Ihmisen ja koneen suhde / Koneoppi

Ihmisen ja koneen välinen suhde mietityttää niin filosofiassa, tieteisfiktiossa kuin arkielämässäkin. Monipolvisen suhteen tarkastelu tieteellisestä näkökulmasta on kulttuurintutkimuksen ydintä – kulttuurin, joka määrittää niin ihmistä kuin konetta. Tutkimuksellisesti kyseessä ei ole uusi aihe tai uusi kirja. Koneopin ansio on kuitenkin todettava heti kättelyssä: kyseessä on selkeästi ja ennen kaikkea ymmärrettävästi kirjoitettu esitys asiasta ja aiheesta, jota useimmiten on käsitelty pelkkänä väsyttävänä aparaattien historiana tai vastakohtaisesti tukahdutettu epäselvään terminologiamuminaan. Ihmisen ja teknologian suhteen tarkasteluja vaivaa melkeinpä kansantaudin tavoin turha teoriakikkailu ja kielellinen vieraannuttaminen, mikä on tehokkaasti eliminoinut aihepiirin aidoimman ja yleissivistävän mielenkiinnon.

Koneopin kirjoittajan, Jussi Parikan, oma perustelu työnsä lähtökohdalle on pitävä koko kirjan kaaressa ja siihen lukija voi nojautua käytännössä läpi teoksen:

"Koneoppi käsittelee tätä viimeisen 200 vuoden keskeistä kulttuurihistorian kysymystä teoreettisella tasolla kartoittaen, miten humanistisissa tieteissä ja teoriassa voisi hahmottaa ihmisen ja teknologian vaikeaa suhdetta. Teoriaa ei pidä käsittää minään muuna kuin välttämättömänä osana praksista, käytännön elämää. Teoria on käytännön pohtimista, siihen sekaantumista, sen arviointia." (s. 11)

Koneopissa historiatajun läsnäolo on vakuuttavaa. Parikka onnistuu kirjassaan luotaamaan syvällisesti ihmisen ja teknologian välisen suhteen kulttuurista moninaisuutta ja kehitystä ilman pakonomaista tarvetta turvautua laitehistoriaan tai filosofiseen turhanselittämiseen. Kyseessä on lukijan ajattelua terveellä tavalla avartava ja haastava teoreettinen perusteos, jollaisia suomeksi ei ole ainakaan liikaa kirjoitettu. Historiatajun kannalta luonnollisen kehitysjatkumon käsittelyn lisäksi Parikka myös havainnoi ihmiskäsityksen kehitystä innovatiivisella tavalla. Koneoppia voikin pitää johdonmukaisena esityksenä vaikeina pidetyistä kyborgiuden ja ruumiin teemoista.

Teoriat, jotka eivät nivelly todellisuuteen ovat hyödyttömiä. Teoriat, varsinkaan humanistisissa tieteisessä, kuitenkaan harvoin koskettavat suoraan reaalista tilaa, aikaa ja läsnäoloa. Teoriat käytännöllistyvät useimmiten fiktion kautta. Kulttuurin ilmentymien, taiteen tai viihteen, avulla teoriat selittävät myös todellisuutta: ne aukaisevat fiktioon kätkeytyneitä todellisuuden teemoja, joita olisi muutoin vaikeaa ellei mahdotonta esittää laajemmin omaksuttavilla tavoilla. Tässä suhteessa esimerkiksi fiktiiviset "kyborgi-kuvaukset eivät ole mitään yksiulotteisia ideaalikuvia älykkäämmistä, vahvemmista ja kykeneväisemmistä olennoista, vaan ne ovat käytäntöjä, joiden avulla voi tulkita ihmisyyden rajoja ja tapoja." (s. 59)

Kyborgista ruumiiseen

Kyborgeissa (tavanomaisemmin koneihmisessä) hahmottuu käytänne, joka purkaa ja määrittelee uudelleen ihmisen perinteistä kahtiajakoa mekaaniseen ruumiiseen ja henkiseen sieluun. Tätä tematiikkaa Koneoppi valaisee juuri kulttuurisena kehitysjatkumona. Teknologian pukemisesta ihmismäisiin kuosiin ei ole kysymys pelkästään teknologian inhimillistämisestä vaan myös – ja kenties ennen kaikkea – ihmisen tarpeesta tarkastella itseään. Näin "pystytään ehkä kehittämään uudenlaisia suhteita ruumiiseemme ja toisiimme. Automaattien ja koneihmisten pidempi historia voidaan käsittää tapoina reflektoida ihmisyyttä ja sen rajoja." (s. 59)

Parikka tuo esille orgaanisen ja koneen välisen erottelun ongelmia ja huomioi muun muassa Jukka Sihvosen ja Donna Harawayn kautta käsillä olevaa murrosta, jossa elämä ei ole enää ihmisen ja orgaanisen kyseenalaistamaton etuoikeus. Perinteisesti elämä on ymmärretty luonnollisena, eloperäisen maailman ilmiönä ja koneille "elämä" on aina annettu jonkin (ihmisen) toimesta aaveen, hengen tai ohjelmiston avulla. Tapa käsittää elämä on muuttunut teknologisoituvassa kulttuurissa. Toisaalta Parikka ei kuitenkaan pohdi tai syvennä itse "elämän" käsitettä tai tämän käsitteen ymmärrettävää määrittelyä ja näin hieman epäselväksi jää mitä hän elämällä tarkoittaa.

Koneopin suhtautuminen ihmisen ja teknologian kytkökseen linjautuu lähtökohdiltaan mekanistisesta ja luonnontieteisestä maailmankuvasta. Tämä ei suinkaan ole puute tai ongelma, pikemminkin päinvastoin. Yllättävää oli ehkä se, että humanistiseksi lähestymistavaksi Parikka käsittelee varsin rajatusti ihmisyyden ja kyborgisuuden suhdetta esimerkiksi tietoisuuden, tunteiden tai sosiaalisuuden kohdalla. Ihmisen ja teknologian suhteen käsittely pitäytyy Koneopissa pääosin ruumiillisessa maailmassa, koneen ja orgaanisuuden suhteessa, eikä niinkään kohdennu inhimillisyyden ja tietoisuuden evoluutioon tai evoluutiomahdollisuuksiin epäorgaanisessa ympäristössä. Toisaalta niin mielenkiintoista kuin koneiden tunnetematiikka onkin – ja kuinka paljon sitä on tieteiselokuvissakin käsitelty – niin sen rakentava käsittely tieteellisen tutkimuksen näkökulmassa on enemmän kuin moniongelmaista. Kyseessä ovat jo lähtökohtaisesti hyvin vaikeasti määriteltävissä ja mitattavissa olevat asiat, joiden käsitteistäkään ei ole vuosisatojen filosofoinneista huolimatta kyetty rakentamaan riittävän ymmärrettäviä tai tieteellisen tutkimuksen kannalta yksiselitteisiä. Tämän takia on perusteltua, miksi Parikka on rajannut, joko tietoisesti tai tiedostamatta, kyseisen tematiikan käsittelyn Koneopissa sivummalle.

Ruumista ja ruumiiseen liitettyjä käsityksiä Koneoppi esittää rakentavan problematisoivasti. Monesti ruumiin käsitteeseen suhtaudutaan epäselvästi vailla ymmärrystä ruumiin loogisesta ja tosiasiallisesta olemassaolosta. Parikka koostaa ruumiista ja ruumiillisuudesta selkeästi kehittyvän käsitteen, ymmärryksen ihmisen fyysisen todellisuuden tilasta ja kokemuksesta. Ruumis on alisteinen evoluutiolle ja ruumiin kehitys kaikissa variaatioissaan on luonnollista. Kehitys ruumissa ja sen käsitteessä ei ole mikään häiriötila tai tuomiopäivän julistus. Ruumiin luonnollista alkutilaa ei ole olemassa, vaan ruumis on aina ollut muuttuva ja kehittyvä, milloin luonnonvalinnan milloin kulttuurievoluution myötä. Näin osaltaan murtuu kristillinen käsitys ruumiista epäkelpona ja hyveellisyyden suhteen vajavaisena lihana, jota pitäisi aika ajoin rankaista ja koulia kohti puhtauden tavoitteita. Kristillinen ruumis on alkutilana kuin jokin slummiutuneen lähiön epämukava vuokra-asunto, jossa kunkin on kärvisteltävä henkisen hyvinvointinsa turvaamiseksi.

Ruumis on kehittyvä organismi, ei mikään ikuinen alkutila, josta pitäisi päästä pois tai johon pitäisi tyytyä. Kyseessä on kehityksen, niin hyvässä kuin pahassa, mahdollisuus, ei fyysisen todellisuuden vankila. Suuntana on tuleminen, missä "Deleuzen käsittämänä ruumis on avoin, avautuva ja jatkuvasti mahdollisessa tulemisen tilassa. Se toimii lisäyksen periaatteella: sen sijaan, että huomio kiinnittyisi siihen, mikä ruumis on, huomio tulee siirtää sen kytkeytymisen mahdollisuuksiin." (s. 93)

Ajateltua teknologiakasvatusta

Elokuvatutkimuksen näkökulmasta Koneoppi toteuttaa helposti tunnustettavaa peruslähtökohtaa. Elokuvien kuvastot on laajennettava yleisempään vallalla olevaan diskursiiviseen kenttään, jonka osia niin fiktio kuin tiedekin ovat, ja jossa käsitykset ihmisestä ja ajattelusta muodostuvat.

Se mitä Parikan luennat tieteiselokuvista ja -kirjoista lukijalle antavat, ovat väistämättä sidoksissa lukijan omaan ymmärrykseen ja suhteeseen kyseessä oleviin teoksiin ja niistä tehtäviin tulkintoihin. Olennaisinta on Koneopin selkeä tapa innostaa lukijaa omaan ajatteluun ja pohdintaan ympärillään olevasta kulttuurista ja sen fiktiotuotteiden sisältämien merkitysten kyvystä kommunikoida todellisuuden ja tieteen visioimien tavoitteiden ja tulevaisuuksien kanssa.

Aivojen ja ajattelun rinnastaminen perinteiseen laskennallisesti toimivaan keinoälyyn on historiallinen tosiasia, johon tieteisfiktiossakin ankkuroidutaan usein. Tästä lähtökohdasta ajattelu-tematiikan kehittely ja syvempi käsittely ei yllä Koneopissa yhtä innovatiiviselle tasolle kuin kyborgien ja ruumiin kohdalla. Parikka kyllä linjaa Aivokontrolli-luvun alussa, että "aktuaaliset teknologiat tai representaatiot eivät kerro kaikkea olennaisinta ihmisen ja koneen suhteista, minkä takia filosofinen ja virtuaalisuuteen keskittyvä ajattelutapa on hedelmällisempi." (s. 107) Vaikka lukija olisi hyvinkin samaa mieltä kirjoittajan kanssa, jää kuitenkin hieman epäselväksi, mitä Parikka "ajattelulla" tarkoittaa – aivan kuten "elämän" kohdalla. Käsite vaatii aina määrittelynsä, sillä yleiskäsitteiden varassa ei voida koskaan olla kirjoittajan ja lukijan kesken saman ymmärryksen tasolla.

Kirjan viimeisessä temaattisessa pääluvussa Parikka käsittelee kirjoituksen ja kielen määrittelyä suhteessa ihmisen käsitykseen itsestään. Teknologian synnyttämien uusien tekstien ja kielellisten ilmaisukeinojen myötä ovat kehittyneet myös merkitykset ja mahdollisuudet ihmisen ymmärtämiselle. Näin korostuu ihmisen ja teknologian välisen suhteen tämän päivän arkitodellisuuden kannalta kenties merkittävin seikka: teknologiakasvatus. Tämä on eräs Koneopin keskeisiä ydinajatuksia eli tuoda esille sitä, että "on tarpeen analysoida ajattelun kytköksiä, riippuvaisuuksia ja tasoja, jotta paremmin osaamme suunnistautua myös uudelleenkytkennässä." (s. 153)

Kommunikaatiojärjestelmien ja -välineiden ottaminen ja omaksuminen pelkkänä automaationa on kuin menisi metsään suunnistamaan kartta kourassa mutta silmät sidottuina. Perinteisten viestintätapojen ja -käytänteiden kyseenalaistaminen positiivisessa kehittämisen hengessä on tätä nykyä enemmän kuin tarpeellista niin peruskoulutuksen kuin akateemisenkin sivistyksen tasoilla. Tekstit, esiintyvät ne missä ajassa, paikassa ja muodossa tahansa, ovat aina muuttuvia ja uusia merkityksiä saavia, aivan kuten niiden määrittelemä ihminenkin. Tekstien tulkinta- ja lukutapojen ankkurointi yleisesti todennettuihin kaavoihin, joita ei pitäisi kyseenalaistaa, on kaiken kehityksen suurin hidaste.

Koneoppi on selkeä ja siten tärkeä suomenkielinen perusesitys ihmisen ja teknologian alati muuttuvasta ja kehittyvästä suhteesta. Laimean ja tyyliratkaisultaan "tiedostavan" kannen ei pidä antaa hämätä, sillä Koneopin sisältö on ansiokasta ja Parikka on kyennyt kirjoittamaan auki vaikeinakin pidettyjä teoreettisia asioita.

Parikka myös sulkee teoksen tasolla Koneopin johdonmukaisesti toteamalla alkusanoilleen lojaalina:

"Teos on ollut ennen kaikkea teoreettinen johdatus teoreettisiin kysymyksiin, mikä nykyisenä käytännöllisyyden ja suorittamisen aikakautena vaikuttaa ajanhaaskaukselta. Silti väitän, että on välttämätöntä pysähtyä ajattelemaan uudelleen ja uudelleen sitä ontologista pohjaa, jolla käsityksemme meistä itsestämme ja teknologiastamme lepäävät. Teoria ei ole käytännölle ulkoinen idealistisen kontemplaation alue, vaan se osallistuu aktiivisesti teknologisen arjen tuotantoon ja parhaimmillaan pystyy tarjoamaan uusia, vapauttavia ajatuksia." (s. 190)

Humanistisuuteen vivahtavien tieteiden nimissä harjoitetussa tutkimuksessa teoria haahuilee usein luvattoman etäällä käytännöstä. Parikka onneksi tiedostaa tämän ja antaa lukijalle ymmärrettävän lähtökohdan hahmottaa teorian ja käytännön suhdetta, vaikka Koneoppikaan ei sinällään poikkea humanististen tieteiden helmasynnistä eli valitettavasta vieraantumisesta elämän alkutuotannon tasosta (luonnosta), jota ilman korkealentoisinkaan älyllisyys ei olisi mahdollista. Tällä en suinkaan tarkoita sitä, että teoretisoinnin tai filosofoinnin pitäisi aina ja kaikkialla palvella käytäntöä ja kumartaa alkutuotannolle, mutta edes terve tietoisuus teoreetikoilla todellisuuden kouriintuntuvasta läsnäolosta teorioiden pohdinnan huumassa olisi tervetullutta reaaliajattelun kunnioittamista. Jokaiselle tiedeteoreetikolle, filosofille ja kulttuurianalyytikolle voi aina suositella ekskursiota sivilisaatioiden alkutuotannon lähteille: vaikkapa viikkoa kalastajana tai maatalouslomittajana.