|
|
|
PORNON KÄSIKIRJA Jokapäiväinen pornomme – media, seksuaalisuus ja populaarikulttuuri |
|
Pornografia on täyttänyt tehtävänsä, jos se kiihottaa mielikuvitusta. Sen ei siten tarvitse olla erityisen hyvää tai innovatiivista. Kuluttajia löytyy varmasti ja se takaa pornografian olemassaolon nyt ja hamassa tulevaisuudessa. Nykyään pornografia on jalkautunut myös visuaaliseen valtakulttuuriin, eikä sille enää voi olla altistumatta. Tuskin on olemassa aikuisille suunnattua tuotetta, jota ei olisi joskus mainostettu paljaalla iholla. Kun kulttuurimme vilisee pornoistunutta kuvastoa, on pakko ihmetellä miksi näin on. Miten se vaikuttaa meihin ihmisiin seksuaalisina olentoina, meidän haluihimme, meidän sukupuolisiin tekoihimme? Näihin kysymyksiin tarttuu Kaarina Nikusen, Susanna Paasosen ja Laura Saarenmaan toimittama kirja Jokapäiväinen pornomme – media, seksuaalisuus ja populaarikulttuuri. Teos ei kuitenkaan pyri antamaan suoria vastauksia itse pornografian olemassa olon oikeutukseen, vaan se riisuu pornon paljaaksi analyysin keinoin. Teos ei myöskään ota kantaa pornografian puolesta tai sitä vastaan. Kirjoittajien lähtökohta on, ettei pornografia ole tullut visuaaliseen kulttuuriin teekutsuille vaan jäädäkseen. Pornografia on tuttavallisesti porno vaan. Jokapäiväinen pornomme keskittyy nimensä mukaisesti (media)kulttuurin pornoistumiseen. Kirjan johdannossa toimittajat hahmottavat pornoistumisen prosessia kolmella tasolla. Ensimmäiseksi he mainitsevat pornoteollisuuden muotoutumisen 1990-luvulla globaaliksi teollisuudenalaksi. Tämän on mahdollistanut yhtäältä lainsäädännölliset muutokset, mediateknologian kehitys ja globalisoituminen ja toisaalta Itä-Euroopan maiden pornotuotannon kasvu. Tästä seuraa suoraan pornoistumisen toinen taso eli se, että kova pornografia on valunut valtakulttuurin piiriin. Edelleen kolmantena pornoistumisen aspektina toimittajat näkevät kulttuurin yleisen seksualisoitumisen.
Pornon kova ydin Teoksen ensimmäisessä temaattisessa osiossa tunkeudutaan pornon kovaan ytimeen, pornovideoihin ja kovaa pornoa kaupitteleviin internetsivustoihin. Harri Kalha pohtii omaa suhdettaan kovaan pornoon tutkimuskohteena, joka samanaikaisesti kiihottaa ja inhottaa. Hän miettii myös homoseksuaalisen pornon tarjoamaa "rajatietoa" avaamassa pornon tutkimuksen kenttää. Pornohan on pitkälti heteroseksuaalisten miesten temmellyskenttää, jonka reunamille on työnnetty heteroseksistä poikkeavat aktiot. Kalha ehdottaakin marginaaleista lähtevää vastakatsetta pornon valtavirtaan. Siis sitä, että pornon "toiseudet" otettaisiin tutkimuksellisiksi välineiksi ohittamaan hedelmätön puolesta ja vastaan kinastelu. Kalhan artikkeli ei herätä suuria intohimoja, mutta se avaa pornon olemuksen ja valottaa sen peruselementtejä osoittamalla mitä valtavirtaporno on ja keille se on suunnattu. Artikkeli toimii hyvänä päänavauksena muiden Jokapäiväisen pornomme artikkeleiden ymmärtämiseen. Samassa temaattisessa osiossa Susanna Paasonen todistaa artikkelissaan "Sähköpostia Sirpa Revalta – internetporno, valta ja nautinto" heterokoneen voiman myös sähköisessä ympäristössä. Hän erittelee saamansa pornoroskapostin sisältöä ja osoittaa, että internetissä vallitsevat samat vallan ja nautinnon lait kuin perinteisemmissäkin medioissa. Huomion kiinnittäminen sukupuolten konservatiiviseen esittämiseen on mielestäni tärkeä huomio, koska juuri internetin yhteydessä tavataan hokea mantraa sen sukupuolta liudentavista puolista. Paasonen osoittaa tarkkanäköisesti, että internetissä olevan kovan pornon tarjoama syli ei suinkaan ole aineeton, vaan jopa leimallisen naisellinen. Artikkeli on tervetullut myös siksi, että internet on juuri se media, jossa pornon vääristyneimmät muodot kukkivat varsin vapaasti. Ja kuten monet tutkimukset osoittavat, internetin suurimmat kuluttajaryhmät ovat teini-ikäiset pojat ja nuoret miehet. Paasosen artikkeli on hyvää materiaalia kriittisen pedagogian käyttöön.
Porno-chic – pornoistumisen arkiset asut Jokapäiväisen pornomme toinen temaattinen osio käsittelee porno-chic -ilmiötä. Sillä tarkoitetaan arkista kuvastoa, joka on ottanut estetiikkaansa vaikutteita pornografiasta. Kirjassa siihen tartutaan mainonnan, iltapäivälehtien kansijuttujen ja elokuvien kautta. Yksi kirjan keskeisimpiä artikkeleita on Leena-Maija Rossin "Halukasta ja mukautuvaa – katumainonta arjen heteroseksualisoijana". Rossi pukee sanoiksi sen suuttumuksen ja hämmennyksen, jota nykyinen yhä pornahtavampi katumainonta herättää satunnaisessa ohikulkijassa. Hän keskittyy vaateliike Hennes & Mauritzin katumainontaan ja siitä kirvonneeseen sähköpostikeskusteluun Naistutkimus-sähköpostilistalla syys–lokakuun vaihteessa 2002. Rossi luonnehtii osuvasti pornon olemusta kulttuurisena ilmiönä: "Pehmopornoksi luettavista olevasta tai sen kanssa flirttailevasta visuaalisesta materiaalista on tullut yhtä arkista kuin aamupuurosta[...]Pornoutuneeseen kuvastoon tarttuminen tutkimuksellisella otteella saattaa muistuttaa vellimäisen puuron haarukointia: kohde ei tahdo pysyä haarukassa." ( s. 86–87) Rossin huomio kiinnittyy termiin "pornoutuminen", "pornoistumisen" sijaan. Rossi viittaa valitsemallaan käsitteellä audiovisuaalisen kulttuurin ja pornon puuroutumiseen. Samalla käsite on kirjoittajan mukaan kuvaavampi myös pehmopornon yhteydessä, koska "pornoistuminen" assosioituu hänestä pikemminkin kulttuurin raaistumisen problematiikkaan. Rossin mukaan kaupunkitilan kuvasto pornoutuu. Se on huolestuttavaa, koska pornoutuminen ei voi olla pornolle ja mainonnalle ominaisen toisteisuuden vuoksi vaikuttamatta ihmisiin. Mainonta tuottaa ja kategorisoi tietoa sukupuolesta ja seksuaalisuudesta. Rossi kirjoittaa Linda Williamsia lainaten "näkyvän eroottisesta organisoimisesta". Mainosten kuvien tapa esittää nainen on muotoutunut vallitsevan heteroseksuaalisen sukupuolihierarkian ehdoin ja hallinnassa. "[...]normatiivisen näyttämön pääesiintyjä visuaalisessa kulttuurissa on feminiiniseksi ja heteroseksuaaliseksi koodattu nainen, jonka oletetaan esittävän toisaalta yleispätevää "miehisen halun" (ikään kuin sellainen yksikkömuotoinen halu olisi olemassa) kohdetta ja toisaalta muille naisille tarjoutuvaa samastumiskohdetta. Siis painotetusti kohdetta, ei niinkään toimijaa." ( s. 90) Näillä sanansäilillä tutkija käy H & M:n mainosten kimppuun. Rossi osoittaa varsin havainnollisesti, miten ne tuottavat sukupuolta ja heteroseksuaalisuutta koskevaa tietoa. Jopa niin havainnollisesti, että herää epäilys siitä, että Hennes & Mauritz on palkannut jonkun naistutkimuksen perusopinnot suorittaneen AD:n suunnittelemaan kampanjaansa. Artikkelinsa lopussa Rossi miettii vielä voisivatko kadulla nähdyt kuvat ja niiden heteroseksistinen ideologia muotoilla subjektiutta ja sukupuolittaa sitä "kutsumalla" ja "puhuttelemalla". Hänestä olisikin tärkeää oppia, ei suinkaan sulkemaan korvansa, vaan kuuntelemaan ja näkemään mainoksia: ymmärtämään mistä niissä on kyse ja mitä ne toistavat. Vain siten seksuaalisuudet ja niiden kuvat voivat moninaistua. Porno-chicistä kirjoittavat myös Laura Saarenmaa, Mari Pajala ja Katherine Muwanga. Saarenmaa osoittaa iltapäivälehtien kaksinaismoralistisen tavan esittää pornahtavasti paljaspintaisia naisia, mikä pyhitetään tunnustusmekanismin avulla. Hän kirjoittaa hauskasti iltapäivälehtien pakokauhunomaisesta tarpeesta heteroseksualisoida ja normalisoida kansikuvatyttönsä. Mari Pajala tutkii artikkelissaan Levottomat -elokuvaa (2000). Pajala vierastaa elokuvan luonnehdintaa sukupolvikuvauksena ja eritteleekin sen sijaan Levottomien pornahtavaa kuvastoa ja juonikuviota. Pajalan mukaan rohkeana kiitelty elokuva tyytyy vain toistamaan porvarillisen porno-chicin normistoa. Levottomissa miehet hakevat vain seksiä ja naiset haikailevat romantiikan perään. Näin jo siksi, että kaupallisessa valtavirtaelokuvassa seksuaalisuus on liitettävä hyvinä pidettyihin arvoihin kuten porvarillisuuteen, heteroseksuaalisuuteen, romanttiseen rakkauteen ja perinteiseen käsitykseen sukupuolesta. Muwangan artikkeli "Pane mua – Pornoa, aseita ja väkivaltaa" sen sijaan suuntaa mielenkiintonsa epäkaupallisempaan elokuvaan, Virginie Despentesin ja Coralie Trinh Thinhin roadmovieen Pane mua (Baise-moi, 2000). Hän luonnehtii sitä "feministis-pornografiseksi". Sanapari on omiaan soittamaan feministien hälytyskelloja. Pane mua liittyy laajempaan, alun perin Ranskassa syntyneeseen ilmiöön, jossa naistekijät ovat alkaneet käyttää pornografiaa feministisiin tarkoituksiin. Tällaisia tekijöitä ovat esimerkiksi Catherine Breillat, Alina Reyes ja Marie Darrieussecq. He ovat tehneet teoksia, jotka ovat kirvoittaneet kitkerää keskustelua feministien keskuudessa. Yhtäällä heidän taidettaan on pidetty osoituksena siitä, miten patriarkaalisen vallan lonkerot ovat onnistuneet luikertelemaan myös feministiseen ajatteluun ja eritoten siihen, miten naisen seksuaalisuutta tulisi esittää. Toisaalla heidän elokuviaan arvostetaan avantgardistisina suunnannäyttäjinä: myös naiset haluavat ja ovat seksuaalisesti aktiivisia. Tähän kritiikki on vastannut, että valitettavan usein näissäkin elokuvissa naiset haluavat sitä ja siten, mitä valtavirtaelokuvissa on jo totuttu näkemään. Muwanga kirjoittaa pro sex -liikkeestä. Hänen mukaansa pro sex -ajattelussa korostetaan naiskeskeistä pornoa, tulkitaan pornon historiaa ja tulevaisuutta naisnäkökulmasta ja tuotetaan vaihtoehtoisia elokuvia. Pro sex -elokuvalle on myös luonteenomaista alakulttuurisuus ja epäkaupallisuus. Se on siis jonkinlaista feministiseen ajatteluun pohjaavaa taidetta, jonka tavoitteena on nautinnon lisäksi seksuaalisten positioiden ja valta-asemien kriittinen tarkastelu pornon kontekstissa. Pro sex -elokuvien tarkoituksena on myös alentaa naisten kynnystä kuluttaa pornoa. Muwangan artikkeli herättää ristiriitaisia ajatuksia. Hän esittää väittämänsä Pane mua -elokuvan pohjalta välillä hieman heppoisin perustein ja paikoittain kirjoittajan ajatusta on vaikea seurata. Jos pro sex -elokuvat pyrkivät olemaan alakulttuurisia ja epäkaupallisia, miksi ihmeessä ne tavoittelevat suuria naisyleisöjä? Ja millaista se vaihtoehtoinen porno sitten oikein olisi? Naistuottaja tai -ohjaaja ei vielä yksinään takaa minkäänlaista muutosta. Muwanga päättääkin artikkelinsa tiedostaen pro sex -liikkeen problematiikan: hän peräänkuuluttaa pornoa, joka antaisi tavalliselle, arkiselle naiskatsojalle erilaisia samaistumiskohteita ja informaatiota superseksuaalisuuden korostamisen sijaan. Olisi kuitenkin ollut mielenkiintoista lukea Muwangan kannanotto siihen, onko pornon kulutus ihmisen perustarve, jos sitä on miltei väkipakoin kehitettävä kuluttajaystävällisemmäksi. |
Porno spektaakkelina ja tähtikulttina Pornoistumisen on osaltaan mahdollistanut myös kulttuurinen hyväksyntä. Arvostukset ja arvot ovat muuttuneet. Porno on siis tietyllä tavalla banalisoitunut ja pornoteollisuuden ammattilainenkin saattaa tänä päivänä muodostua hyväksytyksi julkisuuden henkilöksi. Tähän liittyen Jokapäiväisen pornomme viimeinen temaattinen kokonaisuus tarkastelee pornokulttuurin tähtiä. Katariina Kyrölä kirjoittaa Henry Saaren tähtikuvasta, Kaarina Nikunen Veronican ja Rakel Liekin julkisuuskuvasta ja Tarja Laine yhdysvaltalaisista Julie Strainista ja Annie Sprinklestä. Ennen niin salatusta ja häpeällisestä ammatista ei tarvitse enää vaieta, vaan siitä voi puhua ammattiylpeydellä. Kyrölän ja Nikusen artikkeleiden välinen tarkastelu kuitenkin osoittaa, miten erilaista on olla nais- kuin miespornotähti. Kyrölä kirjoittaa Henry Saaren eli Henry the Greatin "jatkuvasta taistelusta" heteromaskuliinisuutensa puolesta. Mieskehon hyväksyminen seksuaalisena spektaakkelina pornoalalla, jonka kuluttajakunta on enimmäkseen heteromiehistä koostuva, ei ole ongelmatonta. Kaarina Nikunen sen sijaan kirjoittaa naispornotähteyden kahdesta ulottuvuudesta. Tähteydessä on samanaikaisesti läsnä alhainen ja ylevä, häpeä ja kunnia, piilotettu ja tavoiteltu. Nikunen miettii Veronican ja Rakel Liekin julkisuuskuvia analysoimalla myös sitä, mistä pornotähteydessä vaietaan. Veronican tähteys on esimerkiksi rakennettu itsenäisen yrittäjyyden ja äitiyden kautta, mikä on sinänsä yllättävää pornotähteyden yhteydessä. Rakel Liekin tähteys sen sijaan rakentuu mielikuviin iloisesta ja pirteästä naapurintytöstä, joka tähdentää pornon kuuluvan kaikille. Lisäksi Liekki korostaa tekemänsä pornon taiteellista aspektia. Nikunen näkee tässä kuitenkin ristiriitaisuuksia. Hän tulkitsee Liekin tuotannon toistavan varsin konventionaalisesti valtapornon kuvastoa. Toisekseen pornon kytkeminen taiteeseen kiillottaa pornon kuvaa ja samalla kieltää pornon pornona. Myös naispornotähtien innokas puhe pornon naisistumisesta ja suuntaamisesta kaikille naisille on varsin ponnetonta: Veronica ja Rakel Liekki pitävät yllä perinteisiä kauneusihanteita timmeillä vartaloillaan ja erottavat siten itsensä tavallisista naisista. Naispornotähtien puheet omasta halusta tai ammattilaisuudesta ovat Nikusen mukaan merkkejä jonkinlaisesta puolustautumisesta ja erottautumisesta esimerkiksi uhrin asemasta. Samasta problematiikasta kirjoittaa myös Tarja Laine. Hän valottaa kahden Yhdysvalloissa uraa tekevän pornon ammattilaisen, Annie Sprinklen ja Julie Strainin, feministisiä ulottuvuuksia. Heidän julkisuuskuvissaan yhdistyy Nikusenkin mainitsema diskurssi ammattilaisuudesta ja omasta halusta. Laine ei kuitenkaan näe niitä puolustusmekanismeina eikä pohdi pornon haittavaikutuksia. Hän keskittyy etsimään vaihtoehtoista asemaa naisen katseelle ja halulle pornografian tekijänä ja kuluttajana. Laineen artikkeli jokseenkin ynnää yhteen Jokapäiväisestä pornosta huokuvan asenteen pornografiaa kohtaan. Kokonaisuudessaan artikkelikokoelma on kirjava kokoelma erilaisia tekstejä, ja näkökulmien moninaisuus tuo hyvin esiin pornon monimuotoisuuden. Kirja osoittaa, ettei voida puhua yhdestä monoliittisesta pornosta. Suotavampaa olisi puhua erilaisista pornoista. On myös virkistävää, ettei kirja tuputa mitään valmista moraalikoodistoa tai asennetta pornografiaa kohtaan. Jäin kuitenkin kaipaamaan enemmän pohdintoja siitä, mistä pornografiasta on pohjimmiltaan kyse ja siitä, onko se todellakin niin perustavanlaatuinen tai tarpeellinen osa mediakulttuuria. Tarvitsemmeko me jokapäiväisen pornomme? Kirja on toimitettu varsin tarkkanäköisesti, joten sen lukeminen oli kokonaisuudessaan jouhevaa. Ehkä teos olisi toiminut vieläkin johdonmukaisemmin, jos artikkelit olisi jaettu selkeästi kolmeen temaattiseen osaan jo sisällysluettelossa. Yhtä kaikki, Jokapäiväinen pornomme on tärkeä julkaisu. Se toimii hyvänä kriittisen pedagogian materiaalina, pornon analyysivälineenä tai suuttumuksen sanakirjana. Sensuroimalla ja moralisoimallahan ei pitkälle pötkitä, rakentavalla kritiikillä jo kauemmas. teksti: © Riina Mikkonen
|
Kaarina Nikunen, Susanna Paasonen & Laura Saarenmaa (toim.):
|
|
