Mikroelokuva

Rippijuhlat

Yksinkertaisimmillaan mikroelokuva on kamerakännykällä tai digi-pokkarilla kuvattu lyhyt – yhden oton – elävä kuva. Tällöin sen olemassaolon merkitys saattaa löytyä enemmän valokuvasta, kuin pitkästä elokuvasta. Valokuvaahan on totuttu käyttämään ainutkertaisten ja erityisesti henkilökohtaisten tilanteiden tallentamiseen. Kaikki olemme nähneet kuvia kastetilaisuuksista, rippijuhlista ja hautajaisista. Näihin kuviin on tallennettu yhden ihmisen elämän merkittäviä käännekohtia. Tämän kaltaisen elävän kuvan näen olevan koko mikroelokuvakäsitteen kivijalka.

Edellä mainitulla elokuvalla ei ole automaattisesti kiinnostavuutta ns. suuren yleisön kannalta, mutta kohdeyleisölleen sen merkitys on usein sitäkin suurempi. Myöskään ei voi sulkea pois mahdollisuutta, että edellä kuvatun kaltaisen elokuvan laajempi merkitys kasvaisi esimerkiksi ajan myötä. Teoreettisena esimerkkinä toimivat vaikka nykyisten superjulkkisten kotivideot, jotka on kuvattu ennen heidän suuruuden aikaansa.

Arkirealismia

Mikä on mikroelokuvan historia? Se on lyhyt, jos se määritellään suppeasti nykyisen esitys- tai siirtotekniikan lähtökohdista. Mikroelokuvalle on kuitenkin löydettävissä "esi-isiä" jo elokuvan alkuajoilta. Elokuvan alku sijoittuu 1800-luvun loppuun ja sieltä, tarkasti katsoen, löytyvät myös mikroelokuvan juuret. Yhtenä mikroelokuvan kriteerinä voidaan pitää sen ajallista lyhyttä kestoa. Lyhyet kestot yhdistävät nykyisen mikroelokuvan ja Lumiéren jo vuonna 1895 kuvaamat elokuvat Lapsi syö soppaa tai Työläiset lähtevät tehtaasta. Tekniset rajoitukset määräsivät niiden muotoa: alussa kameralla ei voinut kuvata kuin muutamia kymmeniä sekunteja, koska kameraan ei saanut ladattua enempää filmiä. Eli maailman ensimmäiset elokuvat olivat kuvausteknisesti aikansa mikroelokuvia. On lystikästä huomata kuinka "nykyinenkin" mikroelokuva on oman teknisen rajoituksensa kautta määritelty.

Kun tarkastelee "nykyistä" mikroelokuvaa tekniseltä kannalta, oivaltaa nopeasti sen olevan huomattavasti lähempänä "pläriä" tai laterna magica -esityksiä kuin 35mm laajakangaselokuvaa. Kuvan tallennus puhelimella tapahtuu noin 300 000 pisteellä, kotivideokameralla noin 450 000 pisteellä. Tietokoneen näytössä on tyypillisesti alle 800 000 pistettä, kun taas filmillä pisteitä on lähes "rajattomasti", voidaan puhua kymmenistä miljoonista "pisteistä". Nämä luvut siis noin esimerkinomaisesti.

Nykyistä mikroelokuvaa ei siis ole sattumanvaraisesti määritelty "kännykän näytöltä katsottavaksi" tai "enintään muutaman minuutin pituiseksi". Nämä määrittelyt tulevat teknisistä rajoitteista. Jos kaikilla olisi 17 tuuman näyttö ranteessa, tuskin kukaan haluaisi välttämättä toteuttaa elokuvaa vain muutaman sentin kokoiseen ruutuun.

Kaksitoista kuvaa hevosesta

Elokuva, ja näin siis myös mikroelokuva, on osa yhteiskuntaa ja sen sisällä käytäviä keskusteluja. Sen syntyyn on vaikuttanut yhteiskunnassa tapahtunut kehitys ja se myös vaikuttaa yhteiskunnan kehitykseen, tapahtuu siis vuorovaikutusta. 1800–1900-lukujen vaihde oli voimakasta teknisen kehityksen aikaa. Tämä näkyi myös elokuvan teknisenä ja ilmaisullisena kehityksenä.

Vuonna 1831 Peter Mark Roget rakensi phenakistoskoopin, jossa pyörivään levyyn piirrettyjä kuvia katseltiin aukosta ja kuvat näyttivät sulautuvan yhteen ja muodostavan liikkeen. Laitteen toiminta perustuu jälkikuvailmiöön, aivan kuten nykyaikainen elokuvakin. Jälkikuvailmiöstä tiesi jo Aristoteles, mutta ensimmäisen elokuvaksi ajateltavan kuvasarjan toteutti Eadweard Muybridge, vuonna 1878. Hän halusi valokuvakameralla tutkia ovatko ravaavan hevosen kaikki jalat yhtä aikaa ilmassa. Hän kuvasi ohi juoksevan hevosen kahdellatoista kameralla. Kun kuvia katsottiin nopeasti peräkkäin, hevonen näytti liikkuvan. Liikkuva valokuva, elokuva, oli syntynyt.

Vaikka Rogetin laite ja muut vastaavat muiden tekijöiden kokeilut muodostuivat lähinnä suureksi huviksi, ensimmäinen elokuva oli siis oikeastaan tutkimuksen apuväline tai ehkä jopa todellisuutta kuvaamaan pyrkivä dokumenttielokuva.

Verta ja suolenpätkiä

Mikroelokuvaa voidaan lähestyä myös sen käsittelemien teemojen ja yhteisöllisyyden kautta. Mielestäni tässä on syy siihen, miksi mikroelokuva ei voi olla kaupallinen tuote. Lähihistoriamme sisällöllinen yhteyskohta mikroelokuvaan löytyy erilaisista videopajoista. Jos mikroelokuva olisi mahdollista määritellä vain sen teknisten parametrien kautta, olisi television lähetysvirta, jota voidaan jo nyt koemielessä katsella kännykästä, mikroelokuvaa. Tai ainakin mainokset "kännykkä-tv:ssä" täyttäisivät kriteerit – pieni ajallinen kesto ja ruudun koko, sekä "lyhyt" kerronta.

Sen sijaan omaehtoisesti tehdyt elokuvat, joita videopajoissa tuotettiin, ja tuotetaan edelleenkin, ovat sisältöjensä puolesta mikroelokuvan edeltäjiä. Näihin elokuviin liittyy selkeä yhteisöllisyys ja alakulttuurit, joilla niiden tekijät ja katsojat liittyvät toisiinsa. Elokuvat kertovat yhteisestä harrastuksesta tai tuottavat yhteiseksi koettavaa mielihyvää yhteisen "splatter-huumorin" tms. kerronnan kautta.

Elokuvalla ja televisiolla on suuri vaikutus muun muassa asenteisiimme ja pelkoihimme. Näitä medioita hallitsevat tekijät toteuttavat, ehkä tietämättäänkin, harvainvaltaa. Demokratia on siitä kaukana ja kansan ääni kuuluu huonosti ja sensuroituna. Tämä ei ehkä ole "suuren salaliiton" tulosta, vaan enemmänkin luonnollista seurausta tehokkaasta bisnesajattelusta ja omistuksen keskittymisestä. Elokuvan tuotanto on kallista, siis perinteisesti ajatellun elokuvan. Tässäkö on mikroelokuvan tulevaisuus? Helposti ja lähes rajoituksitta levitettävä elokuva voi kertoa aivan toisenlaisia tarinoita ja "totuuksia" kuin esim. kahden käden sormilla laskettava tv:n dokumenttielokuvan eliitti.

"Kotivideo" voi saada aivan toisenlaisen painoarvon, kun sen sisältö saa ympäröivän yhteiskunnan tapahtumien kautta aivan uutta kompetenssia. Tästä on esimerkkinä USA:ssa videoharrastajan kotivideokameralla tallentama pahoinpitely, jossa poliisit mukiloivat mustan rekkakuskin. Äärimmäinen esimerkki tosin.

Duellists (Juha Vaarnila, 2004)

Nykyajan mediakeisarit

Yksi merkittävä piirre mikroelokuvissa on, ja tämän piirteen kautta ne ovat ehkä kaikkein helpoimmin määriteltävissä lajityyppinä. Mikroelokuva on tehty levitettäväksi uusien sähköisten välineiden kautta. Tällöin se eroaa kotivideoista, joiden katsojakunta on fyysisesti rajattu aikaan ja paikkaan, mikä taas rajoittaa merkittävästi elokuvan levitystä. Mikroelokuva leviää internetissä ja sähköposteissa – sitä voi katsoa kännykän näytöltä. Mikroelokuvaa ei rajoita tekijän, esittäjän ja katsojan yhteinen aika tai tila, se rikkoo rajoja.

Levitysmediat voivat olla myös mikroelokuvan kirous. Kun elokuva leviää esimerkiksi netin kautta, sen elinkaari voi olla kiusallisen lyhyt. Eli kun suosittelee elokuvaa ystävälleen, sitä ei ehkä enää ko. paikasta löydykään.

Taidepaussi

Mitkä sitten ovat mikroelokuvan rajoitukset? Sitä rajoittavat sen levitysmedioiden, eli internetin ja kännykän, tekniset rajoitteet.

Yksi rajoittava tekijä on tiedostokoko. Jos elokuva on sähköiseltä kooltaan liian suuri, sen levittäminen on liian hidasta mm. rajoittuneiden siirtoyhteyksien vuoksi. Mikroelokuva on myös fyysiseltä kooltaan pieni, esimerkiksi kännykän näyttöä vastaava. Pieni koko vaikuttaa myös tiedostokokoon.

Mikroelokuvassa ei edellisestä johtuen voi esittää "hienostunutta kulmakarvojen kohottelua" vaan ilmaisun on oltava suurempaa kuin isommalle ruudulle tehdyssä elokuvassa. Näyttelijän ilmeet yleiskuvassa menevät kuvan pienestä koosta johtuen niin sanotusti harakoille. Toimivimpia kuvakokoja ovatkin tiiviimmin rajatut kuvat, puolikuvasta alkaen. Kuvassa esitetyn informaation on oltava melko selkeää, jotta se olisi myös "luettavissa". Vihreäpaitainen mies lehtimetsässä on mikroelokuvan katsojan painajainen – samoin kuin pingismatsin televisiotaltiointi. Tekstejä ei juuri voi olla, tai ainakin niiden on oltava lyhyitä ja isohkolla fontilla toteutettuja. Nämä ovat siis teknisiä rajoitteita.

Mikroelokuva ei ole vain "normaalikokoon" toteutettu ja pienennetty lyhyt elokuva, vaan varta vasten levitysmediansa rajoitukset huomioon ottaen toteutettu elokuva.

3 minuuttia 14 sekuntia

Koska mikroelokuva on osa suurempaa elokuvan käsitettä, se noudattaa soveltaen elokuvan keinoja. Matka kerronnan ääripäästä toiseen voi olla pitkä. Toisessa päässä on tarinan kertova, kohtauksia sisältävä, leikattu kokonaisuus – perinteisen elokuvakäsityksen jatkaja. Toisesta päästä löytyy lyhyt, yhdellä otolla tallennettu dokumentaarinen tapahtuma. Väliin jää lukematon määrä kerronnan tyylejä ja keinoja.

Pituus, tai siis lyhyys, asettaa myös kerronnalle vaatimuksia. Kun aikaa viestin välittämiselle on vain hetki, pitää kerronnan olla tehokasta ja tarkoituksenmukaista. Tästä seuraa dilemma. Kun perinteisten elokuvien tekeminen helpottuu paremman ja käytettävämmän tekniikan myötä, kerronnassa lyhyyden vaatimus vaikeuttaa työtä merkittävästi. On hyvin tiedossa, perinteisenkin elokuvan puolella, että tiivis kerronta on itse asiassa vaikeampaa, kuin lavea ja jaaritteleva. Elokuvan ollessa lyhyt jo nimenkin on kerrottava osa tarinasta. Yksinkertaisimmillaan elokuvan nimi voi korreloida katsojan kokemusmaailman ja kuvan välistä suhdetta. Kuva voi olla vaikkapa pelkistetty väripintojen leikki.

Mikroelokuvassa voi toki olla useita kerronnan tasoja ja paljon juonenkäänteitä, mutta ne eivät helpota tarinan luettavuutta. Hyvä mikroelokuva keskittyy selkeään pääväittämään ja välittää sen katsojalleen yksinkertaisesti ja kiertelemättä. Tämä ei tarkoita kerronnan tylsyyttä, mutta jos on sanottavaa, sitä ei kannata liikaa piilotella, muutoin sitä ei ehkä ymmärretä. Monet näkemäni mikroelokuvat ovat itse asiassa niin sanottuja yhden vitsin tarinoita, joissa hauskuus syntyy viimeisen kuvan sisältämän käänteen myötä.

Geocaching (Pirita Ihamäki, 2004)

Sosiaalinen tilaus

Alkuvuoden 2005 aikana olen ollut useammassakin seminaarissa, joissa on peräänkuulutettu kansalaisten vaikuttamismahdollisuuksia. Kansalaisilla on vaikuttamisen tarve, mutta välineet puuttuvat. Puuhataan kansalaiskanavia, omia ohjelmia yhdistyksille jne. Miten mikroelokuva sopii tähän kokonaisuuteen? Ehkä se voi tulevaisuudessa olla osa virallista kansalaisvaikuttamista. Miten se käytännössä toimii, sitä voi kyllä visioida, mutta ainakin toimintakulttuurien ja tekniikoiden kehittymistä on odotettava. Tai ainakin asiat on nähtävä uudella tavalla.

Ehkä kansalaistoiminta voisi kehittyä esimerkiksi epäkohtien konkreettista osoittamista kohti. Kuvataan ongelmatilanne tai kohta ja laitetaan se kaiken kansan nähtäväksi esimerkiksi internetiin. Tietysti yksityisyyden suoja, tekijänoikeudet ja moni muu asia laittaa jarrua tämän suuntaiselle kehitykselle, mutta useassa tapauksessa se on ihan mahdollista. Arkielämän esimerkkejä ovat vaikkapa vaarallinen risteys ja sen esittely tai kotipuiston mahdolliset koiran jätökset. Idea on kypsyteltävissä eteenpäin ja olisikohan sille se kuuluisa tilauskin olemassa.

Entä sitten totuus – tuo hieno käsite joka ei, kuten tiedetään, pala tulessakaan. Lisääkö jokaisen kansalaisen mahdollisuus viestiä itselleen tärkeistä asioista totuuden määrää tässä informaatiotulvassa, jossa elämme? Ei, mitenkään itsestään selvästi se ei sitä tee. Mutta ehkä erilaisista viesteistä on vastaanottajan helpompi nähdä variaatioita ja näkökulmia "totuudesta". Ehkä mikroelokuva voi olla uuden sukupolven tapa politikoida ja vaikuttaa. Mene ja tiedä.

Kun puhutaan mikroelokuvasta, asiaa voi siis lähestyä uskomattoman monesta näkövinkkelistä. Voi aloittaa vaikka tekniikasta ja päätyä totuuteen.

Mistä on pienet mikroelokuvat tehty?

Pienestä koosta, ajatuksista, tiedoista, kokemuksista, jakamisesta, välittämisestä, taidoista, kapinasta, sisällöstä sekä iloista ja suruista. Niistä on pienet mikroelokuvat tehty.