Aberystwyth mon amour

Kuulin ensimmäistä kertaa Consciousness in Literature and the Arts -konferenssista (kuten sitä silloin vielä kutsuttiin) viime syksynä tällaisista tapahtumista tiedottavien sähköpostilistojen kautta. Koska olen jo jonkin aikaa harrastellut kognitiivista elokuvateoriaa ja tullut lukeneeksi neurologi Antonio Damasion tietoisuutta käsitteleviä kirjoja, päätin vastata CFP:hen Mementon (2000), tietoisuuden ja Damasion yhdistävällä esitelmäsynopsiksella. Esitys hyväksyttiin ja saatoin tyytyväisenä ja jännittyneenä odottaa toukokuuta, jolloin saisin ensimmäistä kertaa palautetta omista ajatuksistani tällä alalla.

Kevään aikana, kun konferenssin otsikko fokusoitui teatterin suuntaan ja tarkempi puhujaohjelma ilmestyi tapahtuman verkkosivuille, kävi ilmi, että kahden paneelin voimin elokuvatutkimus näyttelisi suhteellisen pientä osaa. Koska järjestäjänä toimi University of Wales-Aberystwyhin Teatterin ja elokuvantutkimuksen laitos, ohjelma painottui selkeästi draaman analyysiin ja teoriaan sekä performanssin pragmaattisiin ja spekulatiivisiin ominaisuuksiin. Vaikka konferenssiin osallistui yli kuusikymmentä tutkijaa, jotka esittelivät tutkimuksiaan kahdeksassa plenumissa ja kahdessakymmenessä paneelissa, rajoitan kommenttini tässä raportissa vain avajaispuhujiin sekä elokuva-aiheisiin paneeleihin.

Olin pitkin kevättä miettinyt millä tavoilla, millä käsitteellisillä aparaateilla ja määritelmillä tietoisuutta lähestyttäisiin, ja tulisiko mikään niistä lähestymään käyttämääni damasiolaista mallia. Hienoinen kylmä väre kulki selkäpiissä, kun sain rekisteripöydältä käteeni konferenssiohjelman, jonka kannessa komeile Siva-jumalattaren kuva: olisiko kaikki sittenkin vain hämärää itämaista filosofiaa sekoitettuna huonosti sulaneisiin tieteellisiin konsepteihin? Päätin kuitenkin pitää mieleni mahdollisimman avonaisena. Kapean erikoistumisen aikakaudella voi liiaksi fakkiutua omiin aiheisiinsa ja kadottaa kyvyn vaihtaa, elävöittää, rikastuttaa ja kyseenalaistaa omia näkökantojaan.

Avauspuheenvuoro ei kuitenkaan karkoittanut pelkojani. University of East Anglian Ralph Yarrow, tutkija, kirjailija, teatteriohjaaja ja -näyttelijä, ei oman lausuntonsa mukaan ollut tottunut pitämään luentoja ja se näkyi. Rakenteeton, näköjään mielleyhtymien varassa etenevä puhe käsitteli teatterin ja performanssin teoriaa ja historiaa pitkin poikin 1900-lukua käyden välillä antiikissa Herakleitosta lainaamassa tai pysähtyen välillä siteeraamaan Beckettiä ranskaksi vaivautumatta kääntämään sitä jälkeenpäin. Monimutkaiset typologiat, luetteloinnit ja äärimmäisyyksiin vedetyt retoriset pleonasmit riuhtoivat puheen teemoja sinne tänne, kun taas painokkaissa suvantokohdissa seisahduttiin PoMo-diskurssin väsähtäneeseen binääriseen arvoituksellisuuteen: "the performance of consciousness: the consciousness of performance" tai vieläkin kärkevämmin "not only 'both-and' but also both 'both-and' and 'neither-nor.'"

Yarrow'n oppineisuus ja käytännön kokemus olivat kieltämättä eksplisiittisesti esillä nimien ja sitaattien latelussa ja vaikuttavassa lukunäytteessä, mutta minkäänlaista koherenttia kuvaa tai argumenttia tai teoriaa niistä ei muodostunut. Säväkkyyttä saattoi löytyä joistakin yksityiskohdista, jotka voi kukin tulkita miten haluaa. Ehkä siitä tällaisissa puheissa onkin kysymys: oraakkeli latelee esiin eksoottista materiaa, joka inspiroi kuulijoita, ja jonka kukin saa sitten muovata mieleisekseen. Tiedettä se ei ole, mutta jos se auttaa näyttelijöitä näyttelemään paremmin niin on sillä kai jonkinlainen käytännöllinen oikeutus.

Lauantai-iltapäivän plenum-puheenvuorot olivat jo huomattavasti selkeämmin strukturoituja ja antoivat argumenttiensa tähden kunnon tilaisuuksia kriittiselle ajattelulle. Daphne Gracen "21st Century Approaches to Postcolonial Studies: Applications of Consciousness and Global Education" oli hämmentävän kaksijakoinen esitys. Selkeässä ja maanläheisessä alkuosiossa hän luonnosteli globalisaation hyviä ja huonoja puolia sekä niiden implikaatioita kolonialismin, imperialismin ja postkolonialismin suhteen ja loi vaikutelman tasapainoisesta, empiirisesti ja kolmannen maailman suhteen sympaattisesti orientoituneesta tutkimuksesta. Toinen puolisko ällistyttävästi dekonstruoi kaiken tämän keskittymällä Mahareshi Yogiin, transsendentaaliseen meditaatioon ja näiden avulla tuotettavaan globaaliin tietoisuuskoulutukseen, joka lopettaa kaiken pahan maailmasta. Reiluuden nimissä on todettava, ettei hän käyttänyt näitä sanoja, mutta sanoman ydin oli yhtä suoraviivainen tämän väitteen kanssa.

Oli kerta kaikkiaan järkyttävää kohdata näin suuri naivius niin nopeasti suhteellisen hyvin informoidun alun jälkeen! Kuinka voi olla mahdollista, että globalisaatiosta esitelmöivä tutkija ei tiedosta maapallon köyhien ja nälkäisten määrää ja sitä tosiasiaa, että näiden ihmisten tietoisuus ei voi olla kytkeytyneenä mihinkään muuhun kuin seuraavan aterian tai ruokamurusen hankkimiseen ja hengissä selviämiseen? Toisin kuin eliitin eliitillä, eli korkeasti koulutetuilla länsimaisilla ja heidän egojaan ja identiteettikriisejään hellivillä itämaisilla guruilla, nälkiintyneillä darfurilaisilla ei ole aikaa, varaa eikä kiinnostusta transsendentaaliselle meditaatiolle ja mille lie "tietoisuuden laajentamisille." Länsimaissa sovellettuna Yogin ja muiden gurujen opit voivat vain toimia ideologisena savuverhona, joka peittää ikävän totuuden Pohjoisen ja Etelän yhä syvenevästä varallisuuskuilusta ja uudenlaisin keinoin jatkuvasta kolonialismista. Ensimmäisen käyttökelpoisen "tietoisuuden" tulisi kumota tällaiset lapsellisuudet ja johdattaa ihmiset, olivatpa he mistä tahansa, alkeellisten taloudellisten realiteettien pariin.

University of Oklahoman professori Robert Schleifer ei onneksi sortunut samanlaisiin hassutuksiin. Vaikka hänenkin puheensa "Consciousness, Semiotics, and Systems: Peirce's Index and the Affect of Poetry" kosketteli hyvin laajoja ongelmia ja postuloi melkoisia metatypologioita, oli se kuitenkin selkeämmin kohdistettu ja tiukemmin argumentoitu. Nojautuen tietoisuuden evoluutioteorioihin, C.S. Peircen merkkiluokitteluun sekä ruumiin ja mielen yhtenäisyyden ja yhteistoiminnan tutkimukseen Schleifer tulkitsi mm. W.B. Yeatsin ja Jacques Roubaud'in runoja niiden välittämän taktiilisuuden ja ruumiillisen gestiikan valossa. Hän päätyi esittämään, että näitten teorioiden yhdistelmällä ja jatkotutkimuksella voidaan selittää runollisen diskurssin voimaa ja vaikuttavuutta paremmin kuin aiemmilla malleilla. Schleiferin esitelmä jätti myös ilmaan toivorikkaan tunnelman: Damasio oli eräs hänen siteeraamistaan aivotutkijoista, joten en tulisi jäämään täysin yksin ideoitteni kanssa. Vaihdoin hänen kanssaan pari sanaa esitelmän jälkeen ja sain heti varteenotettavia kirjallisuusvinkkejä oman aiheeni suhteen.

Ensimmäisen kolmen puhujan laajuisen elokuva-aiheisen paneelin teema kuului: "Cinema: Clairvoyance, Consciousness and the Matter of Memory" ja selkäpiitäni kylmäsi jälleen. Mitähän täällä saisi kuulla? Elokuvaohjaaja ja teoreetikko Martha Blassniggin esitelmä "A Cinema of Memory" ei käsitellyt niinkään muistia kuin hänen kuvaamaansa taidedokumenttia, jossa haastatellaan selvännäkijöitä ja yritetään kuvataan heidän kokemuksiaan. Konferenssiohjelmaan kuuluneen abstraktin lupaama kontekstualisaatio ilmeni Bergsonin, Edgar Morinin ja Gilles Deleuzen tekstikaanoneista poimittuina sitaatteina, joiden sisältämien väitteiden alkuperää, selkeyttä, selitysvoimaa ja vakuuttavuutta ei missään vaiheessa tarkasteltu tai asetettu kyseenalaiseksi. Tästä päädyttiin ilman sen suurempia selityksiä argumentoimaan, että selvännäkijyyskokemus muistuttaa Deleuzen aika-kuvaa (time-image), ja että tästä johtuen elokuva voidaan nähdä mediumina (vai meediona?), joka voi avata henge(llise)n ulottuvuuden sekä tuoda esiin näkymättömiä, mutta havaittavia immateriaalisia maailmoja samalla tavoin kuin selvännäkijyyskokemukset.

On vaikea päättää mistä aloittaa tällaisen materiaalin kritisointi, ja koska kaikkien ongelmien esilletuonti veisi liikaa tilaa, esitän vain joukon kysymyksiä, joita kukin voi pohtia eteenpäin. Miksi Bergsonin, Morinin ja Deleuzen diktaatit pitäisi hyväksyä suoralta kädeltä? Mikä niistä tekee niin tosia? Ei ainakaan empiirinen yhteys elämysmaailmaan. Miksi Blassnigg antaa ymmärtää, että ainoastaan Deleuze & co. ovat sisällyttäneet elokuvakokemukseen ruumiin, tunteet ja järjen, vaikka näin on argumentoitu myös esim. kognitiivisen elokuvateorian parissa? Jos selvännäkijyyttä pitää välttämättä käyttää keskeisenä selittävänä konseptina, miksi sitä ei ole määritelty (kuinka se syntyy ja toimii, kuinka se eroaa normaalista kokemuksesta, unista, hallusinaatioista, jne)? Miksi Blassnigg ei missään vaiheessa tuonut esille kantaansa siitä, mitä selvännäkeminen oikeasti on, kuinka sitä on tieteellisesti tutkittu ja kuinka sille on voitu etsiä maallisempia selityksiä?

Entä mitä hyötyä on siitä väitteestä, että elokuvakokemus muistuttaa selvännäkijyyttä? 99,999 prosentilla ihmisistä ei ole tuota "kykyä" ja silti he pystyvät kokemaan elokuvia. Vai ovatko he tietämättään selvännäkijöitä? Mutta jos näin on, mitä väliä sillä on, jos elokuvakokemus kuitenkin pysyy edelleen arkisen kaltaisena ja tuntuisena? Mitä hyötyä on elokuvakokemusta selittävästä teoriasta, joka nojautuu dokumentoimattomalle spekulaatiolle, joka projisoi häviävän pienen vähemmistön anomalisen kokemuksen kaikkiin normaaleihin elokuvakokemuksiin? Mitä hyötyä on elokuvakokemusta selittävästä teoriasta, joka nojautuu useimmissa tapauksissa harhaiseksi selitettävälle ilmiölle? Oma vastaukseni kolmeen viimeiseen kysymykseen on suora "ei mitään". Tällainen "tutkimus" ei tarjoa muuta kuin huonoa PR:ää humanistiselle ja elokuvan tutkimukselle.

Robert Pepperellin "Cinema and Consciousness" tutki tapoja joilla erilaisia tietoisuuden ja havainnoinnin malleja voitaisiin soveltaa elokuvantutkimukseen. Internalistisen mallin mukaan havainto ja siihen liittyvä konseptuaalinen apparaatti ja minuus löytyvät pään sisältä, kun taas ekternalistisessa mallissa havainto- ja tietoisuus tapahtuvat pään ulkopuolella. Pepperell itse halusi edustaa kultaista sekä-että -keskitietä, joka poimisi syntesoivasti hyvät puolet kummastakin mallista. Vaikka hän tuntui vetoavan laajaan mielen filosofiseen kirjallisuuteen, ainakin minulle jäi epäselväksi mitä pään ulkopuolinen kokeminen oikeastaan tarkoittaa ja kuinka sen vaikutelman tai fenomenologian – pöytä näyttää olevan tuolla ulkona ja sen havainto voi myös vaikuttaa olevan siellä – voi erottaa ontologisesta väitteestä (että näin todella on) sortumatta kantilaiseen an sich -todellisuuden postulointiin. Edellinen, vaikutelmakokemushan voi myös olla aivorakenteiden luoma, internalistinen, elämää helpottava illuusio. Kaiken kaikkiaan kaksikymmentä minuuttia oli liian vähän näiden monimutkaisten ja mielenkiintoisten aiheitten käsittelyyn eikä Pepperell siten päässyt juuri koskettelemaan varsinaista aihettaan, elokuvaa. Osittain tästä kiireestä, osittain käsitteellisestä hämäryydestä johtuen myös hänen esitelmänsä jätti sekavan ja jäsentymättömän jälkimaun.

Michael Puntin "Cinema Technology and Clairvoyance" alkoi räväkästi Terminator 2:n alkukuvilla. Arnoldin spektaakkelimainen ruumis, tai "naked angel", kuten Punt sitä kutsui, ja Mellencampin rätisevä rock-coolius sulkeistettiin kuitenkin välittömästi poliittisen epäkorrektiuden ja helpohkon teorian raameihin: elokuva manipuloi meitä (totta kai) ja saa meidät tutkiskelemaan itseämme (ehkä). Mutta ovatko nämä ainoita syitä T2:n ja muiden Schwarzenegger-elokuvien suosiolle? Selittääkö tuo väite kuinka nuo elokuvat toimivat muodollisina ja narratiivisina kokonaisuuksina?

Mutta olkoon. Punt ei nimittäin viipynyt T2:ssa sen pitempään vaan seilasi saman tien yarrow-maiselle alluusioiden ja assosiaatioiden odysseialle ja mitäpä muutakaan voi odottaa esitelmältä, joka lupaa vetää "tiettyjä paralleeleja" 1800-luvun primitiivisen elokuvan ja nykyisen, syntyvän digielokuvan välille ja lupaa sisällyttää mukaan niin selvännäkijyyttä kuin telepatiaakin. Pääargumentti näet kuului seuraavasti: "telepatian hylkääminen tieteellisessä tutkimuksessa 1870-luvulta lähtien nostatti esiin dematerialisoidun todellisuuden uudet sosiaalisesti sanktifioidut muodot." T2:n jälkeen Punt oli nopeasti säveltäjä Schönbergin urheiluharrastuksessa, sitten Proustissa, kohta jo Cezannessa ja muissa impressionistimaalareissa, jonka jälkeen oli helppo loikata modernismin teorioihin ja kirjakeräilyn yksityiskohtiin. Kuinka kaikki tämä liittyi uusimman digitaalielokuvan myriaadeihin sovelluksiin jäi enemmän kuin epäselväksi.

Yleisesti ottaen kaikki panelistit osoittivat laajaa yleissivistystä ja oppineisuutta. Kunhan oikkuilevat tietokoneet oli saatu toimimaan PowerPoint-esitykset olivat hienoimpia mitä olen nähnyt, lähestulkoon omia taideteoksiaan kollaasimaisissa ja häilyväisissä muodoissaan. Tuloksena oli miellyttävä, kaikkien läsnäolioiden egoja ja kulttuurista pääomaa hivelevä parituntinen, joka toimi kuin kaunokirjallinen essee, proosaruno tai rykelmä unenomaisia, skolastisia ajatelmia. Huolimaton kategorisaatio, puuttuva käsitemäärittely, hämärät termit (spirit, Dionysian impulse, telepathy, time-image, etc.), kritiikitön aiemman tutkimuksen käyttö ja assosiatiivinen, paralleille nojaava päättely pudottivat kuitenkin esitelmien laatua roimasti, eikä niiden voida katsoa olleen hyvää humanistista tiedettä. Opettavainen totuus kuitenkin on, että joku tai jotkin tahot maksavat paljon tällaisesta "tutkimuksesta." Paneelin kaikki jäsenet sekä neljäs sairauden vuoksi esitelmänsä peruuttanut tutkija, kuuluvat samaan ryhmäprojektiin, jonka pohjalta he olivat muotoilleet paneelinsa.

Seuraavana päivänä oli vuorossa paneeli, jossa esitin myös oman paperini. Vaikka paneelin nimi oli "Music and Film" vain minun esitelmäni tarkasteli elokuvaa, joten yritän esittää kommenttini tässä lyhyesti. Yhdysvaltalaisen Anthony Palmerin "Unconscious Apprehension of Metapatterns Expressed Consciously Through Musical Form" toimi seuraavalla tavalla. Otetaan hyvältä kuulostava ja auktoriteetin luomisen tähden tarpeeksi laajamittainen teoria, tässä tapauksessa Tyler Volkin Metapatterns Across Space, Time and Mind. Omaksutaan sen esittämät spekulatiiviset ajatukset kritiikittä ja kirjaimellisesti. Sovelletaan niitä antaumuksella kaikkeen luonnosta ja atomimalleista arkkitehtuuriin ja kabbalaan, sekä lopulta omaan erikoisalaan, tässä tapauksessa klassiseen musiikkiin. Esitetään kaikki löyhien ja epäkoherenttien kategorioiden kautta ja mielleyhtymien ja retoristen paralleelien avulla. Tuloksena saadaan hurjia (mutta perustelemattomia) väitteitä, mahtipontista kaikenselittävää (eli ei-minkään selittävää) teoretisointia, ja kenties helposti myytävää tutkimusprojektimateriaalia. Tiedettä, edes humanistista sellaista, siitä ei saa hyvällä eikä pahalla tahdolla.

Ennen seuraavan esiintyjän esittelyä on ehkä hyvä todeta, että koska kyseessä oli draamaan ja taiteeseen painottonut konferenssi, mukana oli myös useita varsinaisia teatteri- ja tanssiperformansseja. Intialaisen Manjiree Gokhalen otsikko "The Importance of Yoga in Music Education" ei aivan paljastanut tätä, mutta paneelimme puheenjohtaja kertoi, että puheeseen liittyisi myös yogaesitys. Gokhale asettui kateederin taakse, hänen miehensä istuutui lattialle lootus-asentoon, dataprojektori väläytti seinälle ensimmäisen digitaalisen dian, ja sitarimusiikki alkoi. Jos aikaisemmat esitelmät olivat käyttäneet hämäriä termejä tai olivat jonkinlaisen tieteellisyyden varjolla viitanneet kiistanalaisiin tai tieteellisesti kumottuihin ilmiöihin, oli pariskunta Gokhalen luoma kokonaisuus alusta loppuun pidäkkeetöntä yoga-saarnaa ja yogan vastustamattoman ihanuuden, kosmisen energian, jumalallisen harmonian ja muun kimalteisen hölynpölyn mainostamista.

OMin pyhä ääni, korkein energia, rukoukset, puhdistautumistekniikat ja monet muut tuottivat jatkuvaa ja pysyvää parannusta, aktivaatiota ja stimulaatiota melkein mihin tahansa psykofyysiseen ongelmaan taivaan ja maan väliltä. Mitään todistusaineistoa näiden käytännön väitteiden tueksi ei tietenkään esitetty, PowerPoint -diat oli varattu chakroille, sanskriitille ja korkeimmalle olennolle, kunnes todellisuus muistutti olemassaolostaan kaatamalla esitystä ohjanneen Windowsin ja länttäämällä jumalkuvan päälle proosallisen virheilmoituksen töykeiden sitaria sotkevien äänimerkkien kera.

Gokhalein tavoitteena on markkinoida yogaa koulutuksen apuvälineenä USA:ssa, mutta kummatkin tuntuivat olevan niin euforisella tasolla esityksen jälkeen, että kumpikaan heistä ei ymmärtänyt paikalla olleiden amerikkalaisten akateemikkojen skeptisismiä. Nämä sanoivat, että yogarukoukset eivät välttämättä sulaudu hyvin kristilliseen koulumaailmaan. Gokhalet kertasivat, ettei yoga ole uskonto, ja että "rukous", "korkein olento" jne. ovat vain käteviä sanoja, joiden merkityksen voi täyttää miten haluaa. Hyvä on, me ymmärrämme ja olemme samaa mieltä, sanoivat amerikkalaiset, mutta kaikki raamattuvyöhykkeen vanhoilliset vanhemmat ja opettajat eivät välttämättä ymmärrä. Mutta kun yoga ei ole uskonto, Gokhalet inttivät vuoronperään, ja jatkoivat korkealentoisten termien latelua. Amerikkalaiset työstivät aitaansa, ja Gokhalet seivästään, ja näin olisi jatkunut mahdollisesti ad infinitum, ellei joku olisi keskeyttänyt ja pyytänyt, että keskustelua jatkettaisiin paneelin jälkeen.

Amerikkalaisen Anthony Kubiakin "Musical Interval and the Performance of the Unconscious" -esitelmän myötä palattiin hieman materiaalisemmalle alueelle. Keskusideana oli käyttää akrostikon-runoa piilotettujen, mutta myös näkyvillä olevien viestien metaforana musiikin analyysissa. Näin esim. John Cagen "hiljaisuuskappaleen" 3'44'' piilotettu, akrostikonviesti on marginaalinen äänistö, joka syntyy yleisön liikkeistä, yskähtelystä, naurusta, kommenteista jne. Vaikka Kubiak aloitti hyvin ja täsmällisesti määritellyistä lähtökohdista varsin kiehtovan aiheen parissa, myös hänellä tuntui olevan pakonomainen tarve räjäyttää aiheensa stratosfäärin tuolle puolen pitkin kosmosta raketteinaan sellaiset fraasit, kuten "cosmos rings aloud unheard", "silent cosmic songplay" ja "music of life." Pieninä ohimennen heitettyinä vinjetteinä saimme kuulla, että alkuräjähdysteoria oli ehkä kylmän sodan ja MAD:n luoma kulttuurinen konstruktio, kun taas myöhempi laajenevan kosmoksen teoria kumpuaa puolestaan 1980- ja 90-luvun globalisaatiosta. Eli pseudotiede, mielleyhtymät ja aforistisuus tekivät nopean comebackin herkemmän argumentaation kustannuksella.

Kubiakin herättämän keskustelun jälkeen kävelin kateederille kaksijakoisessa mielentilassa. Toisaalta olin pettynyt konferenssin antiin ja halusin päästä nopeasti takaisin vapaa-ajan viettoon. Toisaalta pelkäsin, että oma tutkimusotteeni tuottaisi vihamielisyyttä ultraliberaaliin häilyvyyteen tottuneessa kuulijakunnassa. Paperini "Awake. Where Am I?" The Persistence of Self and the Representation of Levels of Consciousness in Memento (2000)" päätavoite oli tarjota lisätodistusaineistoa ja argumentaatiota väitteelle, jonka mukaan yhtenäinen tietoisuus ja minä ovat universaaleja ilmiöitä, eivät länsimaisia kulttuurisia konstruktioita, ei todellisuudessa eikä elokuvan piirissä. Aloitin määrittelemällä tietoisuuden ja minän nojautuen Damasion laajamittaiseen kokeelliseen ja empiiriseen käytännön aineistoon. Nostin esille biologisesti rakentuvat ydintietoisuuden ja ydinminän käsitteet, jotka yhdistin sitten Gregory Currien, Murray Smithin ja muiden kognitivististen elokuvateoreetikkojen avulla elokuvan tutkimukseen.

Tämän yhdistelmän avulla saatoin käyttää ydintietoisuuden ja -minän käsitteitä Mementon analysointiin ja esitin, että vaikka päähenkilö on menettänyt kykynsä ylläpitää narratiivista, kulttuurisidonnaista identiteettiä voidaan hänellä edelleen katsoa olevan yhtenäinen ydintietoisuus ja ydinminä. Lisäksi pohdin mahdollisuutta, jonka mukaan myös katsojat simuloidessaan päähenkilön mielentilaa tulevat kokemaa jotakin identiteetittömästä ydinminästä. Todistusaineistona siteerasin tähän ilmiöön viittaavia lukuisia imdb.com -verkkosivuille kirjoitettuja elokuvaan liittyviä "käyttäjäkommentteja." Lopuksi tähdensin, ettei Mementon perusteella voi vielä vetää pitkälle meneviä johtopäätöksiä esitelmän päätavoitteen suhteen, mutta että esitetyn analyysin valossa voidaan samansuuntaista, amnesia- ja aivovaurioita käsitteleviin elokuviin kohdistuvaa jatkotutkimusta pitää perusteltuna.

Tiesin itse, etten ollut viitannut Smithin Engaging Characters -teokseen niin paljon kuin olisi pitänyt ja että loppupään katsojakokemukseen liittyvät kommentit tarvitsisivat vielä hienosäätöä. Kuulijat eivät kuitenkaan kiinnittäneet huomiota näihin yksityiskohtiin tai, kuten olin pelännyt, esittämääni kulttuurisen konstruktivismin kritiikkiin. Sain pari elokuva- ja kirjavinkkiä ja saatoin elaboroida joitain muita, hieman epäselväksi jääneitä kohtia. Sitten paneeli päättyi ja kohta olin jo samoamassa läpi sinikellolehdon kohti ilta-auringossa kylpevää Aberystwythin keskustaa.

Kaiken kaikkiaan konferenssi ei tarjonnut paljoakaan kriittiselle elokuvatutkijalle. Spekulointi, aforistisuus, löyhien, hämärien tai diskreditoitujen käsitteiden käyttö, assosiatiivisuus, sekä sokea luottamus ja auktoriteettiusko aiempaa tutkimusta kohtaan vetivät tieteellistä tasoa jatkuvasti alaspäin. Yritin pitää alkuperäisen ajatuksen mukaan mieltäni avoinna, mutta joidenkin aiheiden kohdalla tämä olisi tarkoittanut sitä, että aivot ja järki olisivat pudonneet pois liian laajana ammottavan aukon kautta.

Vaihtoehtoisuus tai erilaisuus tai uutuus fiktion, esseistiikan, taiteenteon, teatteriperformanssin tai vaikka vain päiväunelmoinnin piirissä on terve ja kaikin voimin kannatettava asia, siitä ei ole epäilystäkään. Varmasti monet konferenssiin osallistuneet näyttelijät ja ohjaajat saivat paljon virikkeitä spekuloinnista ja värikkäästä, pidäkkeettömästä käsitemaalailusta, ja hyvä niin. Humanististen alojen teoretisoinnissa nämä elementit ovat kuitenkin hyvästä vain tiettyyn rajaan saakka. Räväkkyys, vaikeaselkoisuus, muodikkuus tai erilaisuus eivät voi olla itseisarvoja, jotka jyräävät muiden tieteellisten kriteerien ja alkeisrationaalisuuden yli. Muussa tapauksessa luisutaan todellisesta pryceläiseen Aberystwythiin.