|
Elämän kaksoisvalotuksia
Pullantuoksuinen käännösnimi hämää.
Victor Sjöströmin kokeileva mestariteos on ennemminkin
iskusarja päin pläsiä kuin pari tuttavallista tillikkaa. Sen
lisäksi, että Hän joka saa korvapuustit muistuttaa
väkevällä avokämmenellä (mykkä)elokuvan visuaalisista
voimavaroista, läimäytys on elokuvassa kerronnallinen keskus,
tärkeä temaattisen toiston ja variaation aihelma. Pieni
punerrus poskissa voi merkata suuria sinertymiä sielussa – ja
olla fataalien muodonmuutosten moottori.
Hän joka saa korvapuustit oli vuoden
1924 studiofuusiossa perustetun MGM-yhtiön ensimmäinen
tuotanto, ja kokeneen ruotsalaistekijän Amerikan-kauden toinen
elokuva. Atlantin ylityksessä ohjaajasta huuhtoutui Seastrom,
ja työskentelykieli vaihtui, mutta kovin paljon arvostettu
filmikäsityöläinen ei lopulta joutunut tinkimään
eurooppalaisuudestaan. Se Ajomiehen (Körkarlen, 1921)
kuvamagia, josta Sjöström tunnettiin, haluttiin säilyttää.
Kerronnalliselta rakenteeltaan Hän joka saa korvapuustit
ei ole niin monitasoinen kuin Ajomies, eikä siinä
tavoitella yhtä vahvaa myyttistä kuvastoa, saati sosiaalisen
realismin sävyjä. Mutta ihmismielen ja inhimillisen
tunnerekisterin tutkielmana se pyrkii pitemmälle.
Leonid Andrejevin näytelmä kävi selvästi
yksiin Sjöströmin ekspressiivisen elokuvantajun kanssa.
Ensinnäkin sirkus, tapahtumien keskeinen tila, toimi
oivallisesti elokuvauksellisena ympäristönä (kuten myöhemmin
mm. Browningilla, Chaplinilla, Bergmanilla ja Fellinillä).
Toiseksi kertomus kohtalonomaisesta elämänmuodon muutoksesta,
jota ohjailevat suurimmat mahdolliset tulemisen voimat – halu
elää, halu rakastaa ja halu kuolla – sopi Sjöströmille.
Ohjaajan elokuvatekninen taituruus ja tietty "emergentin
materialismin" tyyli-idea valjastavat ja tekevät
näkyväksi juuri näitä muutosvoimia. Hän joka saa
korvapuustit -elokuvassa kyse on erityisesti
metamorfooseista, rohkeilla kaksoisvalotuksilla ja graafisilla
oivalluksilla toteutetuista, viipyilevistä ristikuvista.
Tiedemies Paul Beaumont tulee elokuvan alussa
petetyksi niin elämäntyössään kuin rakkaudessaankin.
Epäuskoa seuraava häpeän shokki lukitsee ilmiömäisen Lon
Chaneyn kasvot groteskiin nauruun, kun tutkija tajuaa
menettäneensä mesenaatilleen sekä kaiken kunnian
tieteellisestä läpimurrostaan että vaimonsa. Seuraa elokuvan
avainkohtaus, jossa tutkijakammion karttapallo muuttaa muotoaan
ensin virnistelevän narrin sormissaan pyörittämäksi
maailmaksi ja edelleen sirkusareenaksi: akateeminen nöyryytys
on ajanut päähenkilön kertaamaan kohtaloaan masokistisesti
ilta toisensa jälkeen. Tiedeyhteisön julmuus on vaihtunut
klovneriaan, jossa pellelauma myllyttää surutta mustiin
pukeutunutta toveriaan. Ex-tiedemiehestä on seurueen
bravuurissa tullut "He who gets slapped".
Hän joka saa korvapuustit on
pessimistinen tarina rakkaudesta, sen menettämisestä ja
petetyn ihmiskurjan psykopatologisesta muodonmuutoksesta (sekä
tietysti ihailtavasta kyvystämme ja halustamme antaa
lähimmäisillemme avaria ja nauraa päälle). Yhtäältä
Sjöströmin teknisesti leikittelevät metamorfoosit ja
visuaaliset resonanssit, kuten yllä mainittu keskeinen
elämänmuutoksen välike tai loppukohtauksessa nähtävä
nauruun tikahtuvan sirkusyleisön rinnastaminen ilkkuvaan
tiedeyhteisöön, korostavat muutoksen keskeisyyttä tarinassa.
Toisaalta samat jaksot vievät eron käsitteeltä pohjan pois.
Tiedemies tai klovni. Kateederi tai areena. Sama se.
Voi ehkä ajatella, että Sjöström
alleviivaa näin muutosta itseään, välissä oloa, johon
kuuluu yhtä lailla tulemisen kuva kuin sen alkukuvakin.
Mikään ei oikeastaan ole mitään, vaan aina tulossa joksikin.
Pysyvien olemuksien perään on turha haikailla. Jos näin on,
niin kesken esityksen kuoleva klovnimme korisee viimeisen
läimäytyksen lähestyessä kasan täysin absurdeja
kysymyksiä: "Mitä on kuolema? Mitä on
elämä? Mitä on rakkaus?" Pianpahan tietää.
Eivät nekään ole mitään.
[metamorfoosi]
|
