|
Tuotantokausi alle tunnissa
Marraskuun 2005 Avanto-festivaaleilla oli
esillä kanadalais-brittiläisen videotaiteilija Sheena Macraen
installaatio Dallas. Galleria Huudossa esillä ollut
installaatio on yhdelle kankaalle yhdellä videotykillä
projisoitava teos, jolle piskuinen Viiskulman galleria ei
kenties ollut katsojaystävällisin sijoituspaikka. Dallas kirjaimellisesti
tunkeutui koko galleriatilaan ja astui yleisönsä yli.
Macraen installaatio on pituudeltaan yhden
tv-sarja Dallasin jakson mittainen, mutta yhteen tuntiin
kerrostuu kahdeksantoista vuonna 1980 esitettyä kulttisarjan
jaksoa. JR ja Sue Ellen, Bobby ja Pam, Lucy ja Mitch – tutut
hahmot heijastuvat kankaalle toistensa varjokuvina. Jaksojen
tapahtumat, henkilöhahmot ja dialogi laskostuvat toinen
toisiinsa luoden esteettisesti joka suuntaan nykivän
audiovisuaalisen koosteen.
Useammat kuvakerroksetkaan eivät saa
katsojaa luopumaan yrityksestä muodostaa tapahtumien välille
edes lyhyt juonikaari. Moniin suuntiin avautuvalta kuvapinnalta
löytyy aina jokin tunnistettava, seurattava elementti tai
hetki. Ikään kuin Macrae olisi leikannut etualalle joitakin
tapahtumia, joihin katsoja voi tarttua yrittäessään navigoida
1980-lukulaisessa kuvavirrassa. Sen sijaan ääniraita tuottaa
sekavampia yhdisteitä, hämmentäviä metamorfoottisia kulmia
tuttuun sarjaan. Dialogi yhdistyy uusin tavoin ja tuottaa
muunneltuja tarinoita, ikään kuin käsikirjoittajaa ei enää
tarvittaisi, vaan leikkausohjelma pystyisi automaattisesti
tuottamaan uusia juonikäänteitä. Mieleen tulee Lev Manovichin
vuonna 2003 Kiasmassa esillä olleen Soft Cinema -teoksen
(2002) käsikirjoitusautomaatti.
Macraen teoksia on verrattu esimerkiksi
Douglas Gordonin tapaan työstää klassikkoelokuvia uudestaan.
Teoksessaan 24 Hour Psycho (1993) Gordon venyttää
Hitchcockin klassikon 24 tunnin mittaiseksi ja metamorfosoi
samalla koko teoksen. Teos projisoidaan noin 2 kuvan
sekuntivauhtia, kun normaali videoprojisointi on 25 kuvaa
sekunnissa. Muodonmuutos tekee tapahtumien seuraamisesta
mahdotonta. Määritelläkseen ajan käsitteen uudestaan Gordon
häivyttää tunnistettavat äänet ja tekee liikkeistä lähes
abstrakteja nykäisyjä. Macrae sen sijaan kutsuu katsojan
tarttumaan niihin juonellisiin kytköksiin, joita hän
hahmojensa välille rakentaa.
Macraen Dallas keskittyy sarjallisen
tarinamuodon tiivistämiseen. Se ei tässä kohtaa kuitenkaan
tarkoita referoimista tai typistämistä, vaan pikemminkin
siirtymää lineaarisesta tarinajatkumosta kuvapinnalla
tapahtuviin kytkeymiin. Henkilöhahmot kietoutuvat toisiinsa
lähes aavemaisesti, toisiaan lävistäen. Installaatiota
katsoessa mukaan imeytyvät sekä kankaalla vyöryvät
tarinapoimut että omat hatarat muistikuvat tv-sarjan
tapahtumista. Katsojan muistama Dallas, CBS:n tuottama
356 jakson tv-sarja Dallas ja Sheena Macraen Dallas-installaatio
lomittuvat toisiinsa ja muodostavat unenomaisen, paikoin
painajaismaisen kuva- ja äänivyöryn.
Macraen teoksen hätkähdyttävin hetki
sijoittuu lopputekstien yhteyteen, jolloin ääniraidan monet
tasot iskevät rytmitöntä tahtia Dallasin maastojen
välkkyessä taustalla. Viimeistään tässä vaiheessa on
selvää, että Dallas ei lopu vielä tähänkään
teokseen. Se jatkaa muuntumistaan, hälvenee ja ilmenee jälleen
uusissa kehyksissä.
[metamorfoosi]
|
