Diakonia-ammattikorkeakoulun medianomiopiskelija pohti vuonna 2002 opinnäytetyössään nettiradion kuvakerrontaa ja käytti otsikossa esiintyvää termiä hitaasta ja puhetta häiritsemättömästä kuvituksesta. Se jäi huumorina elämään niin, että aina Soneran lippujen liehuessa tv-uutisten kuvituksessa totean taas seuraavani radionomaista kuvakerrontaa. Television uutiset ovat kuvitettua lähes tauotonta puhetta. Kuva voittaa äänen katsojien huomiossa. Kun puhutaan tärkeitä, kuvituksen on oltava neutraalia.

Elina Salste pohtii kuvan merkityksen mukanaan tuomaa uutisten viihteellistymistä. Hän käsittelee väitettä, jonka mukaan hyvä kuvamateriaali alkaakin hallita uutisaiheiden valintaa ja keventää niitä populaarimpaan suuntaan. Hän tulee pohdinnoissaan samaan tulokseen kuin minäkin: kiinnostavasti toteutettu kerronta ei heikennä jutun sisältöä, vaan voi olla tiedonvälityksen kannalta jopa tehokkaampaa. (Salste 2000, http://esalste.free.fr/gradu/genre.html) Faktan ei tarvitse olla tylsää ollakseen uskottavaa.

Tv-uutiset tehdään nopeassa tahdissa eikä draamallisen kerronnan suunnitteluun liene paljonkaan aikaa. Onko se ainoa syy tv-uutisten puhevetoisuuteen? Analysoin yhden satunnaisesti valitun Yleisradion pääuutislähetyksen kuvakerronnan kannalta. Onko mukana ainuttakaan kuvallisesti merkittävää uutista?

Televisiouutinen leikataan pääosin niin, että puhe sijoitetaan ensin. Sitten lisätään kuvituskuvat, joilla peitetään spiikki tai katkotaan haastateltavan puhe, niin että pää ei hypähdä. Puhe on kuin sanomalehden teksti, se välittää informaation, kuva maustaa ja täydentää. Uutinen, jossa kuva olisi pääosassa, muistuttaisi dokumenttielokuvaa. Siinä ihanteena on toiminnalla ja kuvalla kertominen. Suora haastattelu tai spiikki ei ole aidon dokumentin väline, vaan journalismia. Miksi journalismi luottaa eniten sanaan? Onko syy vain historiallinen: alussa oli painettu sana, sitten radion puhe ja vasta viimeiseksi liikkuva kuva?

Vai onko sanan todistusvoima kuitenkin luotettavampi kuin tuhat kuvaa? Sananlukutaitoa arvostetaan enemmän kuin kuvien ymmärtämistä Olemmehan huolissamme, jos lapsi ei siirry sarjakuvista kunnon kirjallisuuteen tai käyttää aikansa vain liikkuvan kuvan äärellä. Sana on älyn väline, kuva vetoaa tunteisiin, järkyttää tai viihdyttää. Tiedekin sanallistaa kaiken paitsi matematiikan. Kuvalla ei Gombrichin mukaan ole väiteluonnetta (Hietala 1996 [a], 67–68), sanalla on. Vaikka televisiouutisten oleellinen funktio perustuu tunteeseen, turvallisuuden tunteen luomiseen (Hietala 1996 [b], 73–74), ne näennäisesti vetoavat järkeen ja todistusvoimaansa. Sanan on hallittava ja kuvan väistyttävä toissijaiseksi, häiriöttömäksi lisäarvoksi.

Pietilä kertaa lyhyesti puhumisen historiaa uutisissa: aluksi uutisten merkitys on ollut puhumisen ylöskirjaamisessa, uutisarvoisen puhumiset kirjattiin ylös lähes sellaisinaan. Uutiset palvelivat puhujia. Kehitys on tästä kulkenut päinvastaiseen: toimittajan kerrontarooli kasvaa ja puhujat palvelevat uutisia. (Pietilä 1995, 29) Jatkuuko kehitys edelleen niin, että uutiskokonaisuus, tarina nousee pääosaan? Tärkeintä ei olisikaan enää sanallisesti todistaa hierarkkisessa puhujajärjestyksessä (uutisankkuri > toimittaja > haastateltava) tapahtunutta, (Hietala, 1996 [b] 64–68) vaan katsojan tajuntaa ärsytettäisiin kuvareportaasikokonaisuuksilla ymmärtämään uutista, jopa kokemaan se. Vai onko uutisen olemuksessa näennäinen tunteettomuus, kuvattomuus, faktaa jäljittelevä puhe? Uutinen on sana.

Janne Seppänen pohtii Katseen voima -teoksessaan kuvan neljää olemassaolon tapaa: kuva on todellisuuden heijastuma, se peittää ja vääristää todellisuutta, se peittää todellisuuden poissaoloa, se ei kanna mitään suhdetta todellisuuteen. (Seppänen 2002, 72–73) Näistä kolmas kohta on uutisten kannalta kiinnostavin, koska hyvin usein uutisissa joudutaan kuvittamaan todellisuutta jota ei ole. Konkretian tasolla uutinen usein kertoo tapahtumasta, jota ei voida enää kuvin rekonstruoida. Jotakin on jo tapahtunut, samaa todellisuutta ei enää ole. Abstraktion tasolla uutinen kertoo todellisuudesta, jota ei sellaisenaan ole koskaan ollutkaan: mitä esimerkiksi on talous tai politiikka? Taloutta kuvitettaessa liehuvat taas Soneran liput yhä uudesta kuvakulmasta. Politiikka on Eduskuntatalon pylväät.

Kun näen tyhjät rengaskeinut liikkeessä, mieleeni tulee sama, mikä enemmistöllä tämän kulttuuriperimän katsojista. Puhutaan joko lapsettomuudesta tai pedofiliasta. Kun asioita katsotaan vääristävän juomalasin läpi, uutinen kertoo alkoholismista. Ruuhkakadulla kiirehtivät jalat ovat kansalaisia tai kuluttajia. Onko yhteisestä mielikuvapankista ammentaminen toimittajan helppo ratkaisu, vai onko se ainoa mahdollisuus kuvittaa jutut neutraalin ymmärrettävästi? Johtaako yritys rikkoa uutiskuvaston skeemat liian yrittämisen kautta vääjäämättä tahattomaan komiikkaan? Draamallinen kuvakerronta ei sovi uutisiin?

Merja Salo käyttää C. Peircen merkkifilosofian perustana olevia kategorioita firstness, secondness ja thridness kuvajournalismiin. (Salo 2000, 12–16) Pietilä kritisoi Peircen ikoni-, indeksi- ja symbolijaon käyttöä uutiskuvaston analyysissa liikana yksinkertaistuksena, koska se ei ota huomioon kuvan ja sanan vastakkainasettelua tai tilannetta, jossa kuvalla ja sanalla ei ole mitään suhdetta. (Pietilä 1995, 186–188) Ymmärrän Salon esittelemän jaon firstnessiin, secondnessiin ja thirdnessiin väljempänä ja siksi käyttökelpoisempana kuin ikoni-, indeksi- ja symbolijaon. Siksi nämä käsitteet ovat hyvä apuväline myös uutisten kuvituksen analyysiin ja luokittelen tutkimaani aineistoa näiden avulla

Uutiskuvituksen luonne on firstness-kategoriaan kuuluva: reaaliaikainen, todistava, ikään kuin ikkuna todellisuuteen, sen ikoninen representaatio. Tätä kategoriaa tyypillisimmillään ovat uutiskuvat paikan päältä, toimittaja puhumassa tapahtumapaikalta. Kaikki se, mikä ensisijaisesti näyttää kerronnan kohteena olevan. Voisiko jopa väittää, että firstness-tason kuvat ovat sanaa tärkeämpiä?

Journalismi itsessään on Salon mukaan secondnessia: se reagoi maailman tapahtumiin ja välittää niistä kokemuksia. Laajemmat todellisuuden tulkinnat ja havainnot, reaktiot ja toiminnalliset kuvitukset sekä kertomukset edustavat tätä lajia. Kumpaa kuvitusta uutisissa käytännössä on enemmän, suoraa todellisuuden taltiointia vai sen tulkintaa? Kovin usein uutiset eivät ole uusia, kuvaaja ei satu paikalle oikealla hetkellä, vaan kerronta pitää täyttää secondness-tason mielikuvituksella.

Thirdness on puolestaan analyyttista ja tutkivaa. Kuvituksena tähän luokkaan kuuluvat symbolit ja graafiset visuaaliset elementit Lasken puhelinhaastattelujen still-kuvat myös tähän kategoriaan, vaikka ne ovatkin ikonisia todisteita puhujasta, ne eivät kuitenkaan ole taltiointeja kyseisestä hetkestä, vaan kuvasymboleita puhujista. Tämän luokan kuvat ovat kaikkein käsitteellisimpiä.

Suomen Kuvalehti toteaa kaikkien kanavien uutiset kilpailutilanteessakin hyvin samanlaisiksi. (SK 16/2005) Elisa Salste (Salste 2000, http://esalste.free.fr/gradu/tiivistelma.html) on todennut saman kolmen kanavan uutisten vertailussaan myös viisi vuotta aiemmin. Hän avaa samankaltaisuuden syitä. Kilpailutilanteessa samankaltaistuminen on turvallista ja katsojalukujen avulla on helppo vertailla paremmuutta. Lajityypin odotukset painostavat myös samankaltaisuuteen ja toimituksia pelottaa valita aiheita, joita kukaan kilpailijoista ei ole käsitellyt ellei kyseessä ole skuuppi. Uutislähetykset profiloituvat siis varsin hienovaraisesti.

Nelosen uutiset ovat lyhyimmät eikä kanavalla ole omaa ajankohtaisohjelmatuotantoa keskusteluohjelmia lukuun ottamatta. YLE:n ja MTV3:n uutistoimitukset ovat kokoluokaltaan aivan eri sarjaa kuin Nelosen. Sen vuoksi ne ovat vertailukelpoisempia keskenään. Ulkomaankirjeenvaihtajia Yleisradiossa on yhdeksän: Berliinissä, Brysselissä kaksi, Moskovassa kaksi, Washintonissa kaksi, Tukholmassa ja Pekingissä. MTV3:lla vastaavasti on seitsemän: Washingtonissa, Berliinissä (ja kriisialueilla), Münchenissä, Pariisissa, Tukholmassa, Lontoossa ja Pekingissä (1.8. lähtien). Kummallakin suurella uutistoimituksella on siis melko hyvät mahdollisuudet tuottaa myös mielenkiintoisesti kuvitettuja juttuja ulkomailta.

Olisi mielenkiintoista vertailla kuvakerronnan eroja kaikkien kolmen kanavan uutisten välillä. Se kuitenkin vaatisi pidemmän artikkelin. Olen valinnut Yleisradion pääuutislähetyksen oletuksena, että sen kuvakerronta on konventionaalisinta. Viimeisimmässä Finnpanelin katsojamittauksessa YLE:n uutislähetys päihitti yli miljoonalla katsojallaan MTV3:n n. 800.000:n katsojan Kymmenen uutiset huhti–toukokuussa. Asetelmat kuitenkin vaihtelevat ja välillä MTV3 on suositumpi. Artikkelini tarkoituksena on herätellä lukijaa vaatimaan uutisten kuvilta kerronnallisia tasoja. Kukin voi suorittaa kanavavertailua itsekseen: voittaako MTV3 tai Nelonen kuvallisuudessa YLE:n uutislähetyksen?

Satunnaisesti valitun maanantain pääuutislähetys osoittautui monipuoliseksi tutkimuksen kohteeksi, joka sisälsi niin odotettuja kuin iloisesti yllättäviäkin kuvaratkaisuja. Uutisten kesto ilman sää-osuutta oli 23 minuuttia. Uutisia oli 14 kappaletta, joista ensimmäisessä nostossa esiteltiin seuraavat: 1. Telia-Soneran kaupat Turkin suurimmasta kännykkäoperaattorista uhkaavat peruuntua; 2. Paperiliitto haluaisi avata jumiutuneet neuvottelut siirtämällä osan kiistoista syksyyn; 3. Saamme myös raportin maasta, joka on rahapulassaan joutunut kehittämään aivan uudenlaisia kulkuneuvoja; 4. Suomen musiikkiteollisuus saa ennennäkemätöntä vetoapua alan päätapahtumassa ensi vuonna. Lähetyksen loppupuolella nostettiin vielä kolme viimeistä uutista esiin: 12. Koulujen kesälomat pysyvät paikallaan; 13. Nuorten vakavat liikenneonnettomuudet sattuvat viikonlopun hurjasteluissa ilman turvavyötä; 14. Kuuntelemme Marizaa, joka on puhaltanut omaa uutta henkeä fadoon.

Kaikissa nostoissa oli uutiseen liittyvä taustakuva. Kiinnostavin näistä oli kolmannen uutisen "kulkuneuvo": vasta uutisen tullessa kohdalle paljastettiin, että puheena oleva maa on Kuuba ja kuvassa oleva laite on rekan alustalle rakennettu ihmistenkuljetusvaunu. Tässä nostossa katsojien kiinnostus kaapattiin nimenomaan kuvallisella vihjeellä. Varsinainen Mika Mäkeläisen raportti ei kertonutkaan "kulkuneuvosta" sivulausetta enempää. Yleisradiokin on oppinut mainostamaan.

Nostojen lisäksi lähetyksessä olivat studiosta luetut kuvittamattomat jutut: Antti Herlin kiistää käyttäneensä sisäpiiritietoa Koneen yrityskauppojen yhteydessä; Alpo Rusin korvausvaatimus Kansan Uutisia vastaan on hylätty Helsingin käräjäoikeudessa; Eckerö Linen linjalautta Alandia ajoi illansuussa karille Ahvenanmaalla. Lähetyksessä oli myös ulkomaalaisin ostokuvin kuvitettu sähke: Romaniassa on juhlittu kolmen Irakissa panttivankina olleen romanialaisen paluuta. Paperin neuvottelujen kainalojuttuna oli pitkähkö Heli Mansikan kertomus käynnissä olevasta tehtaasta, lahtelaisesta nestekartonkipakkausten valmistajasta. Lisäksi oli vielä Tapani Hannikaisen raportti Irakista: Yhdysvaltain ja Irakin joukot ovat pidättäneet kolmisensataa terrorismista epäilemäänsä läntisessä Bagdadissa.

Uutisia nivottiin löyhästi teemoittain yhteen. Juonnoissa tosin ei ollut mitään sanallista yhteen sitomista. Ensin olivat talouteen liittyvät uutiset, sitten lakonuhat ja paperialaan liittyvä kainalojuttu. Ulkomaanuutiset olivat peräkkäin. Ulkomailta palattiin Suomen Midem-isännyyden kautta kotimaahan takaisin. Nuorisoa koskettavat uutiset koulujen kesälomista ja kaahareista olivat samassa jaksossa. Loppukevennyksen kaltaisena oli pitkä kulttuuriaihe Marizan konsertista.

Vertailun helpottamiseksi taulukoin lähetyksen uutiset esiintymisjärjestyksessä. Uutisen kesto-sarakkeessa on koko uutiseen käytetty aika, josta olen erikseen mitannut studiojuonnon pituuden. Kuvien lukumäärä tarkoittaa muita kuin studiojuonnon taustalla olevia kuvia eli varsinaista kuvakerrontaa uutisjutussa. Koska mittasin uutisia sekuntikellolla, olen pyöristänyt tulokset kunkin kohdalla sekunnin tarkkuuteen. Taustakuva tarkoittaa uutistenlukijan taakse avautuvaa ikkunaa.

Perinteisintä kuvakerronta on kovissa aiheissa. Lakonuhat ja sovittelut on odotetusti – ja tylsästi – kuvitettu pöydän äärellä kättelevillä ja istuvilla miehillä; osapuolten pääjehujen kasvot pitää näyttää. Haastattelut hoidetaan puhelimitse still-kuvilla. Paperiliiton neuvottelukuva ei ole edes samalta päivältä, vaan muutamaa päivää aikaisemmasta tilaisuudesta. Tällainen kuvakerronta ei ole firstness-tasoa: se ei ole ikoninen representaatio puheena olevasta asiasta. Katsoja voi kyllä palauttaa mieleensä, miltä Jouko Ahonen näyttikään, mutta muuten uutinen toimisi aivan yhtä hyvin ilman kuvaa. Kuvituskuva toteuttaa secondness-tasoa.

Talousuutinen Telia-Sonerasta on tehty paikan päällä Istanbulissa, jossa toimittaja Olli Lindqvist oli todennäköisesti odottamassa kaupan allekirjoitustilaisuutta varten. Kun uutinen on, että mitään ei tapahtunutkaan, tulee kuvituksesta ongelma. On tallennettava todellisuuden poissaoloa tutuin menetelmin: näkyy katumaisemia ja kännyköitä liikkeiden ikkunoissa tai niihin puhelevien ihmisten kädessä, Türkcellin liikkeiden ja päärakennuksen etuovia, logoja ja lippuja mahtui mukaan. Haastattelut hoidettiin puhelimitse ja still-kasvokuvin. Tällä kertaa vaan tummatukkaiset kansalaiset kävelevät kadulla Helsingin Aleksanterinkadun pellavapäiden vaihtoehtona. Kuvat ovat oikeasta paikasta ja lähes reaaliaikaisia, mutta en silti luokittele niitä firstness-tason kuviksi, koska ne eivät kerro puheena olevasta asiasta. Ne ovat toissijaisia kuvituskuvia, secondnessia.

Kuvat viestivät sen, että tuote on kännykkä (mikä siis ei pidä edes paikkaansa, koska kyse on operaattorista), maa ihmisistä päätellen jossakin etelässä ja firma Türkcell. Mikään näistä ei ole tieto, jota ei saisi pelkästä puheesta. Miten olisi mahdollista kuvittaa näin virtuaalista negaatiouutista niin, että kuvakerronta toisi uutiseen oman tasonsa? Graafisin esityksin voisi kertoa omistussuhteiden vaikutuksesta Telia-Soneraan ja Suomeen (sehän meitä kai tässä kiinnostaa?). Tosin, jos kauppoja ei synny, ei ole mitään muutoksiakaan. Jos kuvituksen tarkoitus olisi herättää tunteita, turkkilaiset voisivat kiihkeinä puhua keskenään kännykällä, luotaisiin draamaa ihmisten välille. Silloin tosin kuvan tarina saisi katsoja unohtamaan tylsähkön spiikin. Tämän kaltainen talousuutinen on juuri sellainen, jossa toimittajan on epätoivossaan tyydyttävä radionomaiseen kuvakerrontaan.

Samaa mielenkiinnon tasoa on Midem-messujen isännöinnistä pidetty tiedotustilaisuus. Pauliina Ahokas puhuu livenä. Matkailukuvissa vilahtaa aurinkoista Cannesin rantaa. Kansalaiset selaavat cd-levyjä kaupassa. Grafiikka esittää Suomen musiikkiviennin kehityksen. Kuvia on paljon, jotta niissä olisi jotakin vaihtelua. Kuvakokojen ja -kulmien muutokset eivät kuitenkaan tuo kerrontaan mitään uutta. Tämä on sitä kuvan käyttöä, jota odotinkin näkeväni.

Koulujen kesälomaa käsittelevä juttu toimii samankaltaisella kuvituksella: Variston ammattikoulu Vantaalla, nuorisoa makailemassa aurinkoisella nurmikolla tai istumassa pöydän ääressä, polkupyöriä, sisäkuvia. Kuvakerronta on kollaasinomaista, vaikka sitä on paljon. Kohtauksia ei ole rakennettu. Se ei ole firstness-kuvitusta, koska kuvissa ei ole lomanviettoa, vaan koululaisia. Taas uutisoidaan asiasta, jota ei ole: lomia ei siirretä. Puhe kertoo tarinaa, kuvitus täyttää tyhjyyttä, koska jotakin televisiossa pitää näyttää.

Jokaisessa kuvitetussa uutisessa on puhuvia päitä. Tarvitaan kasvot sanomaan mielipide politiikasta, koulujen kesälomasta, nuorison kaahailusta tai kuubalaisten palkan riittämisestä. Tavallinen ihminen puhuu edustaen katsojia.

Ehdotonta firstnessiä oli Tapani Hannikaisen Irak-jutun kuvitus, jossa autopommin jäljet vielä käryävät kaduilla ja haavoittuneita ihmisiä kannettaan hoitoon. "Valitettavan tuttua kuvaa Bagdadista viime viikoilta", alkaa selostus, joka kertoo suoraan, mitä hetkeä ennen kuvaa on tapahtunut. Suhde on ehdottoman ikoninen: kuva todistaa sen, mistä sana kertoo. Sitten selostus eroaa hetkittäin kuvasta taustan selvittämiseksi, vaikka kuva jää tapahtumapaikalle. Selostus muuttuu kuvan suhteen secondnessiksi. Kuvan kauhut antavat selostuksessa kerrotulle terroristien vangitsemiselle lisäperusteita. Kumpi tätä uutista johtaa, kuva vai sana? Kuva perustelee haavoittunein ihmisin ja autonromuin pidätysoperaation oikeellisuutta. Mielestäni kuva voidaan tässä tulkita itsenäiseksi väitteeksi, tosin katsojille pitäisi tekstin avulla kertoa ainakin paikka.

Ehdottomasti kiinnostavin ja varmasti sellaiseksi tarkoitettukin oli Mika Mäkeläisen Kuuba-reportaasi. Suhtauduin aluksi kriittisesti Pietilän vahvoihin tulkintoihin kuvien konnotaatioista hänen esimerkkitapauksissaan. Analyysit vaikuttivat liian hyviltä ollakseen totta: ei uutiskuvitusta rakenneta niin tietoisesti ironisoimaan tai kommentoimaan tekstiä. Kun sitten aloin itse lukea Kuuba-reportaasin kuvia läheltä, löysin siitä vahvasti kommentoivaa kuvakerrontaa.

Studiojuonto aloittaa: "Kuuban talous on elpynyt 90-luvun romahduksen jälkeen turismin ja uusien kauppakumppanien ansiosta. — Silti tulotaso on hyvin matala ja tavalliset kuubalaiset elävät köyhyydessä." Lukijan taustalla on kuva miehestä pää konepellin alla korjaamassa ikivanhaa autoa ja kapitaaliteksti Kuuba. Talous elpyy mutta väki ajaa autonromuilla, kommentoi kuvitus.

"Tämä alkaa olla maailmalla katoavaa kauppaperinnettä", aloittaa toimittaja, kun kuvassa on kauppias täyttämässä naisasiakkaan säännöstelykuponkia. Sananvalinta ja alkusointuisuus tekevät sävystä humoristisen. Kohtaus päättyy asiakkaan haastatteluun. Sana ja kuva ovat yhtä: kupongit kuvissa ja puheissa.

Toinen kohtaus on värikkäältä vihannestorilta: yltäkylläisesti etelän hedelmiä ja vilkkaasti elehtiviä ihmisiä. "Vaikka havannalaisella torilla käy kuhina, tosiostajat ovat harvassa. Suomalainen ansaitsee tunnissa yhtä paljon kuin kuubalainen koko kuukauden aikana. Kuubalaisten onkin punnittava tarkkaan, mihin pesot käytetään." Viimeisen lauseen kohdalla miesmyyjä antaa ryppyisestä setelipinosta rahan takaisin stereotyyppisen perheenemännän näköiselle tukevahkolle naiselle. Kuva alleviivaa.

Seuraavaksi näemme toimittajan lihatiskin edessä puhumassa porsaanlihan hinnasta: "— pari euroa kilo – keskivertokuubalaiselle se on lähes viikon palkka." Taas sana selittää kuvaa tai päinvastoin. Ikoninen yhteys on selvä.

Lyhyen haastelukommentin jälkeen näytetään kahta ulkoportailla istuvaa miestä, joista toinen polttaa pitkää sikaria. Kuuba-klisee puhtaimmillaan vahvistaa katsojan mielikuvaa toimettomista ukoista, joilla kuitenkin on mahdollisuus aidon havannalaisen tuprutteluun. Spiikki kommentoi: "Kuuba syyttää köyhyydestä Yhdysvaltain taloussaartoa. Saarron takia uusimmatkin amerikanraudat lähestyvät jo 50 vuoden ikää mutta niillä ajetaan yhä, kun parempaakaan ei ole." Studiojuonnon taustakuva muuttuu kohtaukseksi, jossa korjataan autoa. Puhe selittää suoraan kuvitusta.

"Erikoisempi ajopeli on kameliksi kutsuttu ihmistenkuljetusrekka. Se keksittiin 90-luvulla, kun Kuuballa ei ollut varaa edes busseihin", nivoo kohtauksen seuraavaan kuvaan, jossa näytetään uutislähetyksen noston kuvitus oudosta rekkabussista uudelleen. Spiikki jatkuu: "Kuuban kansantuote romahti 40 %, kun hövelisti Kuubaa pönkittänyt Neuvostoliitto hajosi." Sanan pönkittänyt kohdalla kuvaan tulee sekalaisia kulkuneuvoja (mm. polkupyöräriksoja) vilisevä asfaltistaan rikkonainen aukio, jonka takana on mahtipontinen pylväsrakennus. Toimittajan äänensävy on humoristisen opettavainen, kun hän jatkaa: "Pahin on kuitenkin ohi, kun Kuuba on löytänyt kaksi uutta kummisetää." Kuvaan tulee mafioson näköinen olkihattuinen kuubalaismies isot aurinkolasit kasvoillaan. "Kiina investoi innolla nikkelikaivoksiin, eikä maan isä säästele kehujaan." Spiikin tyyli säilyy ironisena ja koomisuutta lisäävää alkusointuisuutta on jatkuvasti.

Seuraavaksi jutussa on nopea väläys katukuvaan ja leikkaus vanhuksen takaraivoon television äärellä. Ruudussa puhuu Fidel Castro: "Heillä on aivan loistavia tuotteita loistavilla hinnoilla. Meillä on loistavat suhteet ja loistavat kaupan näkymät," (tekstitys suomeksi) uutinen jatkuu samantyylisenä loppuun asti, "Toinen yhtä loistava toveri on Venezuela, joka myy öljyä puoleen hintaan maailmanmarkkinahinnasta. Siitä hyvästä tuoreet kuubalaiset lääkärit ja opettajat on lähetetty talkootöihin Venezuelaan." Kuvassa kontteja täpötäynnä oleva laiva seilaa öljynjalostuslaitoksen savupiippujen edessä. "Tällainen vaihtokauppa on mahdollisimman kaukana vapaakaupasta, mutta juuri se on tarkoituskin." Lähikuvassa on shakkinappuloiden siirtoa ja yleiskuvassa miehet pelaavat sitä puiston penkillä. "Vallankumous on voimissaan eikä talousuudistuksia edes harkita." Insertti päättyy nostossa esiintyneeseen ihmistenkuljetusrekkaan, joka ajaa kuvan poikki mahtipontisten rakennusten edestä.

Uutisen ironisuus ei voi jäädä katsojilta huomaamatta. Tehokeinojen käytön uutiskuvituksessa pitää olla yliampuvaa, jotta katsoja tajuaa tyylin. Uutisen katsomiskokemus on niin nopea ja epäanalyyttinen, että hienovireiset kuvalliset kommentit jäävät helposti puheen varjoon. Jos kuvalla halutaan leikkiä, se on tehtävä näkyvästi. Puheen ironinen sävy kuuluu äänestä mutta se jäisi lähes huomaamatta ilman kuvan tuomaa vahvistusta. Kuvitus kasvattaa insertin spiikin lähes pilkkalauluksi Kuubasta. Varsinaiseksi uutiseksi tätä ei mielestäni voi kutsua, koska siinä ei ole päivänpolttavaa ajankohtaisuutta. Kyseessä on ajankohtaisinsertti. Katsojalle jää viesti mieleen: Kuubassa ei mene hyvin, vaikka Castro niin julistaakin. Jutun koko kuvakerronta on tehokasta secondnessia.

On mielenkiintoista vertailla lukijan tulkintaa toimittajan intentioihin. Pyysin sen vuoksi toimittaja Mäkeläiseltä kommentteja lukutapoihini. Mika Mäkeläisen mukaan Kuuba-reportaasin kuvakerronnan valintojen takana on osin käytännön todellisuus: "Kuva ja mielikuva 'toimettomista ukoista' on sikäli tahaton ja harhaanjohtava, että varsinkin Kuuban tapaisessa maassa kuva-anti määräytyy paljon sen mukaan, mitä ylipäätään saa kuvata. Yritin päästä esim. mihin tahansa teollisuuslaitokseen tai satamaan kuvaamaan, että olisi saatu action-kuvaa nimenomaan kehittyneestä teollisesta ja taloudellisesta toiminnasta tätä talousjuttua varten, mutta viranomaisilta ei irronnut kuvauslupaa." Vastaanottaja luo tulkintansa omien stereotypioidensa ja skeemojensa pohjalta itsenäisesti, eikä tekijä mitenkään kykene ottamaan huomioon koko tulkintakehystä.

Leikkaajan osuus jutun kuvituksessa on Mika Mäkeläisen mukaan kasvanut entisestään. Hän kommentoi tulkintojani ironiasta seuraavasti: "Huumorin ja ironian suhteen olet oikeassa, viljelen niitä aika lailla jutuissani, ei vain Kuuban suhteen. Tarkoituksellisempaa se tosin on spiikissä kuin kuvissa, sillä kuvavalinnat tehdään yhteistyössä leikkaajan kanssa, ja niissä näkyy aina selvästi myös leikkaajan kädenjälki – nykyisin mielestäni vielä enemmän kuin vaikkapa 5–10 vuotta sitten, sillä toimituksen nuoren polven editoijat ovat hyvin itsenäisiä ja haluavat vaikuttaa kuvakerrontaan enemmän kuin ennen. Muutos on tv-uutisissa mielestäni tapahtunut samalla kun on siirrytty beta-leikkauksesta nonlineaariseen editointiin." Mafioso-mieheksi kutsumani riksakusi oli Mäkeäisen mukaan vain värin ja vaihtelun vuoksi valittu kuva kadunmiehestä, ei harkittu kuvallinen kommentti. Kuvitus luo tahattomia konnotaatioita, joita tekijä ei ole alkuaan tarkoittanutkaan.

Kutsun reportaasia lähes pilkkalauluksi Kuubasta. Tähän Mäkeläinen vastaa: "--se ei ollut tarkoitus. Kuuban johdon politiikkaa hämmästelen kyllä usein, ja sitä voin arvostella kärkkäästi, mutta tavalliset kuubalaiset ovat selviytymisen mestareita, eikä heitä mielestäni voi syyttää Kuuban valtion talouspolitiikasta – eikä ainakaan tarkoitukseni ole syyttää tai halventaa heitä millään tavalla." Nykyisen diskurssianalyysin mukaan mediatekstin tulkinta syntyy viestin lähettäjän, sanoman ja vastaanottajan vuorovaikutuksessa. On mielenkiintoista havaita käytännössä, kuinka kauas toisistaan nämä tulkinnat voivat asettua. Kuten tieteelliseen analyysiin kuuluu, totuus on katsojan silmissä. Vai onko?

Lähetyksen kuvituksesta on vielä nostettava esiin nuorison kaahailusta kertovan uutisen poliisikamerakuvitus: "Tässä todellisuutta maantieltä kesäisestä Suomesta. Tästä kaahailusta oli tuloksena ajokielto ja vankeutta, mutta usein jälki on surullisempaa", juttu alkaa. Poliisin kuvaamassa teknisesti huonolaatuisessa tutkakameravideossa näkyy paljon aikakoodeja. Taustalla ulvoo poliisiaution sireenin ääni ja kuulemme myös vaimeasti poliisien keskustelua. Katsoja kokee dramatiikkaa: nyt ajetaan takaa kaaharia kuin Hollywoodissa! Videon huono laatu on todisteena sen aitoudesta. Vieraannuttavat elementit ovatkin samastavia, sillä katsoja on hyvin tietoinen kuvaustekniikan läsnäolosta. Yhä enemmän dokumentti käyttää vastaelokuvan keinoja nimenomaan vetääkseen katsojan sisälle sen maailmaan, ei vieraannuttaakseen siitä.

Heli Mansikan käynnissä olevasta lahtelaisen nestekartonkitehtaasta kertovan jutun kuvitus ei ole firstnessiä, vaikka ensin sitä sellaisena pidinkin, koska kuva kertoo samaa kuin puhekin. Kun kuvamateriaalista tulee mieleen käyttää sanaa kuvitus, on mielestäni kyseessä secondness. Jutussa tosin näytetään sitä, mistä uutinen kertoo, työntekoa. On kuitenkin aivan sama, mistä tehtaasta kuvat on otettu, ne ovat vain puheen säestyksenä. Läsnäolo ei ole ehdotonta. Jutussa on puhuvien päiden ja Stora Enson lippujen lisäksi muutaman kuvan kohtauksia tehtaalta ja kaupasta. Kuvakokoja on käytetty tavanomaista kiinnostavammin. Juttu alkaa erikoislähikuvalla kartonkikoneesta. Tehtaalta on myös laaja kuva ja kaksi kokokuvaa työntekijöistä. Tehtaalla kuvattu materiaali on jaettu kahteen eri jaksoon uutisen sisällä, kummassakin on neljä eri kuvaa.

Kaupan kuvituksessa on ilakoitu erikoisella kuvakulmalla: kamera on hyllyn pinnalla, kun käsi nappaa viimeisen vessapaperipaketin. Jutun grafiikkakin elää, kun paperiteollisuuden työsulun ulkopuoliset tehtaat on listattu taulukkoon, jonka päälle läiskähtävät leimat "lakossa". Spiikki lukee ääneen tekstissä esiintyviä nimiä. Kuvan ja sanan yhteys on grafiikan osalta saumaton.

Marjukka Havumäen toimittama juttu fado-laulaja Marizasta vie katsojan konserttiin paikan päälle Lontooseen vuonna 2003. Läsnäolon puolesta kuvitus voisi olla firstnessiä. Uutisissa voidaan näköjään suvereenisti esittää kaksi vuotta vanhan tapahtuman kuvaa. Kuvitus liittyy välillisesti puheena olevaan kulttuuriaiheeseen, joten lasken sen secondness-luokkaan kuuluvaksi. Se tulkitsee aihetta, ei kerro siitä suoraan. Jutun uutiskärki on näennäisesti Helsingin loppuunmyydyissä konserteissa, vaikka puhe kertoo enemmänkin artistista yleisesti.

Harvinaisella tavalla tässä jutussa on hetkittäin taukoja puheessa. Silloin äänimaailman täyttääkin musiikki. Hiljaisuutta uutisissa ei käytetä. Pisin puhumaton hetki kestää miltei 23 sekuntia jutun lopussa, mikä on uutisgenressä aivan poikkeuksellista. Mariza on äänessä myös haastateltavana. Haastattelu on ainoa firstness-tasoinen kuvitus kyseisessä uutisessa (haastattelun vuoksi se on luultavasti tehtykin).

Kuvituksessa on käytetty Marizan musiikkivideomateriaalia. Lasken sen kuuluvaksi thirdness-luokkaan, koska se on symbolista. Artisti tosin esiintyy itse musiikkivideollaan mutta tilanne on täysin lavastettu ja henkilö on tuotteistettu kuvitukseen. Hän on kuvallinen symboli itsestään. Samassa jutussa on myös lauluyhtye Rajattomien esityksestä pätkä. En näe mitään yhteyttä tämän a capella yhtyeen ja Marizan konsertin välillä, vaikka Mariza ikään kuin kommentoi suomalaista yhtyettä sanoessaan: " On musiikkia, joka kestää koko elämän ja on musiikkia, jonka unohtaa viidessä vuodessa. Ihmiset alkavat arvostaa laatua." Uutinen on sekavanoloinen puffi tulevasta mutta loppuunmyydystä konsertista.

Maanantain 23.5. lähetyksessä oli mielenkiintoisempaa kuvaa kuin odotin näkeväni. Katsojan tunteita heräteltiin ironian ja draamankin keinoin. Vahvaa firstnessiä oli Irakista kertovassa uutisessa ja poliisivideon kuvissa, joita myös toimittaja suoraan kommentoi. Lisätasoja tuova secondness-kuvitus oli Kuuba-insertin selkäranka. Se oli myös Marizan haastatteluun liittyvän jutun kaksi vuotta vanhaa kuvitusta. Thridnessiä esiintyi kaikissa grafiikoissa ja still-kuvissa. Enemmistö uutiskuvituksesta on secondness-tasoista tulkintaa ja kommentointia, firstness on harvinaista herkkua.

Talouden ja politiikan (kovien uutisten) kuvitus on edelleen vaikeata todellisuuden poissaolon vuoksi. Kun asiat ovat abstrakteja ja tapahtuvat puheissa ja papereissa ihmisten välillä, kuvat eivät kerro juuri mitään. Silloin sana hallitsee niin, että se ei tarvitse edes kuvallista renkiä. Rajavartioiden ja Paperiliiton lakonuhat, Telia-Soneran peruuntunut kauppa, Midem-messut ja koulujen kesäloma oli kuvitettu odotetusti: puhuvia päitä ja kuvakollaaseja, joilla ei ollut lisämerkitystä uutisen sisältöön.

Merkityksellistä kuvaa oli eniten ulkomaan uutisissa: terroristipidätykset Irakissa, Romaniaan palaavat panttivangit ja Kuuba-reportaasi olisivat jääneet hyvin ohuiksi ilman kuvitusta. Merkityksettömin näistä oli Romania-sähkeen kuvitus, jossa tuntemattomat ihmiset halasivat toisiaan lentokentällä. Irak- ja Kuuba-reportaasien kuva herätti tunteita eli toimi television keinoin enemmän kuin radion. Ulkomaiden toiseus on kuvallisena aiheena kiinnostava, varsinkin kun siihen liitetään dramatiikkaa. Molempien näiden reportaasien kuvitus vahvisti stereotypioita. Irakissa on veristä ja Kuubassa köyhää. Poliisin tutkavideo hätkähdytti kaahari-uutisessa autenttisuudellaan. On hienoa päästä uutisen syntypaikalle.

Visioin lopuksi hiukan tulevaisuutta. Kun vuorovaikutteinen televisio joskus tulee, katsojalla voisi olla mahdollisuus valita kuvitus juttuun materiaalipankista. Kun jokin uutinen kiinnostaisi enemmän, myös kuvallisesti olisi mahdollisuus perehtyä asiaan syvemmin ja katsella videoklippejä ja lisähaastatteluja aiheesta Pelkkä äänimateriaali toimisi nettiradiossa, jonka uutiset kuunneltaisiin taustaäänenä muualla kuin koneen äärellä. Kuvaa olisi tarjolla vain niille, jotka haluavat siihen keskittyä ja klikata sen näkyville. Valintamahdollisuutena voisi myös olla radionomainen kuvakerronta ikään kuin häiritsemättömänä screensaverina uutisjuttuun sellaiselle, joka istuskelee päätelaitteensa äärellä.

Tulevaisuus on todennäköisesti kuitenkin karumpi. Monimediallisuus ei suinkaan lisää eri elementeillä kertomista, vaan pakkaa uutisen pannukakuksi, jonka kuvaa tai ääntä ei ole edes suunniteltu toimimaan kertovana tai lisämerkityksiä tuovana elementtinä. Kun toimittaja lähtee juttukeikalle, hän kuvaa uutisen itsekseen ilman kuvaajaa, haastattelee asiantuntijan kameransa viereltä ja leikkaa samasta materiaalista jutun kuvaeditissä televisioon ja äänieditissä radioon. Puheesta hän koostaa teksti-tv:n uutispätkän ja versioi sen samalla editorilla myös nettiin. Se on halpaa todellisuutta monissa toimituksissa jo tänään.

teksti: © Johanna Ailio, FM

Finnpanel [http://www.finnpanel.fi/tulokset/tv/kausi_ot/viimeisin/uutiset.html] (8.6.2005)

Hietala, Veijo: Kuvien todellisuu Johdatus kuvallisen kulttuurin ymmärtämiseen ja tulkintaan. Kirjastopalvelu Oy, Helsinki 1996.

Hietala, Veijo: Ruudun hurma. Johdatus tv-kulttuuriin. YLE-opetuspalvelut, Helsinki 1996.

Mäkeläinen, Mika: sähköpostihaastattelu 10.6.2005.

Pietilä, Veikko: Tv-uutisista, hyvää iltaa. Vastapaino, Tampere, 1998.

Salo, Merja: Imageware. Kuvajournalismi mediafuusiossa. Taideteollinen korkeakoulu, Helsinki, 2000.

Salste, Elisa: Tv-uutisten profiloituminen kilpailutilanteessa: Tv 1:n, MTV3:n ja Nelosen pääuutislähetysten tarkastelua. Tampereen yliopisto, tiedotusopin laitos [http://esalste.free.fr/gradu/] (22.5.2005)

Seppänen, Janne: Katseen voima. Kohti visuaalista lukutaitoa. Vastapaino, Tampere, 2002.