Haiseeko täällä valkokangas? on elokuvaneuvos Kari Uusitalon kolmas suomalaisten elokuvakaskujen kokoelma. Uutukainen on varasto lyhyitä tarinoita suomalaisen elokuvan teosta, siihen liittyvistä henkilöistä ja katsomiskokemuksista. Kirja jatkaa samaa kuivakan huumorin linjaa kuin miehen edelliset kokoelmat Taju Kankaalla (1983) ja Värikästä väkeä (1995).

Kari Uusitalo on jo viisikymmentä vuotta työskennellyt suomalaisen elokuvan parissa. Yleisö tuntee hänet parhaiten runsaasta kirjallisesta tuotannosta, jonka pääaiheena on ollut suomalaisen elokuvan historia. Erityisesti toimiminen Suomen kansallisfilmografian päätoimittajana on jättänyt hänen sormenjälkensä suomalaiseen elokuvamaailmaan, mutta onpa hän osallistunut elokuvien tekoonkin lyhytelokuvien muodossa.

Suomen elokuvakentässä näinkin pitkään toimineelle miehelle on tullut eteen monia tilanteita muillekin kerrottavaksi. Esipuheessaan Kari Uusitalo huomauttaa, että vaikka jutut perustuvatkin todellisuuteen, niiden paikkaansa pitävyyttä hän ei voi täysin vannoa. Todenpitävyys ei lukijaa aina huoleta juttujen kuvittaessa oivasti tunnettujen persoonien, kuten Jörn Donnerin, olemusta. "Kun Jörn Donner kuvasi Suomen kauneimpia missejä, yksi heistä sanoi tarinan mukaan Jörkalle: ’Kuulkaa ohjaaja Donner, voisitteko te kuvata minua vain vasemmalta puolelta, koska se on minun parempi puoleni.’ ’Emme voi kuvata sinua vain paremmalta puoleltasi, koska satut istumaan sen päällä’, oli Jörkan vastaus."

Lyhyet humoristiset tarinat kuvastelevat kirjoittajansa kuivakkaa huumorintajua ja hyvää henkilöiden tuntemusta. Jokaisen jutun alussa on yleensä lyhyt tilanteen ja hahmojen selvitys, joka auttaa lukijaa asetelman hahmottamisessa, vaikka olisikin nuoremman polven edustaja ilman omia kokemuksia varhaisemman suomalaisen elokuvan ajasta. Oma käsitykseni huumorista ei aina istu yksiin Uusitalon tyylin kanssa. Jostain syystä minua alkoi häiritä se, että kirjan tarinoissa kohtuullisen usein seikkailee mies itse. Autenttisuuden idea syrjäytti vain toisinaan sen kiusaantuneisuuden tunteen, etten läheskään aina ymmärtänyt Uusitalon tilanteissa näkemää huumoria. Näiden miehen sattuvien sanontojen sijasta suosikeiksi nousivat tarinat suomalaisen elokuvanteon kohtauksista.

Lyhyehköt tarinat on sijoitettu aikajärjestykseen mykän elokuvan kaudelta 2000-luvun alkuun. Kirjan painopiste on selkeästi studioajan elokuvassa, jota tahkotaan monen jutun voimalla, kun taas 1990-luvulta alkanut aikakausi kuitataan muutamalla sivulla. Tämä epätasapainoisuus tuntuu arvottavalta. Aivan kuin kotimaisen elokuvan tekeminen olisi ollut ennen paljon hauskempaa ja revittelevämpää, kun taas nykyinen elokuvanteko on tällaisen asenteen hukannut. Kenties kannanotto on vain lukijan kuvitelmissa tai kuka ties se jopa pitää paikkaansa, mutta kokoelman kohdeyleisö tuntuu olevan vanhan elokuvan ystävät.

Kirjaa on turha edes yrittää lukea kerralla. Pikemminkin se sopii pienissä erissä maisteltavaksi, jolloin yksittäiselle kaskulle voi antaa enemmän aikaa hengittää. Lukijan kannattaa antaa vivahteiden nousta vähitellen esiin ja parhaiden juttujen kohdalla jälkimakukin on miellyttävä. Kaskut tuntuvat olevan Uusitalolle kuin viini. Ne paranevat vanhetessaan. Kirja on suunnattu vuosikerroista nauttiville, sillä ilman jonkin asteista asiantuntemusta eivät kaikki kirjan elementit avaudu.

WiderScreen.fi 3/2005

© WiderScreen.fi 6.3.2006

[takaisin]