Wider Screen 3/2004

– Pääkirjoitus –

Kulttuuriministeri Tanja Karpela korostaa tiedotteessaan (17.9.2004), että suomalainen kulttuuripolitiikka pyrkii laaja-alaisesti huomioimaan elokuva-alan rahoituksen kehitystarpeet. Karpelan mukaan "julkisuudessa on viime päivinä keskusteltu kotimaisen elokuvan rahoituksesta. Tässä keskustelussa on välittynyt hyvin kapea ja tarkoitushakuisesti vääristävä kuva siitä, että julkista elokuvarahoitusta ei olisi kehitetty. Toisin kuin julkisuudessa on väitetty, elokuva on opetusministeriön painopisteala ja sen tukea on voitu kehittää."

Opetusministeriön tiedotteessa (17.9.2004) taas todetaan, että "strategian ja siihen liittyvän toimintaohjelman lähtökohtia ovat mm. vahva kansallinen televisiorakenne, laaja ja kattava kotimaisen elokuvan jakelu ja tarjonta, suomalaisen elokuvan toimiva rahoitus ja kehitysedellytykset, vakaa ja kannustava sääntelykehitys ja tekijänoikeudet, av-alan osaaminen ja taitojen kehittäminen, elokuvan ja television kulttuuriperinnöstä huolehtiminen sekä lastenelokuvan erityiskysymykset."

Elokuva on siis selkeästi yksi opetusministeriön painopisteala. Ministeriön strategialuonnos "Elokuvan, television ja audiovisuaalisen alan strategiset linjat, nykytilanne ja toimintaohjelma 2010" osoittaa kuitenkin samalla, että strategiset linjaukset ovat jatkuvien ristiriitojen pyörteissä. Elokuva-alalla suurin perustavaa laatua oleva ongelma on elokuvan kulttuurinen paikka ja rooli. Alan yhteiskunnallinen ja kulttuurinen merkitys on tunnustettu lähes mukisematta, mutta samanaikaisesti elokuvan yhteydessä puhutaan jatkuvasti myös liiketoiminnan edellytysten kehittämisen tarpeesta.

Mitä tämä sitten tarkoittaa kasvatuksen kannalta? Wider Screen 3/2004 on otsikoitu monimerkityksellisesti sanaparilla "elokuva ja kasvatus": jos elokuva kerran on opetusministeriön painopisteala, sillä on oltava myös jonkinlainen kasvatuksellinen merkitys. Mutta miten elokuvan ja kasvatuksen suhdetta tulisi käsitellä? Opetusministeriön ja kulttuuriministeri Karpelan tiedotteista lainatut otteet kertovat halukkuudesta kehittää suomalaista elokuvakulttuuria. Myös elokuvakasvatuksen tarpeesta on jo pitkään puhuttu ministeriössä asti. Kuitenkin opetusministeriön strategialuonnoksessa on vaikea kulttuuripoliittinen ongelma: elokuvan asemaa kulttuurissa ei ole paikannettu selkeästi.

Elokuvan asema ymmärretään paikoin yhdenmukaisena muiden taidemuotojen kanssa ja paikoin yksiselitteisenä kulttuurituotteena eli liiketaloudellisena kulutushyödykkeenä. Ristiriita on kulttuuripoliittisesti pysyvä – onhan se syvällä myös elokuvakulttuurin ytimessä – ja aiheuttaa kasvatuksellisesta näkökulmasta useita kysymyksiä. Niistä tärkein lienee: mitä opetetaan? Viittaako elokuvakasvatuksen tarve elokuvatuntemuksen lisäämiseen, visuaaliseen kulttuuriin laaja-alaisemmin kytkeytyvään opetukseen vaiko kenties mediakasvatukseen? Miten nämä osa-alueet lomittuvat toisiinsa ja menevät päällekkäin?

Suomen kontekstissa elokuvakasvatuskeskustelu osuu mielenkiintoiseen aikaan. Onhan Suomessa viime vuosina päästy pitkästä aikaa kaupallisesti menestyvän elokuvatuotannon makuun. Sinänsä positiivinen ilmiö ohjaa kuitenkin turhan usein mieltämään elokuvan ainoastaan liiketaloudelliseksi pelinappulaksi. Taiteelliset arvot eivät kysy lippukassatuloja, eikä muutama ison rahan menestyselokuva takaa elokuvakulttuurin jatkuvuutta. Onkin mielenkiintoista nähdä, miten opetusministeriö käytännössä tarttuu tuohon paljon mainostettuun "elokuvakulttuurin perinnöstä huolehtimiseen". Onhan valtion tehtäväksi määritelty kulttuurin kehittämiselle suotuisten olosuhteiden luominen ilman sisältöihin kajoamista.

Ranskan malli tarjoaa kiinnostavan vertailukohdan Suomen tilanteelle. Jack Lang toimi Ranskan opetusministerinä 2000–2002 ja loi tuona aikana yhteistyöjärjestelmän, jonka tarkoituksena on perehdyttää oppilaat elokuvan maailmaan. Koulujen opettajat toimivat yhteistyössä elokuva-alan ammattilaisten kanssa ja tutustuttavat lapset jo pienestä pitäen elokuviin. Kulttuuriministeriö jopa rahoittaa vuosittain kolmen elokuvan filmikopiot, jotka kiertävät maata – myös sen syrjäisimpiä kolkkia. Langin nimeämän työryhmän johtaja Alain Bergala korostaa elokuvan erityisyyttä taidemuotona. Esimerkiksi televisio on rajattu kasvatusohjelman ulkopuolelle. Elokuvakasvatus perustuu ajatukseen, jonka mukana elokuvaan tulee kasvaa sisään. Valtion velvollisuus olisi näin ollen järjestää kohtaamisia erilaisten elokuvien kanssa. Kriittiset analyysitaidot kasvavat sen mukaan, mitä enemmän merkityksellisiä kohtaamisia teosten kanssa tapahtuu. (ks. Filmihullu 4/04, s. 51–52.)

Kysymys suomalaisesta elokuvakasvatuksesta avautuu yhtäaikaisesti useaan suuntaan. Ranskan järjestelmä perustuu elokuvan vahvalle kulttuuriselle asemalle, jossa se ymmärretään nimenomaan taidemuotona. Suomessa elokuvalla ei ole vastaavaa asemaa. Elokuva ymmärretään osana laajempaa mediakenttää, joka ei perustu taiteellisuuteen yhtä suorasukaisesti kuin Ranskassa. Elokuva tuntuu useimmiten liikkuvan jossain taidemuodon ja liiketaloudellisen kulttuurituotteen välimaastossa. Opetusministeriön tiedotteessa mainitut "luovuus" ja "innovatiivisuus" eivät kytkeydy ainoastaan taiteellisten ansioiden kehittämiseen. "Av-alan taitojen kehittäminen" on kasvatuksellisesti yhtä taidemuotoa monimuotoisempi tehtävä. Keskeistä onkin hahmottaa elokuva osana laajempaa kulttuuripoliittista kenttää.

Elokuvan käyttö kasvatuksessa ja opetuksessa on puhuttanut jo pitkään. Pedagogisia kysymyksiä puitiin laajalti mm. Screen-lehdessä 1960-luvulla. Elokuvatutkimuksen historiassa elokuvakasvatuksella on ollut yllättävänkin keskeinen rooli. Teorian ytimessä on aina ollut – tavalla tai toisella – elokuvan ja katsojan suhde. Tästä näkökulmasta elokuvan kasvatuksellisen roolin pohdinta on elokuvahistorian pituinen.

 Kimmo Ahonen & Ilona Hongisto