Suru, nimenomaan yhteinen suru, oli keskeinen tunteellinen elementti 1990-luvun mediatapahtumissa Suomessa ja maailmalla. Poliisisurmat, prinsessa Dianan kuolema ja Estonian uppoaminen olivat kaikki tapahtumia, joista media loi Veijo Hietalan mukaan fiktiivisiä surun rituaaleja. (Hietala 1999, 260) Syyskuun 11. terrori-iskujen kohdalla vuonna 2001 ja tapaninpäivän 2004 tsunamin jälkeen mediassa käytiin keskustelua psyykkisistä reaktioista ja suremisesta. Tunnepuhe oli noussut näkyvään rooliin.

Kriisien ja onnettomuuksien käsittely ei ole uusi ilmiö mediassa. Äkilliset ja dramaattiset tapahtumat ovat klassisia uutisaiheita. Sen sijaan tavat käsitellä niitä ovat muuttuneet. Yksittäiseen katastrofiin käytettävät toimitukselliset resurssit, mediatila ja uutisoinnin kesto ovat kasvaneet. Suuri katastrofi jyrää helposti alleen kaikki muut tapahtumat. Visuaalisuuden kasvu ja television nouseminen keskeiseksi uutisvälineeksi ovat vauhdittaneet kehitystä, koska katastrofeista saa mehukasta kuvamateriaalia. Television mahdollistamat reaaliaikaisuus ja liikkuva kuva sekä lehtien suuret kuvareportaasit vastaavat ihmisten tarpeeseen nähdä tapahtunut omin silmin ja vakuuttua tilanteen aitoudesta.

Viime aikojen uutisoinnissa on pistänyt silmään uutisoinnin tunteellistuminen ja uutisaiheiden muokkaaminen tarinoiksi tavalla, joka lähestyy fiktiosta tuttuja konventioita. Veijo Hietalan mukaan koko kulttuurimme on reilun kymmenen vuoden aikana muuttunut tunteellisemmaksi ja media sen mukana. Hänen mukaansa 1990-luvulla siirryttiin uusromantiikan tai uustunteellisuuden aikaan, minkä seurauksena voimakkaiden tunteiden ilmaisemisesta on tullut jälleen luonnollista. (Hietala 1999, 253, 259) Sentimentalisoitumisen ohella journalismi personoituu: julkinen ja yksityinen, poliittinen ja henkilökohtainen sekoittuvat.

Onnettomuusuutisoinnissa on tapahtunut myös lähentymistä eri tiedotusvälineiden käsittelytapojen välillä. Kriisiviestintää Estonian onnettomuuden yhteydessä tutkinut Pentti Raittila huomauttaa, että esimerkiksi erot ns. laatu- ja populaarilehtien välillä näyttävät kaventuvan suuronnettomuuden sattuessa. Iltapäivälehdistöllä ei ole tarvetta paisutella tapahtumia, sillä todellisuus on kyllin dramaattinen muutenkin. Toisaalta päivälehdistö käyttää tavallista dramaattisempaa kuvaa. (Raittila 1996, 109) Ranskalainen professori ja journalisti Ignacio Ramonet syyttää uutisoinnin samanlaistumisesta kaupallisuutta ja kiirettä. (Ramonet 2001, passim.) Tiedotusvälineet eivät uskalla kulkea omia teitään lukijoiden menettämisen pelossa eikä syvällistä pohdintaa aiheiden tärkeydestä ehditä tehdä, jos tavoitteena on mahdollisimman nopea reagoiminen.

Länsimainen julkisuus on perinteisesti ollut rationaalista ja suhtautumistavasta on vaikea päästä eroon. Myös tunnepitoista aineistoa analysoidaan helposti rationaalisesti, koska oletetaan vahvasti, että kyse on puhtaasti tiedosta ja silloin tunteellisuutta ei huomata. Varsinkin uutisten ympärillä leijuu yhä puhtaan tiedonvälityksen aura.

Uutiset ovat kuitenkin myös tarinoita ja kerrontaa. Toimittaja ei ainoastaan selosta vaan myös tulkitsee ja selittää. Samalla uutisen olisi oltava viihdyttävä. Journalisteilla on uutisen luonteen mukaisesti tarve vastata kysymykseen "miksi", mutta suuntaus näyttää olevan, että annetaan yhä enemmän tilaa myös avoimille kysymyksille ja tunteille.

Monet tutkijat ovat kiinnittäneet huomiota siihen, että ns. human interest -aspektien tärkeys on kasvanut mediassa. Ihmisiä kiinnostavat erilaiset tarinat ja tragediat, vaikka ne eivät suoranaisesti koskettaisi heidän omaa elämäänsä. Huomattavaa on myös se, että tavalliset ihmiset pääsevät yhä useammin ääneen lähteinä, vaikkakin heidän asemansa on erilainen kuin asiantuntijoilla. Asioita tuodaan lähemmäs lukijaa myös henkilöimisen kautta. Kantaa eivät ota instanssit vaan henkilöt ja asiat esitetään ennemmin henkilön kuin asian kautta. Henkilöiminen voi olla tavallisten ihmisten tarinoiden ja kohtaloiden käyttämistä journalismin välineenä ja tehosteena. Toisaalta asiantuntijoilta tai eliittiin kuuluvilta henkilöiltä saatetaan asian kommentoimisen sijaan kysyä heidän omista tuntemuksistaan. Esimerkiksi tsunami-uutisoinnin yhteydessä, virallisessa tiedotustilaisuudessa, pääministeri Vanhaselta kysyttiin, onko hänellä läheisiä alueella. Piispoille esitettiin samantapaisia kysymyksiä.

Yhteistä tsunamille ja WTC:n terrori-iskuille olivat äkillisyys, "ennenkokemattomuus", ihmishenkien menetykset ja se, että kriisit koskettivat länsimaita – aluetta, jossa ihmiset ovat joutuneet sen harhan valtaan, että kaikki on kontrollissa. Nämä kaksi tapahtumaa ja niiden uutisointi erosivat toisistaan siinä, että terrori-iskun korostui syyllisten etsiminen. Terrori-iskut olivat myös lähtölaukaus erilaisille muutoksille, niin maailmankuvassa ja mentaalisessa ilmapiirissä kuin aivan käytännössäkin: mm. "kostoiskut" Afganistaniin, kiristynyt turvallisuuspolitiikka ja erilaiset rajoitukset varsinkin Yhdysvalloissa.

Poliittisen kriisin dramaattista uutisointia voidaankin perustella sillä, että median näyttämät asiat voivat herätellä ihmisiä ja muuttaa asioita. Puistattavat kuvat kansanmurhasta pakottavat ainakin ottamaan kantaa ja saattavat aiheuttaa toimenpiteitä. Luonnononnettomuuksien kohdalla samaa perustelua ei voi käyttää. Tsunamin jo vyöryttyä rannoille oli liian myöhäistä toimia tai etsiä syyllisiä. Niinpä tunteisiin vetoamisella on tällaisissa tapauksissa lähinnä terapeuttinen vaikutus. Tsunamin kohdalla ihmisten voimakas myötäeläminen aiheutti myös konkreettista toimintaa: ihmiset antoivat auliisti rahaa keräyksiin, mistä varmasti kuuluu suuri ansio tiedotusvälineille.

Vaikka nykyinen tiedonvälitys tuokin koko maailman tapahtumat ulottuvillemme, se samalla paradoksaalisesti vieraannuttaa meidät niistä. Uutisen esitystavat saavat kuvatut asiat näyttämään kaukaisilta, ne eivät koske meitä. Seija Ridell on todennut, että vaikka ihmiset pitävät uutisia ja maailman tapahtumien seuraamista tärkeinä, he saattavat kokea ne oman elämänsä kannalta melko merkityksettömiksi. (Ridell 1998, sit. Lehtonen 2001, 66)

Uutiset näyttävät usein ulkoisilta muodoiltaan samanlaisilta. Uutisvirta on yllätyksettömyydessään lohdullista: tutut rutiinit ja esitystavat antavat vaikutelman siitä, että kaikki on paikoillaan, maailma pyörii järkyttävistä uutisista huolimatta. Tutuista konventioista kiinnipitäminen voi myös peittää alleen uutistuotannon valinnat. Äkillisen tapahtuman sattuessa, esimerkiksi syyskuun yhdentenätoista 2001, televisiotoimitus pyrki välineelle tyypillisesti olemaan mahdollisimman reaaliaikainen. Sen tavoittelu aiheuttaa väistämättä sen, etteivät toimittajat itsekään voineet olla kovin hyvin perillä tapahtumien kokonaisuudesta. Silti uskottavuudesta yritettiin pitää kiinni rakentamalla uutislähetykset saman kaavan mukaan kuin yleensäkin. Kovan faktan, lukujen ja kaavioiden tarjoaminen antaa objektiivisuuden vaikutelman, mutta sillä on myös tyynnyttelevä vaikutus: kaikki on hallinnassa. Viileähkö tyyli voi katastrofin sattuessa olla tietoinen valinta, jotta uutisoinnilla ei lietsottaisi paniikkia.

Vaikka lehdet ja televisio käsittelisivät samoja aiheita ja jopa samoista näkökulmista, vetoavat televisiouutiset helposti enemmän tunteisiin. Liikkuva kuva vaikuttaa yleensä voimakkaammin kuin valokuva. Lisäksi katastrofista kertovien toimittajien ja haastateltujen äänissä voi kuulua järkytystä, liikutusta tai kiihtymystä. Näin äänen ja kuvan yhteisvaikutus voi muuttaa myös tavanomaiset kuvat voimakkaan emotionaalisiksi. Ehkä siksi yllätykseni oli suuri, kun pääasiassa sähköisiä medioita seuranneena aloin myöhemmin tarkastella päivälehden (Turun Sanomat) uutisointia tsunamista. Lehden uutisointi tuntui asialliselta ja etäiseltä, sillä olin varautunut paljon tunnepitoisempaan tyyliin.

Uutiset asettuvat yhä useammin tarinamuotoon. Huonot uutiset, kuten sodat ja onnettomuudet, muotoutuvat erityisen helposti tarinoiksi. Tarinat tekevät uutisista helpommin käsitettäviä, mutta myös viihteellisempiä. Ne rakentuvat usein populaarikulttuurin konventioiden mukaan – joko tarkoituksella tai rutiininomaisesti.

Ruotsalaiset tutkijat Hedenius ja Wennö totesivat Estonia-uutisoinnin tutkimuksen yhteydessä, että ruotsalaiselle journalismille tyypillisiä piirteitä etenkin onnettomuuksista ja kriiseistä uutisoitaessa ovat personoiminen ja populaarikulttuurille tyypillisten fiktiivisten elementtien käyttö. Tätä kuvastaa ruotsalaisessa Estonia-julkisuudessa keskeiseen asemaan noussut pelastuneiden Kentin ja Saran tarina, johon media loi romanttisia sävyjä. Viestinnästä on tutkijoiden mukaan tullut aikamme kansantarujen kertoja. Se ei vain informoi, vaan myös viihdyttää, luo tunnelmia ja tulkitsee todellisuutta. (Raittila 1996, 134)

Media tarvitsee Raittilan mukaan yksilösankareita, joiden kautta tarinat tehdään läheisemmiksi ja kiinnostavammiksi. (Raittila 1996, 174) Sankaruus on tyypillinen elementti länsimaisessa viihteessä, johon tutkija Mikko Lehtonen vertaa uutisointia. Uutisten personoiminen ja yksilötarinat kertovat yleisön samaistumisen tarpeesta.

Lehtonen nostaa esille sen, että nykyään usein kuvaillaan käsittämätöntä, dramaattista tapahtumaa fiktion kautta. Ihmiset vertasivat näkemiään New Yorkin terrori-iskuja elokuvien kohtauksiin ja totesivat "se oli kuin olisin katsonut televisiota…". (Lehtonen 2001, 27–28) Jos todellisuus käsitetään fiktion kautta ja sitä kuvaillaan fiktion käsittein, onko riskinä se, että todelliset tapahtumat lakkaavat tuntumasta todellisilta? Jos myös uutiset etääntyvät fiktion tasolle tai ainakin maailmaan, joka ei suoranaisesti ole meihin kosketuksissa, ne eivät aiheuta minkäänlaista toimintaa eivätkä edes tunnetta siitä, että asioihin voisi tai pitäisi jotenkin vaikuttaa.

Katastrofit antavat tilaisuuden suurelle, rituaaliselle surulle. Lehtonen toteaa, että kulttuurissamme on liiankin yleistä haluttomuus ja kyvyttömyys ilmaista tunteita, joten tunteiden esiin tuominen on sinänsä hyvä asia. Omia kansalaisia jollain tavalla koskeva onnettomuus voi murtaa kyynisyyden ja turtumuksen muurin, joka on kohonnut meidän ja tiedotusvälineiden suoltaman loppumattoman hädän väliin. Tällaisessa tunteiden esiin murtautumisessa voi kuitenkin olla vaaransa. Tunnepuhe voi paisua liiallisuuksiin ja tukahduttaa alleen kriittisyyden ja objektiivisen analyysin.

Kun kansaa uhkaa jokin vaara, näyttää olevan tärkeää koota rivit ja vakuuttaa, että tästä selvitään. Lehtonen kiinnittää kirjassaan Syyskuun 11. merkitys huomiota siihen, kuinka terrori-iskujen jälkeen päämiesten (G.W.Bush luonnollisesti etunenässä), ja ikävä kyllä myös median, retoriikka muuttui naiivin yksinkertaistavaksi, asioiden historialliset yhteydet unohdettiin ja stereotypiat alkoivat jyrätä. Kokonaisuuden ja tapahtumien syiden kriittiseen analyysiin ei ryhdytty eikä kannustettu. Tärkeintä oli, että kaikki ilmaisivat sopivia tunteita, vakuuttivat järkytystään ja tuomitsivat iskut. Monipuoliselle arvioinnille ei ollut tilaa – eikä ehkä riittävää tilausta?

Äkilliset ja dramaattiset tapahtumat voisivat olla murroskohtia, jotka paljastaisivat totuttuja kaavoja ja sysäisivät yhteiskunnan ja myös journalismin kehitystä uuteen suuntaan. Lehtosen mukaan katastrofit kuitenkin päinvastoin tuottavat tilanteen, jossa takerrutaan kynsin hampain tuttuun ja totuttuun. Näin pyritään luomaan turvallisuutta ja estämään paniikkia. Katastrofin hetkellä asioita helposti yksinkertaistetaan ja maailma näyttää mustavalkoiselta.

Ignacio Ramonet puhuu yliuutisoinnista, jossa kaikki median edustajat metsästävät samaa juttua ja keskittävät siihen paljon voimavaroja, tilaa ja huomiota muiden uutisaiheiden kustannuksella. (Ramonet 2001, esim. 14–18) Kun mediaan syntyy tällaisia yhden uutisen päiviä tai jopa viikkoja, jäävät monet yhtä tärkeät tai tärkeämmät uutisaiheet helposti huomiotta. Näin syntynyttä savuverhoa voidaan käyttää jopa tietoisesti hyväksi – maailman huomion suuntautuessa muualle voidaan helpommin tehdä epäilyttäviä asioita. Yhdysvaltain presidenttejä on useita kertoja syytetty siitä, että kun sisäpolitiikassa menee huonosti, suunnataan huomio pois siitä ulkomailla käytyihin sotiin tai konflikteihin.

Ihmiset ovat turtuneet jatkuviin sotiin, konflikteihin ja nälänhätiin, jotka vyöryvät illasta toiseen heidän eteensä tv-ruudusta. Susan D. Möller on puhunut ns. myötätuntouupumuksesta (compassion fatigue), josta voi löytyä syy moniin kansainvälisen uutisoinnin ongelmiin. (Möller 1999, sit. Lehtonen 2001, 22) Myötätuntouupumus aiheuttaa yleisön lyhytjännitteisyyttä sekä median huomion nopeaa siirtymistä uusiin kohteisiin ja nämä kaksi asiaa antavat vauhtia toisilleen. Ilmiö saa median keskittymään kriisiuutisointiin. Samalla välitettyjen tarinoiden ja kuvien tulisi olla aina vain dramaattisempia, jotta ne aiheuttaisivat katsojissa edes jonkinlaisen reaktion. Kriisit kokevat inflaation. Koska lähellä olevat asiat kiinnostavat ihmisiä varmemmin ja enemmän, alkaa media compassion fatiguen takia keskittyä lähialueen asioihin, jotta uutiset synnyttäisivät vastakaikua. Vaarana on myös, että kuvitus ja muut esitystavat kaavamaistuvat: kun kerran on havaittu, että pömppövatsaiset nälkiintyneet afrikkalaislapset ja sairaat vanhukset saavat katsojien säälin heräämään, valjastetaan nämä aiheet jatkossa kuvittamaan jokaista kriisiä.

Katastrofiuutisiin turtuu helpommin, jos kriisit ovat aina vain nimettömiä, taustoittamattomia ja historiattomia. Ne marssivat eteemme järkyttävinä kuvina, mutta emme tiedä, keitä ihmiset ovat, emme ymmärrä tapahtumien laajempia syitä tai seurauksia. Ehkä emme tarvitsisi niin voimakasta tunnetason herättelyä, jos tietäisimme paremmin, mistä kriiseissä todella on kysymys ja mitkä niiden vaikutukset ovat. Ehkä silloin pystyisimme myös paremmin kytkemään ja suhteuttamaan tapahtumat omaan arkeemme.

Pentti Raittilan Estonia-tutkimuksessa kävi ilmi, että jotkut toimittajat pitivät myöhemmin käsittelytapaansa ennemminkin liian asiapitoisena kuin tunteilla mässäilevänä. (Raittila 1996, 108) Tapahtuman järkyttävyyttä ja sen aiheuttamia tunteita pyritään siis välittämään ja sitä pidetään tärkeänä.

Miksi tiedotusvälineet haluavat tunteisiin vetoavaa materiaalia? Taloudellisen voiton tavoittelu, josta tiedotusvälineitä toisinaan syytetään, on varmasti yksi todellinen, raadollinen syy. Dramaattiset inhimilliset tarinat myyvät. Tunnepuolen huomioiminen voi silti palvella ylevämpiäkin päämääriä.

Raittila toteaa, että ilman emotionaalisesti latautunutta aineistoa, kuten omaisten haastatteluita, Estonian onnettomuus olisi jäänyt etäisemmäksi eikä uutisointi olisi tukenut kansalaisten surutyötä yhtä hyvin. (Raittila 1996, 78) Mielestäni on olemassa myös se riski, että media surutyön avustamisen sijasta kasvattaa ja luo surua, jota ilman asian massiivista käsittelyä ei ehkä olisi ollut. Mietittävä on sitäkin, kuinka tasapainoilla tiedotustarpeen ja omaisten ja uhrien suojelemisen välillä.

Media voi auttaa uhreja ja omaisia järkytyksen käsittelyssä. Tehokkaan tiedonvälityksen avulla ihmisille syntyy mahdollisimman nopeasti ehjä kuva onnettomuudesta eikä asialla tarvitse turhaan spekuloida. Psykologi Salli Saaren mukaan tieto helpottaa totuuden kohtaamisesta ja nopeuttaa siten kriisiprosessia, epätietoisuus ja huhut vaikeuttavat sitä. (Saari 2005, 26) Empaattinen, jopa tunnepitoinen käsittelytapa voi olla huomaavaisuutta tapahtuman uhreja kohtaan ja tarjota muille samaistumiskohteen. Psykologien haastattelujen välityksellä jaetaan tietoa psyykkisistä reaktioista ja tehdään niistä normaaleja ja hyväksyttäviä. Media myös tiedottaa henkilökohtaisemmasta avusta, kuten kriisipuhelimista.

Journalistit ovat puolustelleet dramaattisen materiaalin käyttämistä myös sillä, että kaukanakin ulkomailla tajuttaisiin, millaisesta katastrofista on kyse. Järkyttävien kuvien avulla tapaus saisi ansaitsemansa huomion. Tässä tulee esille kuvien tärkeys merkityksen luojana sekä turtuminen jatkuviin kriiseihin. Toki on ymmärrettävää, että tapahtumat halutaan nähdä "omin silmin". Voisiko hyvä sanallinen kuvaus olla jopa tehokkaampi kuin kuvat, jonka tyyppisiä olemme tottuneet näkemään katastrofielokuvissa? Pelkkä teksti vaatii enemmän keskittymistä, joten sen olisi vaikeampi vangita lukijan huomio.

Suomalainen uutisointi ei ole kuitenkaan yleensä sortunut liialliseen sensaationhakuisuuteen. Kuvallinen aineisto on ollut maltillista. Esimerkiksi surua on usein kuvattu symbolisilla kuvilla: puolitangossa olevalla lipulla, kynttilöillä, hartaushetkillä. Shokeeraavien kuvien käyttöä ihmisistä on vältetty. Saaren kokemuksen mukaan suomalainen media on noudattanut käsittelyssään melko hyvin rytmiä, jolla ihmisen psyyke käy kriisiprosessia läpi. Tiedotusvälineet eivät ole tarpeettomasti pitkittäneet katastrofiuutisointia.

Tsunamista tehtiin suomalaisessa julkisuudessa koko kansan yhteistä surua. Presidentti korosti puheessaan, etteivät uhrit ja heidän omaisensa ole yksin, vaan murhe on kaikkien yhteinen. Onnettomuuden uutisoinnissa suomalainen näkökulma painottui vahvasti.

Median välittämät katastrofit voivat tarjota mahdollisuuden kokea yhteyttä yhteiskunnassa, jossa perinteiset yhteisöllisyyden muodot, kuten tiivis suku ja naapurusto, ovat menettäneet merkitystään. Hyökyaalto-onnettomuuden kautta oli mahdollista kokea läheisyyttä täysin tuntemattomien ihmisten kanssa: "minä olisin voinut olla tuolla", "naapurini olisi voinut menehtyä". Yhdistävänä tekijänä oli vain sama kansallisuus. Tsunami-uutisoinnissa korostui suomalaisuus ja suomalaisten yhteishenki. Suomen viranomaisten ja SPR:n toiminnasta kerrottiin paljon ja sitä vertailtiin muiden maiden järjestelyihin, välillä maaotteluhengessä..

Tsunamin yhteydessä koko kansan vetäminen mukaan suremiseen ja tunteellisen puheen suuri osuus tiedotusvälineissä hartaushetkineen, pappeineen ja psykologeineen kummastutti ja tuntui välillä liioitellulta. Toisaalta jo prinsessa Dianan kuolema käynnisti suuren mediasurun, vaikka kyse oli vain yhdestä ihmisestä vailla todellista asemaa tai vaikutusvaltaa.

Median välittämällä surulla ja tunteista puhumisella on oltava laajempikin merkitys. Katastrofit sallivat tunteiden ilmaisemisen ja niistä puhumisen muuten pidättyväisessä kulttuurissamme. Yleisen suremisen kautta yksilö saa tilaisuuden surra myös omia surujaan ja kohdata pelkojaan.

Kriisi tai katastrofi ovat (mediassa) ennen kaikkea tapahtumia, joissa menehtyy ihmisiä, yleensä äkillisesti. Talouslamaa ei surra tai uutisoida yhtä näyttävästi. Sekä Lehtonen että Ramonet pohtivat yhteyttä katastrofien kohdalla ilmaistun ylenpalttisen järkytyksen ja sen välillä, kuinka kuolemaan suhtaudutaan kulttuurissamme. (Lehtonen 2001, esim. 28–30; Ramonet 2001, esim. 137–147.) Kuolemalla mässäillään ja sen ajatuksella leikitellään fiktiossa, mutta todellisessa elämässä se on "kadonnut", muuttunut vieraaksi, pelottavaksi, tabuksi. Haluamme pidentää nuoruutta, ja sairaus ja vanhuus laitostetaan: kuolema ei ole meille enää luonnollinen osa elämänkiertoa. Ehkä media tarjoaa meille kuolemanäytelmän, joka on todellisuutta, mutta jonka näemme fiktiosta omituin keinoin, etäännytettynä. Niinpä se voi toimia keinona käsitellä yleensä unhoon painettuja tunteita, kuten kuolemanpelkoa tai menettämisen surua.

teksti: © Linda Hannula

Hietala, Veijo: Tunne ja elämys audiovisuaalisessa kulttuurissa. Teoksessa Näre, Sari (toim.). Tunteiden sosiologiaa: I Elämyksiä ja läheisyyttä. SKS, Hämeenlinna 1999.

Kantola, Anu: Tri Otsoni ja Mr. Kasvihuone – mediapaniikkeja modernin kauhun rajoilta. Teoksessa Luostarinen, Kivikuru & Ukkola (toim.). Sopulisilppuri. Helsingin yliopiston Lahden tutkimus- ja koulutuskeskus. Gummerus 1996.

Kleemola, Elina: "Terrori-isku kohdistui myös pohjalaisiin" – Ulkomaanuutisten paikallistaminen. Miten ja miksi pohjalaiset tehtiin osallisiksi syyskuun 11:nnen tapahtumiin? Pro gradu-tutkielma, Turun yliopisto, mediatutkimuksen laitos 2004.

Koljonen & Kunelius: On vain yhteinen suru. Lehdessä Rahkonen, Juho (toim.) Tiedotustutkimus 1/2005: Journalismikritiikin vuosikirja 2005.

Lehtonen, Mikko: Syyskuun yhdennentoista merkitys. Vastapaino, Tampere 2001.

Raittila, Pentti: Tsunami ja Estonia. Lehdessä Rahkonen, Juho (toim.) Tiedotustutkimus 1/2005: Journalismikritiikin vuosikirja 2005.

Raittila, Pentti: Uutinen Estonia – kriisiviestintä ja journalismin etiikka koetuksella. Tampere University Press 1996.

Ramonet, Ignacio: Median tyrannia. (alk. La Tyrannie de la Communication), WSOY 2001.

Saari, Salli: Media – katastrofin uhrien vihollinen ja kriisiprosessin tukija. Lehdessä Rahkonen, Juho (toim.) Tiedotustutkimus 1/2005: Journalismikritiikin vuosikirja 2005.

Sipola, Simo: Lisää koskettavuutta – Miten käy uutisen? Teoksessa Kantola, Anu; Mörä, Tuomo (toim.). Journalismia! Journalismia? WSOY 1988.

Uskali, Turo (toim.): Mediatesti - Syyskuun yhdestoista. Mediainstituutit, Jyväskylän yliopisto, Gummerus 2001.