti maanpäällä: jatkuva itku ja hammastenkiristys täyttävät ihmisten elämän. On natsien keksimiä järjettömiä rangaistuksia, nöyryytystä, valvontaa, ihmiskokeita. Ja jatkuvasti läsnä oleva kuolema. Nälkä ja taudit eivät surmaa riittävän nopeasti, vaan on rakennettava laitoksia, joissa ihmisiä tapetaan järjestelmällisesti. Niin paljon kuin polttouunit vetävät, ja ne vetävät tuhansia päivittäin.

Nämä kolme ajallista tasoa lomittuvat Yössä ja usvassa jatkuvasti toisiinsa ja muodostavat totuuden tapahtuman, "joka saa tapahtumaan ’jotain muuta’ kuin tilanteen, mielipiteet, instituoidut tiedot" (Badiou 2004, 72). Käsitän totuuden tässä yhteydessä ranskalaisfilosofi Alain Badiouta mukaillen jonakin universaalina ja ikuisena, mutta silti prosessimaisena ja immanenttina murtumana, joka tapahtuu aina jossain tilanteessa. Tällä tavoin ajateltuna totuus toimii niin, että se pakottaa eri tilanteissa esiin uusia tietoja. Toisin sanoen muuttaa maailmaa.

Millaisen totuuden Resnais sitten elokuvassaan tuottaa? Useimmiten absoluuttinen paha identifioidaan natseihin ja heidän tekemäänsä joukkotuhoon (ibid., 68). Pahuus saa tällöin tietyn ryhmän ja heidän tekojensa muodon. Resnais sen sijaan rikkoo ajallisen yhtenäisyyden ja yleisen mielipiteen esittämällä keskitysleirit usean eri ajan näkökulmasta: tämä mahdollistaa siirtymän partikulaarista universaaliin. Joukkotuho ja rikokset ihmiskuntaa vastaan osoitetaan kyllä natsien tiettynä aikana tekemiksi, mutta nämä rikokset eivät palaudu ainoastaan tiettyyn aikaan tai partikulaariseen ja substantiaaliseen ryhmään, vaan käsitys joukkotuhon mahdollisuudesta sekä ihmisen kyvystä pahuuteen nousee esiin keskitysleirien raunioista universaalina totuutena.

Tämä on Resnaisin totuuden metamorfoosi: paha on olemassa ja ihminen on kykenevä pahaan ajasta ja paikasta riippumatta. Kuka sen voisi paremmin pukea sanoiksi kuin Yön ja usvan kertoja katsoessaan viimeisen kerran keskitysleiriä: "on meitä, jotka katsomme näitä raunioita ikään kuin keskitysleirien peto olisi kuolleena niiden alla. Olemme jälleen toiveikkaita tämän haalistuvan kuvan edessä ikään kuin uskoen, että tähän ruttoon, keskitysleiriin, olisi lääke. Uskottelemme että niin kävi vain tietyssä maassa tiettyyn aikaan. Me emme muista katsoa ympärillemme, me emme kuule loputtomia huutoja."

[metamorfoosi]

WiderScreen.fi 3/2005

© WiderScreen.fi 6.3.2006

[takaisin]

Yö ja usva