Wider Screen 1/2005

"Marginaalissa?"

– Pääkirjoitus –

Elokuvien jakaminen erilaisiin kategorioihin luo harmittavan usein mielikuvan siitä, että kategorioiden välillä ei tapahdu mitään. Fanaattinen lajityyppikeskustelu saattaa johtaa esimerkiksi käsitykseen, jossa jokin genre nousee puhtaan ja aidon asemaan muiden jäädessä pahimmassa tapauksessa elokuvahistorian sylkykupeiksi. Puhutaan sitten tyylikeinoista, tuotanto-olosuhteista tai katsojien reaktioista argumentaatio perustuu usein kategorioiden vastakkainasetteluun. Erityisesti niin sanotun valtavirtaelokuvan ja kokeellisen elokuvan välille on rakennettu korkea muuri, joka ei tunnu millään sortuvan. Kuitenkin elokuva kiehtoo juuri siksi, että se on ilmiönä jatkuvassa liikkeessä.

Tässä Wider Screenissä pohditaan niin sanottuja marginaalisia elokuvia, niiden ominaispiirteitä sekä kytköksiä omien rajojensa ulkopuolelle. Vastakkainasettelu voidaan tässä yhteydessä ymmärtää kriittiseksi metodiksi, jonka avulla on mahdollista lähestyä erilaisia elokuvan lajeja läpäiseviä piirteitä. Raita Merivirta osoittaa Neil Jordanin Michael Collins -elokuvaa käsittelevässä artikkelissaan, kuinka päähenkilöiden vastakkainasettelu on erityinen keino elokuvan käsittämän ajanjakson esittämisessä. Neil Jordanin teoksessa "marginaalin ja valtavirran" myrskyisä suhde paljastaa henkilöhahmoja sitovia juonteita ja jännitteitä, jotka puolestaan nostavat esiin ajanjakson ominaispiirteitä.

Marginaalissa? -teemanumeron artikkeleissa ja haastatteluissa risteilevät termit "kokeellinen elokuva", "teatterifilmatisoinnit", "henkilökohtaiset elokuvat", "mikroelokuvat" ja "homorepresentaatiot" assosioituvat usein suhteessa siihen, mitä ne eivät ole. Ne voidaan mieltää marginaalisiksi ilmiöiksi, koska ne eivät ole valtavirtaa. Mutta mitä sitten on valtavirta? Esimerkiksi monet kokeellisen elokuvan tekijät asettuvat kyllä Hollywoodin kaupallista tuotantojärjestelmää vastaan, mutta voivat samanaikaisesti poimia kerrontakeinoja tai tyylipiirteitä esimerkiksi mainos- ja musiikkimaailmasta. Kaupallisista tuotantostrategioista erottautuminen saattaa avata uusia yhteyksiä: kokeellinen elokuva on tavalla tai toisella ollut aina yhteydessä niin sanottujen valtavirtaelokuvien tyylikeinoihin. Ja vastaavasti myös valtavirtaelokuvat ovat omaksuneet joitakin kokeellisen elokuvan parissa kehitettyjä keinoja.

Loputtoman marginaali–valtavirta-dualismin sijaan on kiinnostavaa pohtia, minkälaiset tapahtumat, keinot ja voimat muodostavat elokuvakulttuurissa ilmeneviä jakoja, marginaali- ja valtavirtailmiöitä. Marginaalissa? -numero esittelee elokuva- ja mediakulttuurin reuna-alueita, joista osa on kuitenkin jo arkipäiväistymässä niin nopeasti, että termi marginaali ei enää sovi kuvaamaan niitä. Erityisen ja tavallisen, marginaalin ja valtavirran, välinen määritelmä muuttuu koko ajan: se on veteen piirretty viiva.

Ilona Hongisto