David Cronenbergin työt on ensisijaisesti luokiteltu kauhu- ja tieteiselokuvalajityyppien alle. Cronenbergin elokuvien epämääräisyys puoltaa sijoittelua. Muutamia poikkeuksia lukuun ottamatta hänen elokuvansa ovat suhteellisen vaikeasti avattavia paketteja. Niissä on jotain kauheaa ja kammottavaa, ja niissä väläytetään tilanteita ja paikkoja, joita ei ole (vielä) olemassa, mutta näkemyksellinen futuristisuus valtavirran tieteiselokuvien tapaan puuttuu. Kiinnittymiskohtien puute aiheuttaa katsojalle määrittelemättömän epämukavan olon.

Varhaisista, selkeämmin kauhun alueelle painottuvista elokuvistaan lähtien Cronenberg on työstänyt määrätietoisesti ihmisyyteen iittyviä teemoja, kuten identiteettiä ja yksilöllisyyttä. Elokuvissa Shivers – kylmät väreet (Shivers, 1975) ja Rabid – verenimijät (Rabid, 1977) selkeän päähenkilön puute korostaa loisesta ja viruksesta aiheutuvaa roolihahmojen "taantumista" osaksi kollektiivia. Brood – vihan jälkeläisissä (The Brood, 1979) naisen synnyttämät mielen hirviöt muistuttavat ulkomuodoltaan hänen ainoaa oikeaa lastaan, Candicea. Scanners – tappavassa ajatuksessa (Scanners, 1981) ja Videodromessa (1983) keskushenkilöstä huolimatta yksilön kohtalo on olla joko alttiina ulkopuolen hyökkäyksille tai liueta media- ja tajunnanvirtaan muiden mukana. Monistumisia, kahdentumisia ja mutaatioita tapahtuu myös The Dead Zonessa (1983) ja Kärpäsessä (The Fly, 1986), mutta vasta Erottamattomissa yksilön ainutlaatuisuuden kysymys nousee elokuvan pääteemaksi.

Erottamattomista eteenpäin kahdentumiset ja roolin esittäminen tulevat selkeämmin mukaan elokuvien narratiivisiin rakenteisiin. Alastoman lounaan (Naked Lunch, 1991) William Lee (Peter Weller) on henkilönä viittaus "elävän elämän" Williamiin, kirjailija Burroughsiin. Hän puolestaan on suhteessa kahden Joanin kanssa, joita esittää sama näyttelijä, Judy Davis. M. Butterflyssä (1993), Crashissa (1996) ja eXistenZissä (1999) juonen pohjana ovat muun muassa esiintymisen, esilläolon ja roolin näyttelemisen teemat. Spiderissa (2002) seurataan selkeästi alusta asti sairaan ihmisen näkökulmaa ja kokemuksia. History of Violence (2005) palaa takaisin rooli-tematiikkaan, mutta siinä on muistumia Spiderin kaltaisesti skitsofreniasta ja kyvyttömyydestä muista menneitä tapahtumia ja identiteettejä.

Tarkoitukseni on keskittyä tarkastelemaan kaksostematiikan, sekä kahdentumisen ja kaksoisolennon teemoja Cronenbergin tuotannossa Erottamattomista (Dead Ringers, 1988) eteenpäin. Näiden teemojen myötä tulevat mukaan kysymykset identiteetistä ja yksilöllisyydestä. Käsittelen ensisijaisesti Erottamattomia, mutta sivuan paikoitellen myös elokuvia Spider, eXistenZ ja M. Butterfly.

Seikka, joka tulee kaksosten kohdalla esille Erottamattomissakin Mantlen veljesten käsittelyssä, on kysymys seksuaalisuudesta ja romanttisesta rakkaudesta, jotka ovat maallisempia versioita ylevistä maailmanluomismyyteistä. Platonin Pidoissa esiintyy tunnettu tarina siitä, kuinka kateelliset jumalat halkaisivat onnelliset ihmiset kahtia ja kuinka siitä lähtien ihmiset ovat harhailleet ympäri maailmaa etsien kadonnutta puoliskoaan. Ihminen etsii täydellistä vastinpariaan, mutta samalla myös omaa itseään. Löytymiseen tai löytymisen luuloon liittyykin tunne minuuden eheydestä ja kokonaisuudesta. Mantlen veljesten, Elliotin ja Beverlyn, ei ole koskaan tarvinnut etsiä, sillä toinen on aina ollut läsnä. Elliotin naissuhteet ovat pinnallisia seksisuhteita ja naisten jakaminen Beverlyn kanssa viittaa ainoastaan fyysisten tarpeiden tyydyttämiseen. Kun kuvioihin astuu nainen, Claire, johon Beverly rakastuu, suistuvat molemmat veljekset epätasapainoon. Tämä viittaisi siihen, että veljesten elämään ei mahdu kolmatta osapuolta.

Myös biologisesti ajatellen kahdentuminen ja eriytyminen ovat elämän perusta. DNA ja RNA ovat kaksoishappoja ja elämä alkaa yhden solun jakautumisesta kahdeksi, sitten neljäksi, kahdeksaksi jne. Kaksosten hedelmöittyminen on silti yhä osittain mysteeri. Vaikka itse prosessi saattaisikin olla suunnilleen selvillä, ei edelleenkään tiedetä miksi niin tapahtuu. Siamilaisten kaksosten kohdalla, johon Erottamattomissakin jatkuvasti viitataan, syntymää edeltävät tapahtumat ovat vielä mystisempiä, ja edelleen kiistellään siitä, syntyvätkö yhteen liittyneet kaksoset kahdesta erillisestä sikiöstä, jotka jostain syystä liittyvät yhteen, vai onko kyseessä kokonaisuus, joka lähtee kehittymään kahdeksi, mutta eriytyminen jää puolitiehen (siis onko kyse fissiosta vai fuusiosta). On myös esitetty jokseenkin korkealentoisia spekulaatioita siitä, että me kaikki olisimme kohdussa ollessamme yhden sijaan kaksi, mutta varhaisessa kehitysvaiheessa vahvempi kaksonen (eli syntynyt minä) on "syönyt" heikomman, ja tästä johtuisi tarve etsiä toista "minää" koko loppuelämä.

Kaksosista raskaana oleva nainen edelleen muodostaa kolminaisuuden ja tämä Mantlen veljesten alkuperäinen yhteys saa vastakohtansa Clairessa, jolla on (biologisesti mahdoton) kolmihaarainen kohtu, ja joka elättelee mahdotonta haavetta kolmesta lapsesta, "jokainen omassa kohdussaan". Elliot ja Beverly ovat valmis, miesten muodostama kaksinaisuus, jonka yksi vakava naissuhde (Claire) kuitenkin rikkoo. Paluu kohtuun ja kolminaisuuteen ei näytä olevan mahdollista kenties siksi, että kaksinaisuus on elänyt liian kauan keskenään. Beverly yrittää lääkehuuruissa viimeistä radikaalia toimintoa, itsensä erottamista veljestään leikkaamalla – operaatio, joka ei ole edes heidän tapauksessaan tarpeellinen, vaan täysin Beverlyn mielen tuotetta. Kuitenkin pyrkiessään takaisin yhteen Clairen kanssa, ei Beverly edes kykene puhumaan tämän kanssa puhelimessa, vaan palaa takaisin jo kuolleen veljensä luo kuollakseen itsekin tämän syliin.

Spider on poikkeava elokuva kaksostematiikan suhteen Cronenbergin tuotannossa. Vaikka katsoja ei sitä alussa tiedäkään, kaikki Spiderin (Ralph Fiennes) muistamat henkilöt ovat selkeästi hänen omia projisointejaan ja muistojaan. Väärät havainnot ja muistot ovat niin vahvoja, että ne loppujen lopuksi ulottuvat jopa nykyhetkeen muuntaen asuintalon matroonan, rouva Wilkinsonin (Lynn Redgrave), Spiderin himoitsemaksi, pelkäämäksi ja kuvittelemaksi Yvonneksi (Miranda Richardson). Henkilöiden kahdentumista käytetään enemmän katsojaa varten, vahvistamaan jännitystarinan tyyppistä draaman kaarta. Vasta lopussa paljastuu, että kaikki näytetyt muistot eivät olekaan oikeita ja että katsojaa on huijattu uskomaan Spiderin havaintojen oikeellisuuteen sillä perusteella, että keskushenkilöä yleensä pidetään luotettavana.

Miranda Richardson tekee elokuvassa kolmoisroolin, joka hämmentää etenkin siinä vaiheessa, kun naisstereotyypin kahdentuminen äidiksi ja huoraksi on jo selvä. Narratiivisen jatkuvuuden pohjalta rakennettu asetelma sekoittuu lopussa, kun Spider näkee asuntolan johtajattaren, rouva Wilkinsonin, Yvonnena. Äiti ja tämän paikan Spiderin mielessä vievä Yvonne tunkeutuvat vahvoina naisina nykyhetkeen, jossa Spider yrittää tappaa asuntolan johtajattaren harhojensa vallassa. Richardson tekee rouva Wilkinsonin roolin muutaman kohtauksen verran Lynn Redgraven sijaan, eikä katsojaa valmistella muutokseen millään tavoin.

Kaksosissa on peruuttamattomasti jotain outoa kaikille niille, joilla ei kaksosta ole. Sigmund Freud käyttää teksteissään termiä unheimlich, englanniksi uncanny. Ky Kyseessä on jokin, joka ei ole tuttua, mikä tarkoittaa sen olevan ulkona kodista. Englantilaista goottikauhukirjallisuutta luonnehditaan usein uncanny-termillä. Käsite käännetään suomeksi yleensä sanoilla outo tai vieras, selittämätön epämiellyttävä tunne.

Kaksosilla on mahdollisuus elää kahta elämää. Kuten Beverly ja Elliot makaavat samojen naisten kanssa, samoin identtisillä kaksosilla on mahdollisuus "huijata" muuta maailmaa ja esiintymällä toisena saada tilapäisesti toisen kaksosen elämään liittyvät edut, mihin liittyy myös ajatus "pahasta kaksosesta" (evil twin). Elokuvissa teemaa on käsitelty esimerkiksi Prahan ylioppilassa (1926), mutta samaa tematiikkaa löytyy uudemmistakin töistä, kuten elokuvasta Nuori naimaton nainen (1992).

Erottamattomien juonikuvio on altruismissaan ainutlaatuinen ja Cronenberg onkin sanonut halunneensa pyrkiä hyvä kaksonen – paha kaksonen -asetelmasta pois ja kohti kaksosparin yhtäläisyyksien tutkimista. Elliot ymmärtää olevansa ammatissaan riippuvainen veljensä tutkimuksesta, mutta samoin Beverlyllä tuskin olisi sosiaalista elämää ilman Elliotia. Elliot pyrkii viimeiseen asti pelastamaan alas vajonneen veljensä oman uransa kustannuksella. Voidaan toki kysyä, kuinka paljon on kyse Elliotin itsensä selviytymisestä. Veljesten välillä näyttää olevan vahva psykofyysinen yhteys, joka tulee ilmi paitsi Elliotin piikittäessä itseään, jotta Beverly paranisi, myös iloisimmissa merkeissä palkinnonjakotilaisuuden jälkeen. Kun Elliot toteaa toivoneensa, että Beverly olisi ollut paikalla, tämä vastaa: "Minähän olin."

Beverlyn kommentti syö pohjaa visuaalisen aistimaailman ylivallalta. Veljekset eivät tarvitse silmiään tietääkseen, mitä toiselle tapahtuu. Scanners – tappavassa ajatuksessa viimeisessä kohtauksessa veljeksiksi paljastuneet kaksi miestä sulautuvat yhdeksi psyykkisellä tasolla käydyssä taistelussa. Se ihminen mikä selviää, on täydellinen kokonaisuus siinä mielessä, että entinen kulkuri, hyväsydäminen Cameron saa veljeensä kehoon sulautumalla tämän valta-aseman, mutta pitää samalla moraalisen ja suvaitsevaisen luonteensa – sekä onnellisen lopun tavoin saa myös naisen. Täydellisyys vaatii siis elementtejä sekä "hyvästä" että "pahasta". Elliot ei silti ole samassa mielessä paha kaksonen kuin Scannersin Revok on paha veli Cameronille. Kaiken pintakiillon alla Elliot hoivaa veljeään jatkuvasti ja alkaa tehdä kylmiä ja laskelmoivia tuhojaan vasta kun mahdollisuus veljen menettämisestä naiselle tulee ilmi.

Cronenbergin muissa monistumista ja kaksoisolentoja käsittelevissä elokuvissa on esillä sekoittamisen vaara so. kahden ihmisen näyttäminen samalta. M. Butterflyssä René luulee Songia naiseksi, Spider luulee äitiään ja rouva Wilkinsonia Yvonneksi. EXistenZin pelaavat henkilöt omaksuvat uudet roolit, joiden puitteissa he voivat ja heidän on pakko käyttäytyä eri tavoin kuin normaalisti, eikä kukaan ole sitä miltä näyttää. Lukuun ottamatta Erottamattomia Cronenberg käsittelee kaksoisolennon, ei niinkään kaksosuuden ongelmaa. Erottamattomissa ongelma on klassinen puuttuvan puolikkaan, ihmisen kaksijakoisuuden ja romanttisen rakkauden ongelma. Muissa on kyse monistumisesta ja pääasiassa visuaalisesta samannäköisyydestä.

Cronenbergin näkemys Beverlystä ja Elliotista on idealistinen jopa siinä määrin, että kaksosten muodostama kokonaisuus on heidän tuhonsa syy:

Näiden kahden lainauksen perusteella rakentuu kuva parista, joka ei ymmärrä olevansa pari ja jolta puuttuvat keinot itseanalyysiin. Erottamattomat kertoo tarinana mitä tapahtuu, kun ulkomaailma Claren suulla pakottaa ensin Beverlyn ja sitten Elliotin pois horroksesta, jossa nämä ovat koko elämänsä eläneet. Beverlyn huumeriippuvuus alkaa, kun hän ei kykene sovittamaan yhteen entistä elämäänsä Elliotin ja orastavaa suhdettaan Claren kanssa. Avainrepliikki kuullaan Elliotin käymässä keskustelussa, kun Beverly on jo selkeästi ulkona reaalimaailmasta, ja "isoveli" päättää pelastaa tämän tavalla tai toisella käyttämällä itseään huumeiden suodattimena. Elliot toteaa viileän alistuneesti: "The truth is, nobody can tell us apart. We are perceived as one person." (Totuus on, ettei kukaan pysty erottamaan meitä. Meitä pidetään yhtenä henkilönä.) Vaikka todennäköisesti Mantleilla on ollut elämässään hauskaakin pelatessaan samojen naisten kanssa samannäköisyytensä suojelemana, vaikuttaa siltä, että Elliot vasta tässä ymmärtää, että he ovat enemmän kuin samanlaisia. He ovat kokonaisuus, joka ei toimi ilman toista.

Ennen Erottamattomia tehdyssä Kärpäsessä miesprotagonistista tulee konkreettisesti hirviö – Elliot ja Beverly ovat sitä jo valmiiksi, ovathan kaksoset sinänsä luonnon oma anomalia, kahdeksi mutantoitunut yksilö. Erottamattomissa ei ole Kärpäsen tapaan kyse deleuzelaisesta tulemisesta, muutoksesta joksikin kuten Hassan Melehy (1995) esittää, vaan jonain olemisesta ja olemisen hyväksymisestä. Sekä Elliotilla että Beverlyllä, mutta erityisesti jälkimmäisellä, on vaikeuksia hyväksyä sitä mitä hän on. Huumeiden käyttö on oire muutoksen halusta, sen haparoivaa simulaatiota, mutta reaalisesti jäljelle jää vain krapula, addiktio ja lopulta tuho.

Roolien ongelmat ja moninaisuus näkyvät alleviivatummin eXistenZissä ja M. Butterflyssä. Siinä missä M. Butterfly on hyvinkin radikaali teksti rotu- ja sukupuolirajojen yli menevästä rakkauspelistä (ja itsepetoksesta), on eXistenZ selvästi peli, jossa roolit omaksutaan vapaaehtoisesti. Perimmäinen huijattava on katsoja, eivät pelaajat. Toisaalta toisin kuin näytelmässä, jossa näyttelijä tietää koko ajan jollain tasolla kaiken olevan näyteltyä, monen pelaajan pelissä on vaikeampi arvioida vastapelureiden seuraavia liikkeitä, sillä peli perustuu improvisaatiolle tiettyjen sääntöjen puitteissa, eivätkä muiden pelaajien ratkaisuja motivoivat syyt ole yleensä selvillä.

EXistenZ-peli menee monella tasolla äärimmäisyyksiin. Se ei odota pelaajan uppoutuvan peliin pelkällä mielellään, vaan myöskin ruumiillaan. Keskushermosto, mielen ja ruumiin risteyskohta, otetaan peliin mukaan – tai peli ottaa sen mukaansa. Tällöin on kyse paljon muustakin kuin pelkästään rooleista tai toisena henkilönä esiintymisestä. Eikö Allegra Geller oikeasti usko olevansa Allegra vaan tranCendenZin pelaaja? Muistaako hän "tavallista" minäänsä lainkaan ja jos kyllä, pyrkiikö hän siitä mahdollisimman paljon eroon vai hyödyntämään tätä "kaksoisolentoaan"? Vastaus jää roikkumaan ilmaan jo elokuvan avoimen lopunkin takia. EXistenZ vaikuttaisi kuitenkin olevan erittäin hypnoottinen ja kokonaisvaltainen peli, joka saa pelaajansa uskomaan sen todellisuuteen.

Samannäköisyys, roolit ja sekoittamisen vaara ovat M. Butterflyn juonen ytimessä. Siinä yksi ihminen on kaksi, toisin kuin Erottamattomissa, jossa yksinkertaistaen kaksi ihmistä on yksi. Song esittää roolia paitsi lavalla, myös Renén elämässä. Hänellä on kuitenkin vielä yksi, lopullinen rooli Kiinan kansantasavallan uskollisena palvelijana. Voidaan kuitenkin kyseenalaistaa Songin todellisen, miehisen identiteetin aitous. Elämä, jonka hän rakentaa oopperadiivana, on huolellisesti lavastettu, eikä Song vaikuta erityisemmin haluavan roolistaan eroon. Selittely muotilehtien lukemisesta puoluetoverille ei vaikuta kovin aidolta. Tässä tapauksessa alkuperäinen yksilö häipyy taakse ja toinen, saman henkilön naisellinen kaksoisolento kasvaa vahvemmaksi jopa siinä määrin, että tämä matkustaa Ranskaan asumaan yhdessä Renén kanssa. Kumpikaan rooli ei ole sen todellisempi tai pysyvämpi, Songilla vain on kaksi eri identiteettiä.

Lopuksi sallittakoon pikainen katsaus Erottamattomien levityksessä käytettyihin nimikäännöksiin eri maissa, sillä se tuo oman näkökulmansa kaksois- ja kaksosteemojen monimutkaisuuteen. Erottamattomien alkuperäinen englanninkielinen nimi Dead Ringers viittaa negatiiviseen, huijaamisessa käytettävään samanlaisuuteen. Deadringer tarkoittaa väärää rahaa, joka "soi" pudotessaan eri tavoin kuin oikea raha. Etuliite dead on ilmaisu, jolla painotetaan jälkimmäistä sanaa, kuten suomen kielen "tosi" ("tosi iso", "tosi samannäköinen"). Elokuvan nimi vaikuttaisi painottavan tulkintaa, jossa on olemassa lääkäri ja tämän väärä kaksoisolento. Tai ehkä sittenkin Beverly ja Elliot muodostavat vain ja ainoastaan yhdessä yhden "oikean" veljen, kokonaisen ihmisen.

Tämä jo itsessään monitulkintaisen nimen käännökset eri kielille tarjoavat yllättävän laajan kirjon elokuvan sisällön tulkinnasta ja näkökulmista. Ruotsissa elokuva kulki nimellä Dubbelgångare, Kanadassa Twins/Gemini, ranskankielisessä Kanadassa Alter ego, Ranskassa Faux-semblants ja sekä Italiassa että Espanjassa Suomen tavoin Erottamattomina. Nimien variaatio kuvaa hyvin kaksosiin ja kaksoisolentoihin suhtautumisen laajaa alaa. Ruotsalaisille kyse on kaksoisolennosta, ranskalaisille samoin negatiivisemmin, huijausmielessä sävytettynä. Erottamattomien eri variaatiot Etelä-Euroopassa (inseparabili/inseparables) kertovat Elliotin ja Beverlyn kiinteästä suhteesta, kun taas kanadanranskalaiset näkevät veljekset toistensa vastakohtina ja korvattavina ei-yksilöinä, joista toinen on alkuperäinen ja toinen alter ego.

Cronenbergin elokuvissa yhtäläisyys ja samanlaisuus on harvoin positiivista, toisiaan täydentävää yhtäläisyyttä. Sekä Alastomassa lounaassa että Spiderissa naiset päähenkilön ympärillä muuttuvat, vaikka näyttelijä pysyy samana. Tosin Alastomassa lounaassa William Lee löytää rakkauden uudelleen ja pystyy hyvittämään vaimonsa kuoleman toiselle Joanille. Spiderissa monistumisella taas on kohtalokkaat seuraukset, vähän samaan tapaan kuin M. Butterflyssä, jossa René uskoo rakkautensa kohteen olevan se, mikä tämä sanoo olevansa.