Vallan vahtikoiria. Kansalaisten opastajia. Yhteiskunnallisten epäkohtien paljastajia ja talouden tarkkailijoita. Käsitykset ja ihanteet toimittajista ovat moninaisia – myös toimittajilla itsellään. Ihanteilla on vain se ikävä tapa, että ne toteutuvat harvoin. Miten lehdistön reipas ja aina altis jäsen sitten selviää ihanteiden, odotusten, käytännön ja itsekritiikin ristipaineessa?

Muutama vuosi sitten silloisen työnantajani toimitukseen tuli kaksi lukioikäistä nuorukaista parin viikon harjoitteluun. Molemmat halusivat alalle, molemmilla oli tekemisen ilo ja into. Pojat osallistuivat toimituspalavereihin siinä missä vakioväkikin ja kävivät juttukeikoilla. Harjoittelun loppupuolella he myönsivät kahvitunnilla, että harjoittelu oli ollut pieni pettymys. Suurta Tutkivaa Journalismia ei ollutkaan, eikä paikallisten syysmarkkinoiden raportointi jaksanut innostaa. Harjoittelun päätyttyä ainoastaan toinen arveli pyrkivänsä vielä lukion jälkeen lukemaan journalistiikkaa.

Nämä pojat eivät olleet yksin kritiikkinsä kanssa. Ari Heinosen artikkelissa "Ihanteet ja arki – journalistien itsekritiikki" 96 prosenttia suomalaistoimittajista ilmoittaa, että journalistin tulisi arvostella epäoikeudenmukaisuuksia. Saman verran haluaisi toimittajien tuovan esiin uusia ajatuksia ja selittää maailmaa. Vallanpitäjien vartijoita kaipailee 87 prosenttia. (Heinonen 1996, 92)

Sitä Suurta Journalistia haetaan siis muuallakin kuin lukiolaispoikien ammattiunelmissa. Mutta mitä ilmeisimmin turhaan, kuten Heinosenkin artikkelista käy ilmi. Ainoastaan 33 prosenttia suomalaisista toimittajista pitää maamme journalismia kriittisenä, ja vaivaiset 14 prosenttia rohkeana.

Ja, jos rehellisiä ollaan, liityn Heinosen haastattelemien toimittajien joukkoon. Journalismi on pahimmillaan tylsää. "Hampaatonta", kuten eräs artikkelin toimittajista toteaa. Aiheet annetaan aamupalavereissa uutispäälliköiden listan pohjalta, haastattelut tehdään rutiinilla mitä-missä-milloin-miksi -kysymyslitaniaa seuraten ja tekstit kirjoitetaan pystyssä seisovaksi pyramidiksi kahvitaukojen välillä. Pihtiputaan mummoa ehkä muistetaan kehityskeskusteluissa ja johtoportaan järjestämissä kahvitilaisuuksissa, mutta kirjoittaessa pari muuta kysymystä saattaa jo unohtua. Ennen kaikkea – miten tämän jutun tekisin, ja miksi?

Kritiikki on siis kovaa toimittajien itsensäkin keskuudessa, mutta suoranaiselle itseruoskinnalle tai –halveksunnalle on tuskin kuitenkaan tarvetta. Tärkeämpää lienee pohtia, mistä suomalaisen journalismin hampaattomuus johtuu ja miten siihen voitaisiin puuttua.

Heinonen ehdottaa yhdeksi syyksi toimittajien ja päättäjien kaveruutta (Heinonen 1996, 97). Hyvästä tutusta ei haluta pahaa sanaa kirjoittaa – varsinkaan jos tämä tuttu on vahva mainostulojen lähde. Epäilenkin itse, ettei toimittajien ja poliittisten päättäjien välillä ole niin sitkeää sidettä kuin pahat kielet haluaisivat uskoa.

Enemmänkin jäljet tuntuisivat johtavan mainos- ja markkinamaailmaan, talouteen. Kun lehtien tuloista kaksi kolmasosaa tulee ilmoituksista ja ainoastaan yksi kolmasosa tilaajilta, ei toimitusten johtoporras halua keikuttaa venettä. Hyvä ilmoittaja on arvokas talolle. Erikoisliitteet saatetaan jopa räätälöidä mainostajien mukaan, ei toimituksellisen aineiston perusteella! (vrt. Luostarinen 1998, 21) Kriittisyys ja rohkeus saa jäädä nurkkaan, kun autoliitteeseen täytyy arvostella uusin automalli – se sama mikä löytyy mainoksena pari sivua myöhemmin. Kuten Anu Kantola huomauttaa, paljon kehuttu ja tavoiteltu asiakaslähtöisyys tarkoittaa ihmisläheisyyden lisäksi myös mainostajien ajattelemista. Ongelmaksi tämä muodostuu (viimeistään) siinä vaiheessa, kun sanomalehdistä tulee viihteellisiä palvelulehtiä, joita luetaan samaan tapaan kuin postimyyntikuvastoja (Kantola 1998, 30–31).

Yksittäisen toimittajan kapina tätä talousmahtia vastaan voi tuntua taistelulta tuulimyllyjä vastaan. Ainakaan näin nuorempana, uransa vielä suhteellisen alussa olevana toimittajana tuntuu vaikealta mutista aamupalaverin komentoja vastaan ja muistutella journalismin oman arvon tunnosta. Kuunteleeko kukaan ja jos, niin kohdellaanko sitä vain kyynisesti "nuoruuden intona"? Enkä ole välttämättä puhdas pulmunen itsekään – lankesinhan samaan kyynisyyteen, kun edellä mainitsemani lukiolaispojat esittivät urahaaveitaan.

Lienevätkö ratkaisuna uudeksi kansalaisjournalismiksikin nimetyt nettipäiväkirjat, blogit? Verkon halvat blogipalvelut eivät ole riippuvaisia poliittisista eivätkä taloudellisista kytköksistä, vaan kaivatut kriittisyys ja terävyys ovat vapaita toteuttamaan itseään. Itsellänikin on jo yksi blogi, jonne käyn purkamassa tuntojani ja ajatuksiani esimerkiksi päivän uutistarjonnasta työpäivän jälkeen. Varsinaista vaihtoehtojournalismia siis, voisivat innokkaimmat hehkuttaa. Toimittajien todelliset mielipiteet, mitään salaamatta, ihanteellisessa tapauksessa. Asiasta voidaan olla kuitenkin montaa mieltä. Oman analyysinsa olisikin voinut kirjoittaa verkkojournalismin uusimmasta muodosta ja sen merkityksestä vapaalle tiedonvälitykselle.

Mutta. Mediatutkimuksen opiskelija minussa ei kuitenkaan haluaisi suostua edellä esitettyyn ja yksinkertaiseen selitykseen. Ei suomalaisen nykyjournalismin hampaattomuutta voi sälyttää ainoastaan ilkeiden markkinamiesten niskaan. Kuten Risto Kunelius terävästi huomauttaa, valtaa ei ole vain "jossain" tai "joillakin", ei edes markkinoiden näkymättömällä kädellä. Osallistumme erilaisiin vallankäytön muotoihin päivittäin, toimittajatkin "siviilissä" ollessaan. Tämän kaiken teemme, kuten Kunelius toteaa, ilmeisen vapaaehtoisesti ja vastaan panematta. (Kunelius 1998, 196)

Kunelius lainaa muun muassa Louis Althusseria kirjoittaessaan, kuinka arkinen elämämme koostuu toistuvista käytännöistä, rituaaleista. Nämä rituaalit ovat puolestaan meitä varten kirjoitettuja rooleja "suuressa näytelmässä", jota pyörittää vallitsevaa valtarakennetta palveleva ideologia. Toimintakykymme rajautuu meille varatun roolin puitteisiin, eivätkä edes ajatukset, jotka koemme omiksemme, ole peräisin meistä itsestämme vaan tämän ideologian käytännöistä. Osallistumme käytäntöihin päivittäin, opettajina, opiskelijoina, kuluttajina, toimittajina, miehinä ja naisina (Kunelius 1998, 197).

On kieltämättä vaikea suhtautua Kuneliuksenkin esittämään diskurssianalyysiin. Nostan herralle hattua siitä, ettei hän ylläpidä vanhaa kuvaa suureesta salaliitosta, jonka toimittajat olisivat solmineet keskenään kiusatakseen viattomia kansalaisia (tai nykyskandaalien valossa vääriin huoneisiin eksyneitä poliitikkoja). Elokuvakliseistä huolimatta tupakansavuissa uutistoimituksissa ei juonita viskilasien äärellä "törkykampanjoita" yksityishenkilöiden loukkaamiseksi taikka oman ahneen agendan ajamiseksi. Deadlinejen ja toimituspäälliköiden toiveiden puristuksessa ajatuskin tahallisesta salaliitosta kuulostaa koomiselta. Tällainen ajatus elää kuitenkin yllättävän sitkeässä, ainakin mitä on baarikeskusteluihin uskominen!

Toisaalta, jos olemme vain omien diskurssiemme läpäisemiä, eikö se jos mikä latista journalismia tyhjänpäiväiseksi paperintäytteeksi, kaikeksi muuksi paitsi siksi kriittiseksi ja osallistuvaksi toiminnaksi jota toimittajatkin kaipaavat? Miksi edes yrittää pohtia näkökulmia tai sanavalintoja, jos kaikki on pelkkää diskurssia, eivätkä ajatuksetkaan ole omiamme?

Elokuvateattereissakin pyörinyt Dan Ollmanin dokumentti The Yes Men (2003) kertoo niin sanotuista Yes-miehistä, joiden elämäntehtävä on naruttaa muun muassa sokeasti vallanpitäjiä seuraavia toimittajia. Erilaisilla tekaistuilla tutkimuksilla ja tiedotustilaisuuksilla Yes-miehet pyrkivät osoittamaan, että mikä tahansa hassutus menee läpi, kunhan puhujana on tarpeeksi arvovaltainen tyyppi.

Yes-miehet onnistuivat vetämään temppunsa läpi Suomessakin. Herrojen hieno "älypuku", joka seuraa ja raportoi omistajilleen markkinoiden kehittymistä valtavalla kangasfalloksella, pääsi muun muassa Aamulehden sivuille. Tämän jälkeen lienee hyvin vaikea huudella siitä suuresta salaliitosta. Ovathan toimittajaparat yhtä hassutettavissa siinä missä salaliittojen oletettu uhri, se "tavallinen kansalainen".

Yes-miesten kaltaiset tempaukset vain valitettavasti todistavat sitä samaa mantraa, ettei suomalainen journalismi ole todellakaan kriittistä tai osallistuvaa, päinvastoin. Kuneliusta jälleen lainaten, toimittajat osallistuvat vallankäyttöön – eivät tosin salaliiton, vaan diskurssien, arjen ja rutiinien kautta.

Yes-miehet pyrkivät siis herättelemään. Samalla he musertavat journalismin uskottavuutta. Aikaisemmin toimittajiin ei luotettu, sillä "he ovat samalla puolella poliitikkojen kanssa". Muuttuuko mielipide ja kritiikki vähitellen toiseen ääripäähän? Toimittajiin ei voi luottaa, sillä "eivät hekään mistään mitään tiedä". Suomalainen journalismi, tai journalismi ylipäänsä, saakin miettiä tosissaan, miten suosta noustaisiin. Kuinka saada sekä lukijoiden että kollegoiden arvostus takaisin? Kouluttamisella? Asennemuutoksella? Sukupolven vaihdoksella?

Yksittäinen toimittaja on siis melkoisessa Yes-miesten nokkeluuksien, diskurssien, deadlinejen ja yleisöpalautteen ja itsekritiikin ristipaineessa. Toimittajat eivät kuitenkaan ole yksin ammatillisten pohdintojensa kanssa. Aki Korvola kirjoittaa Anu Kantolan ja Tuomo Mörän toimittamassa Journalismia! Journalismia? -teoksessa lähes sanatarkasti samanlaisen kokemuksen uransa alusta kuin tämän esseen alussa mainitsemani pojat.

Aloittaessaan vuonna 1972 Yleisradiossa Korvola kertoo olleensa "julmistunut lukiolainen", jonka mielestä ohjelmat olivat huonoja ja hän oli tullut korjaamaan tilanteen. Vähitellen idealisti muuttui toimitustyön teknikoksi, joka kaipailee henkilökohtaista arvostusta ja huomiota. "Olisi mukavaa saada joulukortti muiltakin firmoilta ja yhteisöiltä kuin vain niiltä, joista ei ole tullut tehneeksi ohjelmaa", kuten Korvola toteaa (Korvola 1998, 236, 250). Anu Kantola puolestaan kuvailee, kuinka moni toimittaja kokee kirjoittavansa samaa juttua vuodesta toiseen, samalla tavalla (Kantola 1998, 28).

Pessimistisistä kommenteista huolimatta tämän artikkelin tarkoitus ei alun perin ollut masentaa jokaista alalle haluavaa. Enemmänkin tavoitteenani oli pohtia journalismin hampaattomuuden syitä sekä Kantolan tapaan sitä, mikä on toimittajan roolin ja ihannekuvien merkitys toimittajalle itselleen uusien journalismin ja markkinoiden muotojen puristuksessa. Kuten Tuomo Mörä huomauttaa, journalismi on murroksessa – vanha ei ole vielä kuollut, mutta uusi hakee yhä muotoaan (Mörä 1998, 17).

Entä miten näistä melko suuristakin muutoksista selvitään? Kuten Kantola toteaa, onko toimittajan persoonasta tulossa huolellisesti hiottu tuote markkinoille, vai "näkymätön varjo", kirjoittaja, jonka tekstin olisi voinut kirjoittaa kuka tahansa muukin. Oman näkemyksen ja organisaation tarpeiden sovittaminen, hengissä säilyminen rutiinien keskellä on Kantolan mielestä tämän hetken journalismissa ydinkysymyksiä. (Kantola 1998, 38).

Muun muassa myös Kantolan ja Mörän toimittama Journalismia! Journalismia? yrittää vastata näihin kysymyksiin. Vastauksia tuntuisi olevan kuitenkin vaikea löytää, myös tässä artikkelissa. Yksittäiset toimittajat pähkäilevät omia ratkaisujaan. Myös talon sisäiset ja yhteiset kehityskeskustelut, kuukausittaiset palaverit ja yleisöpalautteet ovat yksi keino hakea uutta potkua arjen työskentelyyn. Angloamerikkalaiset kollegat ovat turvautuneet palkattuihin palautteen antajiin, ns. ombudsman-järjestelmään. Palkatut työntekijät antavat sekä omaa palautettaan että keräävät sitä yleisöltä toimittajien tietoon. Heikoimmillaan ombuds-järjestelmä toimii lähinnä pr-tehtävissä, lehden imagoa pehmentäen, parhaimmillaan se on aktiivista, kriittistä ja vaikutusvaltaista (Heinonen 1998, 90).

Oli palaute sitten talon sisäistä, ulkopuolista tai palkattujen kommentaattoreiden keräämää, yhtä tärkeää on kuitenkin miettiä, mitä palautteella tehdään. Onko "feedbackilla" merkitystä lainkaan, lienee lopulta jokaisen toimittajan itse ratkaistava. Sillä kuten Heinonen huomauttaa, ammatilliset ihanteet voidaan kyllä naulata seinälle huoneentauluksi, mutta sen ja virallisten kahvitusten jälkeen voidaan kauniit puheet unohtaa ja "palata oikeisiin töihin" (Heinonen 1998, 101).

teksti: © Hanne Yli-Parkas

Kantola, Any & Mörä, Tuomo: Journalismia! Journalismia? WSOY, Juva 1998.

Kunelius, Risto: Viestinnän vallassa. Johdatusta joukkoviestinnän kysymyksiin. WSOY, Juva 1998.

Luostarinen, Heikki & Kivikuru, Ullamaija & Ukkola Merja (toim.): Sopulisilppuri. Mediakritiikin näkökulmia. Gummerus, Jyväskylä 1996.