Mediassa, mediasta, mediaan - haasteena kasvattajien kasvattaminen

Aikaamme diagnosoidaan mediakulttuuriksi. Kokemuksemme ja tietomme maailmasta ovat 2000-luvun arjessa niin moninaisten mediamuotojen välittämiä, että koko elämäntodellisuutemme on murroksessa. Enemmän tai vähemmän. Painotus vaihtelee sen mukaan, kuinka merkittävä laadullinen hyppy kulttuurin digitalisoitumiseen lopulta liittyy. Määrällisesti mitattuna media läpäisee laajasti ne teoriat ja käytännöt, joissa kohtaamme todellisuuden, mutta viime kädessä ensisijainen olemassaolomme välittäjä, ihmiskehon ja -tajunnan yhteispeli, on suurin piirtein samalla tasolla kuin hakattujen kivitaulujen aikaan.

Siinä määrin muuttuneena yksilön – lapsen ja aikuisen – suhdetta todellisuuteen joka tapauksessa pidetään, että mediakulttuuri saa ennen näkemätöntä huomiota juuri kasvatuksen ja koulumaailman haasteena. Periaatteessa taide- ja viestintäkasvatuksen perinne on myös Suomessa yhtä iätöntä kuin taide- ja viestintäkin, mutta kovin vakavasti ei taiteen, median ja kulttuurin tutkimus ole kohdannut kasvatustiedettä ja -työtä ennen 1990-lukua. Nyt sidos näyttää, ikään kuin hädän hetkellä, vahvistuvan vahvistumistaan. Median ja kasvatuksen tuoreimpien tutkimuspolkujen, käsitteellisiä ja käytännöllisiä, risteyskohtia antaa esimerkiksi Jukka Sihvosen Mediatajun paluu {pistokkeen päässä} (2004), tekijän uusin matkaopas audiovisuaaliseen ympäristöömme. Karkeasti summattuna kasvatuspaniikin keskiössä näyttää tänään ja huomenna olevan kaupallisen television, Hollywoodin sekä rock- ja popmusiikin edustama (ja tuottama) "hölmö valkoinen kulttuuri", keskenkasvuisuus, mediatajuttomuus.

Vanhakantaisesta moralismista ja vasta-aineajattelusta on jo yleisesti edetty, median lukutaito- ja kriittisyyspuheen kautta, kohti kokonaisvaltaisen mediatajun ja -tietoisuuden korostusta. Sekä viihteellinen, taiteellinen että tiedollinen viestintä – nykymedian teksteissä usein erottamattomasti yhteen kietoutuneina – kuuluvat kiistatta kykyyn elää maailmassa. Kykyyn jossa yksilön oma kokemus, analyysi ja toiminta yhdessä erittelevät mediavyöryn teknologisia, esteettisiä, eettisiä ja ideologisia kerrostumia.

Näkökulmia ja sisällön sirpaleita

Helsingin Annantalon taidekeskuksen ja British Councilin järjestämässä mediakasvatusseminaarissa 8.11.2004 näitä kerrostumia kartoitettiin mediakasvatuksen nykytilasta ja uusista suunnista. Ääneen pääsivät monet media- ja eritoten elokuvakulttuurin sekä kasvatuksen kentän toimijat. Päivän päävieras Ian Wall edusti maineikasta brittiläistä mediakasvatusperinnettä. Lontoossa hän johtaa Film Educationia, joka on Britannian elokuvateollisuuden apurahan turvin toimiva riippumaton mediakasvatuslaitos. Rutinoitunut Wall hallitsi seminaaria suvereenisti kahdella esiintymisellään. Film Educationin tuottaman interaktiivisen cd- ja dvd-materiaalin demoamisen lomassa hän esitteli suorasanaisesti yksikkönsä kasvatuksellisia periaatteita ja ajankohtaisia hankkeita.

Kotimaisen keskusjohdon terveiset opettajapitoiselle yleisölle toi Opetushallituksen ylitarkastaja Inari Grönholm. Viestintä- ja mediakasvatus on uudessa perusopetuksen opetussuunnitelmassa mukana aihekokonaisuutena, joka tulee sisällyttää yleiseen toimintakulttuuriin ja kaikkiin oppiaineisiin kouluissa. Tulevaisuuden lukiolaisia palvelemaan on muotoiltu vapaaehtoinen mediadiplomi, joka jo vetovoimaisuutensa vuoksi lienee suunnitteilla useimmissa maamme lukioissa. Kokeilukouluissa ensimmäiset pahvit kokonaisuudesta kirjoitetaan keväällä 2005. Tietoisuus mediakulttuurista on siis, ainakin juhlapuheissa ja paperilla, vahvasti mukana viitoittamassa koulupolkua. Haaste opettajankoulutukselle ja opetustyölle on ilmeisen ajankohtainen. Helsingin intensiivipäivän kaltaiset sillisalaatit kun eivät vielä ole tarpeeksi tukevaa evästä käytännön työelämässä.

Myös kotimainen tutkimus ja tuotanto olivat edustettuina seminaarissa. Kasvatustieteilijä Juha Suoranta jäsenteli kirjansa Kasvatus mediakulttuurissa (2003) kriittistä aikalaisdiagnostiikkaa ja korosti opettajan (pedagogiikan kulttuuri) kokonaisvaltaista tietoisuutta mediamaailman (kulttuurin pedagogiikka) eri ulottuvuuksista. Claes Olsson puolestaan kertoi tekijän ajatuksia elokuvataiteen kasvatuspotentiaalista ja toivoi tien kouluissa vihdoin vievän kohti keskustelevampaa yhteisöä. Kun vielä DocPoint-festivaalin dokumenttiverstaiden, Annantalon leffakasvatuspitoisen syksyn ja maanlaajuisen Koulukino-toiminnan esittelyt mahtuivat mukaan, on selvää, ettei tilaisuudessa ollut tarkoitus porautua mediakasvatuksen substanssin syvyyksiin.

Tiukan aikataulun vuoksi yleisökysymykset aiheista pyydettiin kirjallisena suurta loppupaneelia varten, mikä ei tietenkään toiminut. Paneeli kuivui puhetta johtaneen, käsikirjoittaja Pekka Lehtosaaren vitsailuksi ja vaisuksi kiistelyksi tekijänoikeuksista luokkahuoneessa. Wallin, Suorannan, Olssonin ja Grönholmin lisäksi puolikaareen istutettiin taidekasvatuksen professori Sirkka Laitinen sekä luokanopettaja Anu Löyttyniemi. Suomenkielistä keskustelua kärsivällisesti kuunnellut Wall ei tuntunut ihan sisäistävän kotimaisen koulutusväen ja elokuvaihmisten eripuraa. Britanniassa osapuolet kuulemma luottavat toisiinsa ja sopivat asioista. Jostain syystä paneelikeskustelua vielä venytettiin niin, ettei ohjelmaan merkittyä lyhyttä Wallace & Gromit -animaatiota nähty lainkaan. Aika lattea lopetus.

Tekemisen taju

DocPointin toiminnanjohtaja Kari Huotari sisällytti osuuteensa yhden luentopitoisen päivän harvoista elämyksellisistä ilonaiheista. Mistään hupailusta ei viimekertaisten Dokkino-työpajojen tuottamassa lyhytdokumentissa kuitenkaan ollut kyse: Kukaan ei koske kehenkään antoi nuorille tekijöilleen ymmärrystä lajityypin muodosta ja aikuiskatsojille ajattelemisen aihetta. Ammattilaisten ohjauksessa, päivässä tai kahdessa, syntyvät harjoitustyöt avartavat taatusti mediatajuntaa tehokkaammin kuin usein puisevat analyysin aakkoset luokkahuoneessa. Lisäksi mielekäs, luova pienryhmätyö on sosiaalisesti kasvattavaa. Opitaan työnjaon alkeita, yhteistoimintaa ja ryhmädynamiikkaa. Ikuisessa säästökurimuksessa pyristelevään koulumaailmaan tämä silti sopii yhä digiaikanakin valitettavan huonosti.

Kevyempiäkin vaihtoehtoja tekemällä oppimiseen on. Yksi Film Educationin keskeisistä toimintamuodoista on digitaalisen oppimateriaalin tuottaminen. Helsingin seminaarissa Ian Wall esitteli muun muassa interaktiivisten cd-romppujen MoPix-sarjaa, jonka tarkoitus on yksinkertaisesti kehittää käyttäjänsä ymmärrystä liikkuvan kuvan taiteesta. Kokeilemalla valmiin kuva- ja äänimateriaalin mahdollisuuksia käyttäjä pääsee kotikoneensa ääressä elokuvan tekniikan ja kerronnan juonipinnan taakse, elävän kuvan estetiikkaan. Esimerkiksi ääniraidan ja leikkauksen rytmin vaihtoehdoista "jälkikäsittelysimulaattori" antaa välitöntä, omakohtaista kokemusta, ilman kuvauskalustoa. Tekijän valintojen kokemuksellinen tiedostaminen antaa elokuvaopiskelijalle eväitä omiin projekteihin, mutta kehittää itsestään selvästi kenen tahansa maallikon mediatajua, myös (ellei peräti ennen muuta) kasvattajien itsensä.

Lisäksi Wall vilautti Bond-leffan Kuolema saa odottaa (2002) kohtausanalyysille perustuvaa oppimisalustaa ja nosti sivulauseessa esiin tärkeän huomion kaikessa (media)kasvatuksessa. Kokemuksellinen oppiminen edellyttää, että empiirinen elämysaines on peräisin maailmasta, jonka oppija tunnistaa omakseen. Varsinkin lasten ja nuorten mediakasvatuksessa on välttämätöntä tuntea se mediamaisema, josta puhutaan ja jossain määrin välittää siitä. Arvottaminen ei voi olla toiminnan lähtökohta vaan korkeintaan tulos. "You don’t give children Proust to start reading", Wall vertasi mediakasvatusta lukutaidon alkeisiin.

Aiheellinen kysymys tietysti on, missä määrin kasvatustyön pitää elämyksellisyydessä kilpailla muun ajanvietteen kanssa. Esimerkiksi digitaalisen viihdeteollisuuden pelimaailmoissa kun on joka tapauksessa tarjolla aivan eri tavalla interaktiivisuutta, toiminnan vapausasteita ja elämää suurempia kokemuksia kuin kasvatuskäyttöön varta vasten rajatuilla audiovisuaalisen median sovelluksilla. Nimenomaan kasvattajien mediakasvattamisessa Film Educationin MoPix-ympäristöjen kaltaiset työkalut saattaisivat olla suuremmaksi hyödyksi. Tässä mielessä mediatajun käsite antaa mediatietoisuutta tai -lukutaitoa osuvamman kieli- ja mielikuvan mediakasvatuksen haasteista luokkahuoneessa. Taju saattaa hyvinkin olla pahiten kankaalla kateederin takana.

Ympäristökysymys

Jos kasvatuksen tehtävänä on välittää tietoa maailmasta, lisätä ymmärrystä olemassaolosta sekä ohjata asianosaiset itse rakentamaan ja jäsentämään tätä tietoa ja taitoa, mediakasvatus tavoittelee samoja asioita siinä elämäntodellisuuden osajoukossa, jota kutsumme mediakulttuuriksi. Etenkin koulun ja koulutuksen maailmaan tuotuna mediakulttuuri kuitenkin muuttuu keinotekoiseksi rakennelmaksi. Elokuvan tai televisio-ohjelman katselu ja analysoiminen luokkahuoneessa on pahimmillaan vastaavan autenttisen kokemuksen pahvinmakuinen rekonstruktio. Median ja kasvatuksen kosketuskohtana kouluympäristö haastaa itse itsensä: elämänalueena koulu on aina ollut jotenkin elämälle vieras.

Helsingin mediakasvatusseminaarissa formaalisen ja informaalisen kasvuympäristön problematiikasta ei valitettavasti keskusteltu. Suoranta esitteli mediakasvatuksen jäsennyksensä, jossa (media)kulttuurin pedagogiikka edustaa informaalista, "todellisen" (media)maailman piiriä ja pedagogiikan kulttuuri taas muodollisten kasvatusympäristöjen ja -instituutioiden maailmaa, mutta arjen kasvatustyön näkökulmaa ei osallistujilta mukaan saatu, eikä kyselty. Parhaimmillaan jäsennyksen jälkimmäisellä puolella kai systemaattisesti ihmetellään edellistä, muttei koskaan tavoiteta sen todellisia tiloja. Mutta onko se tarpeenkaan? Toisaalta koulu halutaan yhä toisinaan nähdä viimeisenä saarekkeena, jota mediatulva ei peitä alleen. Koulu voidaan ymmärtää lasten- ja nuortensuojelualueena, jonka ulkopuolelle kavala maailma eristetään. Muun muassa näiden kysymysten virittämässä avaruudessa opettajat ja kasvattajat etsivät asemaansa.

Vaikka mediakasvatuksen olemusta ei seminaarissa todenteolla etsitty, rikkonainen päivä antoi paljon pohdittavaa. Peruskoulun opetussuunnitelmien ohessa lisää keskustelua pitäisi syntyä opettajankoulutuksen opetussuunnitelmista. Uusia virkoja saatetaan optimistisimpien arvioiden mukaan joskus perustaa, esimerkiksi hoitamaan muutaman lukion yhteistä mediaopetusta, mutta mediakasvatuksella lienee jatkossakin paljon suurempi painoarvo lukujärjestyksen läpäisevänä teemana. Mediakulttuuri näyttää jo nyt vakiintuneen koulutuksen yhteiskunnalliseksi trendiksi, aivan kuten ympäristöasiat, informaatioteknologia tai globalisaatio. Opettajantyöltä kehitys vaatii entistäkin enemmän. Ihan aluksi voisi ehkä sopia, ettei mediakasvatus näivety jäykässä koulumaailmassa vastaavanlaiseksi vitsiksi kuin niin kutsuttu atk-opetus muinoin.

teksti: © Jussi Kaisjoki

Kirjallisuutta

Kotilainen, Sirkku; Hankala, Mari; Kivikuru, Ullamaija: Mediakasvatus. Edita, Helsinki 1999.

Sihvonen, Jukka: Mediatajun paluu {pistokkeen päässä}. Like, Helsinki 2004.

Sihvonen, Jukka: Aineeton syli. Johdatus audiovisuaaliseen tulevaisuuteen. Gaudeamus, Helsinki 1996.

Sintonen, Sara (toim.): Median sylissä. Kirjoituksia lasten mediakasvatuksesta. Oy Finn Lectura Ab, Helsinki 2002.

Suoranta, Juha: Kasvatus mediakulttuurissa. Mitä kasvattajien tulee tietää. Vastapaino, Tampere 2003.

Välimäki, Matti (toim.): Elävästi kuvaa. Kokemuksia lasten ja nuorten elokuvaopetuksesta. Elokuva- ja televisiokasvatuksen keskus ry, Helsinki 1999.

Linkkejä

Annantalon taidekeskuksen mediakasvatusseminaari 8.11.2004 http://www.kulttuuri.hel.fi/annantalo/ohjelma/mediakasvsem_fi.html

Elokuva- ja televisiokasvatuksen keskus http://www.etkk.fi/

Film Education http://www.filmeducation.org

Juha Suoranta http://www.ulapland.fi/home/hkunta/jsuorant/

Koulukino http://www.koulukino.fi/

Lasten ja nuorten elokuvatapahtuma Dokkino http://www.docpoint.info/dokkino/index.html

Opetushallitus http://www.oph.fi