|
Molekulaariset metamorfoosit
Digitaalisiin algoritmeihin perustuvassa
verkostoyhteiskunnassa on valta ottaa haltuun entistä
abstraktimpia molekulaarisia ilmiöitä. Kuten media- ja
elokuvatutkimus ovat osoittaneet, audiovisuaalisen alue on ollut
yksi keskeisimpiä vallan ja tiedon tuotannon sekä
artikulaation kenttiä 1800-luvulta saakka. Talouden,
subjektifikaation ja yleisesti kulttuurisen uusintamisen
kamppailut ovat olleet 1900-luvulla oleellisesti
mediakamppailuja.
Tätä audiovisuaalisuuden kenttää on usein
analysoitu korostuneen spatiaalisena tapahtumana: esimerkiksi
elokuva on mielletty pitkälti representationaalisena mediumina,
koska sillä on kyky kaapata ja kierrättää tilallisia olioita
filmimateriaalin kautta. Samalla metamorfoosit – jotka
itsessään ovat temporaalisia tapahtumia – sijoitetaan usein
juuri tilallisen rekisteriin.
Elokuva on tähän mennessä ollut myös
keskeisin metamorfoottinen mediumi, jonka avulla olemme voineet
kytkeytyä ajan ja tilan tapahtumiin. Elokuva muutoksen
mediumina on ollut omiaan kuvaamaan metamorfooseja ihmisistä
susiksi, köyhistä rikkaiksi, hyveellisistä rikollisiksi, ja
niin edelleen.
Samalla elokuvasilmä on tarjonnut näkymän
luonnon ja teknologian molekulaarisiin metamorfooseihin. Luonto
on paljastanut omat ihmishavainnon ylittävät ja alittavat
prosessinsa elokuvallisen manipulaation myötä. Hyvä varhainen
esimerkki on Croissance des végétaux (1926–1929),
joka nimensä mukaisesti keskittyy kasvimaailman kasvun, ts.
metamorfoosin, kuvaamiseen. Ilman elokuvakoneen nopeutuksia
tämä prosessi jäisi ihmissilmälle käsittämättömäksi.
Walter Benjamin (1989, 123)
korostaa molekulaarisen metamorfoosin intiimiä suhdetta
teknisesti tallennettuun kuvaan: "Rakenteelliset
suhteet, solukot, joista tekniikka ja lääketiede ovat
kiinnostuneita – kaikki tällainen on pohjimmiltaan kameralle
ominaisempaa kuin tunnelmallinen maisema tai henkevä muotokuva.
Mutta samalla valokuvaus avaa tähän materiaaliin fysionomisia
näkökulmia, kuvamaailmoja, jotka pesivät mitä pienimmissä
yksityiskohdissa, kyllin tulkittavina ja kyllin kätkettyinä
löytääkseen piilopaikan päiväunelmissa, mutta nyt –
suuriksi ja muotoilluksi muuttuneina – tekniikan ja magian
eron läpikotaisin historialliseksi paljastaen." (ks.
myös Landecker 2005.)
Toisin sanoen pystymme temporaalisen
metamorfoosin lisäksi havaitsemaan näkökoneen aikakaudella
myös ihmissilmälle tilallisesti liian pieniä prosesseja.
Biologia on pitkälti kuvatiedettä, jossa myös liikkuvalla
kuvalla on suuri rooli. Vaikka virukset olisivat itsessään
liian pieniä kuvattaviksi, ovat viraaliset metamorfoosit osa
biologista kuvakulttuuria. [linkki]
Toisaalta liikkuvaa kuvaa voidaan käyttää
molekulaaristen tapahtumien simuloinnissa ja animoinnissa, kuten
demonstroimaan HI-viruksen toimintaa solutasolla. [linkki]
1900-luvun kuvantamis- ja simuloimistekniikoiden kehityksen
myötä myös molekulaariset, ns. virtuaaliset prosessit on
altistettu yhteiskunnalliselle pehmeälle kontrollille.
Erilaiset biologiset ja algoritmiset
metamorfoosit ovat tästä hyvä esimerkki: maailma hahmottuu
entistä tehokkaammin sellaisissa virtapiireissä, jotka ovat
niin abstrakteja (oli kyse sitten geeneistä tai digitaalisesta
koodista ja prosesseista) ettei konkreettinen
representaatio-analyysi voi niitä hahmottaa. (Vrt.
Parisi 2004)
Esimerkiksi tietokonekoodi ei tapahdu
ihmissilmälle havaittavalla tasolla, vaan on miellettävissä
usein jonakin lähes maagisena tapahtumana koneiden ja verkkojen
sisällä. Tämä on tietyssä mielessä totta: kyse on niin
abstraktista sähkön, piin, ohjelmointikielien, protokollien,
tms. yhteisvaikutuksesta, että se vaihdetaan arkikielessä
usein ajatukseen immateriaalisuudesta. Representationaalisen
median tuolla puolen sijaitsevat lisäksi algoritmiset
digitaalisen koodin metamorfoosit. Tietokoneen ja tietoverkkojen
sisällä tapahtuu jatkuvia sulautumia, siirtymiä ja
syrjäytyksiä, joista viraaliset prosessit ovat yksi
puhutuimmista ja sopivat hyvin yhteen yllä mainittujen
"luonnollisten metamorfoosien" kanssa.
Tietokonemedian metamorfoosit ovat myös
erilaisia: ohjelmointikielien interaktiota, neuvottelua ja
ajoittaisia vaihtoja, sulautumia, liukenemia on algoritmien
tasolla vaikea hahmottaa. Silti väittäisin, että juuri
tällä softwaren tasolla, epäinhimillisten ohjelmatoimijoiden
metamorfoosissa, on tulevaisuuden kulttuurianalyysin keskeinen
kohde. Mitä tehokkaammin yhteiskunnallinen uusintaminen siirtyy
virtuaalisen alueelle, toisin sanoen molekulaaristen tulemisen
prosessien valjastamiseen, sitä kipeämmin tarvitsemme myös
molekulaarisen teoretisointia ja analyysiä – oli kyse sitten
biologisista tai tietokonekoodin algoritmisistä ilmiöistä.
Pehmeä kontrolli ei osu vain aktuaalisiin ruumiisiin, vaan
myös sen alittaviin prosesseihin, ja sinne myös
kulttuurianalyysin olisi yllettävä: uudenlaisten ontologioiden
kartoittamiseen ja kokeilemiseen. (Vrt. Terranova
2004, 116–122 ja Parikka 2004)
[metamorfoosi]
|
