Elokuvakerronnan nyansseista historiallisiin jatkumoihin

Amerikkalainen elokuvatutkija David Bordwell vieraili Suomessa Rakkautta ja Anarkiaa -festivaalin 2004 aikana. Bordwellin Suomenvierailua olivat järjestämässä HYY:n elokuvaryhmä, Helsingin yliopiston elokuva- ja tv-tutkimuksen oppiaine, Turun yliopiston mediatutkimuksen oppiaine, Yhdysvaltain Suomen suurlähetystö sekä Rakkautta & Anarkiaa -festivaali. Vierailunsa aikana Bordwell piti kolme luentoa ja esitteli kolme Shaw Brothers -elokuvaa R&A -näytösten yhteydessä.

Bordwellin edustamaa elokuvatutkimusta on kuvailtu termillä "historical poetics". Termi viittaa Bordwellin tapaan yhdistää tutkimuksissaan elokuvakerronnan historiallinen kehitys ja yksittäisten kerrontakeinojen poeettiset ulottuvuudet. Bordwellin elokuvatutkimuksessa on historiantutkimuksen, kognitiivisen elokuvatutkimuksen sekä konstruktivistisen ajattelun juonteita. Suomessa Bordwellin teokset tunnetaan hyvin ja ne ovat ahkerassa käytössä esimerkiksi Helsingin yliopiston elokuva- ja tv-tutkimuksen sekä Turun yliopiston mediatutkimuksen peruskursseilla.

Ratkaisukaava elokuvakerronnan ongelmiin

Helsingin yliopistolla 17.9.2004 pitämällään luennolla Bordwell tarttui elokuvalavastuksen asettamiin ongelmiin ja niiden ratkaisuihin. Luennon otsikon "Cinematic Staging: Problems and Solutions" hän tulkitsi erityisesti taiteellisen jatkuvuuden ja muutoksen käsitteen kautta. Bordwell määritteli elokuvantekijät ongelmanratkaisijoiksi, jotka elokuvanteon prosessissa ikään kuin ohjaavat väsymätöntä koreografiaa.

Bordwellin lähestymistapa on erityisen kiehtova siinä, miten hän käsittelee koko elokuvahistoriaa eräänlaisena prosessuaalisena kehityskulkuna, jossa ohjaajat – nuo elokuvanteon sherlockholmesit – kamppailevat vääränkokoisten lavasteiden, kömpelön kuvauskaluston tai riittämättömän valaistuksen kanssa. Bordwellin argumentin vakuuttavuus perustuu ehdottomasti siihen, että hän todella tuntee elokuvahistorian ja osaa myös nostaa esiin osuvat esimerkit. Yliopistolla pidetty luento alkoi Louis Feuilladen Les Vampires -klassikosta (1915) ja jatkui Hou Hsiao-hsienin teosten tarkastelulla.

Bordwellin teesit perustuvat hahmotukseen, jossa uudet muodot kehittyvät normeja ja konventioita vastustaen. Hän mieltää taiteelliset kehityskulut prosesseiksi, jotka kehittyvät perinteitä vastaan ja muodostavat taas uusia ongelmia. Sitä mukaan kun ymmärretään, miltä asiat näyttävät, taiteelliset keinot kehittyvät eteenpäin. Esimerkiksi Feuilladen teoksen kohdalla Bordwell käsitteli kuvarajauksen ja henkilöhahmojen sijoittelua kuvassa. Koska leikkaus ei vielä tuolloin ollut se keino, jolla henkilöhahmot nostetaan esiin taustasta lähikuvien avulla, piti turvautua lavastukseen. Kuvatilaa jäsentävät keinot tai objektit (oviaukot, jalkalamput, kirjoituspöytä) olivat leikkausta edeltäviä ratkaisuja osoittaa, mikä on milloinkin tapahtumien kannalta keskeistä.

Bordwellin mukaan elokuvakerronta on itse asiassa "ratkaisukaava". Elokuvantekijät käyvät keskenään dialogia, jossa ongelmat ratkaistaan ja uudet ongelmat esitetään. Tässä mielessä elokuvahistoria ei ole täysin lineaarinen, vaan vanhoihin ongelmiin palataan yhä uudestaan ja niille voidaan keksiä uusia ratkaisukaavoja. Esimerkiksi avantgarde-elokuva on Bordwellin mukaan nostanut esiin monia "vanhoja" ongelmia ja tarjonnut niihin uusia ratkaisuja.

Bordwell korosti, että elokuvahistoria ei ole absoluutti – jähmeä ja muuttumaton möhkäle. Samanaikaisesti hän kuitenkin tuntui puhuvan lavastuksesta eräänlaisena absoluuttina. Modernistiseen tapaan hänen suhtautumisensa elokuvaan on välinekeskeistä, elokuva on hänelle esimerkiksi teatterista poikkeava käytäntö. Elokuvalavastus on siis absoluuttinen osa ei-absoluuttisessa kehityskulussa. Tämä on särö Bordwellin ajattelumallissa. Elokuvateknologian kehityskulku ja sen kytkeytyminen ohjaajien kekseliäisyyteen ja kykyyn ratkaista ongelmia kuvaa hyvin erilaisten teosten välisiä yhteyksiä ja elokuvakerronnan kentällä tapahtuvia muutoksia, lainauksia ja päällekkäisyyksiä. Lopulta asetelma ei kuitenkaan vastaa laajempaan kysymykseen siitä, mikä itse "ongelma" on? Bordwellin tarkoitus ei ehkä olekaan vastata elokuvan ontologiaa pohtiviin kysymyksiin. Hän ei ensisijaisesti pohdi elokuvaa teoreettisena kysymyksenä, ongelmana, vaan jäsentää elokuvakerronnassa tapahtuneita kehityksiä ja muutoksia.

Planet Hongkong

Elokuvateatteri Orionissa 18.9.2004 järjestetty luento keskittyi Bordwellin intohimoon – itämaisiin taistelulajeihin. Hän esitteli Aasian markkinoita hallinneen Shaw Brothers -studion tuotantoa ja kehitystä. Bordwell käsitteli SB-yhtiön tuotantojen vaikutteita, innoittajia ja kehitystä. Luento keskittyi siihen, missä Bordwell on parhaimmillaan: elokuvateosten jäsentäminen erilaisten kerrontakeinojen – kuvarajaus, henkilöhahmojen liike, kuvatilan syvyys, kameran liike – käytön kautta.

Bordwell sitoi SB-studion teokset japanilaiseen miekkataistelutraditioon, italowesterneihin ja amerikkalaisiin elokuviin. Japanilaisiksi vaikutteiksi hän nimesi erityisesti taistelujen kuvaamisen yhden kuvarajan sisällä. Kamera liikkuu tilassa hitaasti ja cinemascope-tekniikka laajentaa kuvatilaa entisestään. Erityiseksi vaikuttajaksi Bordwell nosti Zatoichin (1964), josta on sittemmin tehty useita uusia versioita. SB-tuotannoissa ei kuitenkaan omaksuttu japanilaisten käyttämiä laajakulmalinssejä ja niiden aiheuttamaa kuvatilan litteyttä.

Hitaasti rakentuvat taistelukohtaukset ja pitkät, jopa 20 minuutin taistelukohtaukset, ovat Bordwellin mukaan kaikuja italowesterneistä. 1960-luvun lopulla teosten rytmi kuitenkin kiihtyy ja myös kuvatilaa aletaan jäsentää eri tavoin. Pitkiin otoksiin yhdistyvät lähikuvat; rakenne muistuttaa myös esimerkiksi Sergio Leonen spagettiwesterneistä.

SB-studio kunnostautui erityisesti graafisten muotojen ja värien rytmikkäässä käytössä. Kohtaukset on paikoin leikattu jopa matemaattisesti hyvin puhtaalla tavalla: 30 kuvaruutua on jaettu kolmeen, jolloin kukin otos kestää tasan 10 kuvaruudun ajan. SB-tuotantojen tavaramerkiksi Bordwell nosti "the precision zoom" -kikan. Zoom korvasi leikkaukset lähikuviin. Sitä käytettiin siirtymissä laajemmasta kuvakulmasta yksityiskohtaan, yleensä johonkin henkilöön. 1960- ja 1970-lukujen taitteessa zoomia alettiin käyttää yhdessä leikkauksen kanssa. Leikkaus tapahtui yleensä yksityiskohtaan siirtymisen jälkeen. Leikkauksen myötä vaihdettiin kuvakulmaa ja niin kuvakulman laajentaminen tapahtui uudesta kulmasta. 1970-luvun lopulla zoomia alettiin käyttää laaja-alaisemmin, lähes mikä tahansa otos saatettiin zoomata.

Vastaavaa liikettä korostavaa tekniikkaa on myöhemmin sovellettu monin eri tavoin. Esimerkiksi Zhang Yimoun elokuvassa Hero (2002) ja Ang Leen Hiipivä tiikeri, piilotettu lohikäärme -elokuvassa (2000) käytetty vaijeritekniikka on vastaavanlainen liikkeen ilmavuutta korostava kerrontakeino. Bordwell korosti, että amerikkalaiset ohjaajat ovat ottaneet enemmän vaikutteita 1980- ja 1990-lukujen Hongkong-tuotannoista, kuin SB-studion elokuvista. Esimerkiksi John Woon ja Tsui Harkin ilmaisu ei periydy suoraan SB-tuotannoista, vaan kulkee myöhempien kung fu -elokuvien kautta. Bordwellin mukaan ainoa SB-pillereitä popsiva amerikkalainen ohjaaja on John Carpenter ja erityisesti hänen teoksensa Big Trouble in Little China (1986).

Hollywoodin uudet kerrontamuodot

Turun yliopistossa 20.9.2004 David Bordwell luennoi amerikkalaisten mainstream-elokuvien kerrontamuotojen kehityksestä ja muutoksista. Luennolla oli enemmän kuulijoita kuin salissa paikkoja ja se oli selvästi kolmen luennon sarjasta suosituin. Luennon sisältö sen sijaan oli sarjan ennalta-arvattavimpaa antia. Tehokkaana luennoitsijana Bordwell käänsi kuitenkin hieman yksinkertaisen asetelman kiinnostavaksi esitykseksi amerikkalaisen elokuvan nykytilasta.

Bordwellin lähtökohdat olivat Turussa samat kuin Helsingin yliopistossa pidetyllä luennolla. Hän käsitteli elokuvakerronnan kehitystä perinteiden ja innovaation välisenä keskusteluna, joka perustuu muutamille ehdoille. Ensinnäkin, todellinen uutuus on harvinaista: kerronta on usein kierrätystä. Toiseksi, innovatiivisuus voi tulla monesta eri lähteestä: eri maiden traditioista tai muusta mediasta. Kolmanneksi, kaikki uutuus pitää olla ymmärrettävää. Uuden luominen siis tapahtuu ymmärrettävissä – tutuissa – puitteissa, esimerkiksi jonkin lajityypin sisällä. Neljänneksi, kerronta monimutkaistuu koko ajan.

Esimerkiksi Bordwell nosti Oliver Stonen elokuvan JFK (1991), jossa ohjaaja yhdistää arkistomateriaalia, uutiskuvaa, mustavalkokuvaa, värikuvaa ja itse kuvaamaansa materiaalia. Elokuvan argumentaatio perustuu eri tekniikoiden käyttöön, erilaisten materiaalien oletusarvojen hyödyntämiseen.

1990-luvun innovaatioalueiksi Bordwell nimeää kolme seikkaa. Hänen ensimmäinen esimerkkinsä on subjektiivisuuden rajojen kokeilu. Ron Howardin Kaunis mieli -elokuvan (2001) kerronta leikkii subjektiivisuuden ja objektiivisuuden rajoilla niin, että elokuvan rakentuu tämän rajan ja sen ylityksien varaan.

Toinen Bordwellin korostama kehittelyjen kohde on ajallisen jatkumon järjestäminen uudelleen. Perinteisistä takautumista on siirrytty huomaamattomampaan ja hienosyisempään ilmaisuun. Enää ei koeta tarpeelliseksi alleviivata esimerkiksi siirtymää reaaliajasta muistikuviin. Aikasiirtymät voidaan merkitä muilla tavoin, eikä niitä aina merkitä ollenkaan. Stanley Kubrick käyttää elokuvassaan The Killing (1956) voiceover-ääntä merkkaamaan ajallista siirtymää ja Christopher Nolanin Mementossa (2000) kohtausten järjestystä on muutettu. Memento on itse asiassa lineaarinen, mutta tapahtumat kerrotaan käännetyssä järjestyksessä.

Verkostotarinat ("network narratives") olivat Bordwellin kolmas esimerkki. Hän kiinnitti huomionsa erityisesti tapoihin, joilla toisilleen aikaisemmin tuntemattomat henkilöhahmot yhdistetään jonkin tapahtuman avulla. Ron Howardin Perhe on paras (1989) ja Lawrence Kasdanin Grand Canyon – elämää kaupungissa (1991) olivat Bordwellin esimerkkejä kohtaamisten kehystämisestä erityisellä tapahtumarakenteella ("event frame"). Henkilöhahmoja yhdistellään myös kausaalisesti, avioliittoon tai hengenheimolaisuuteen perustuvien oletusarvojen kautta. Bordwell viittasi kerrontaan, jossa kaksi henkilöhahmoa esitellään erillään, mutta esittelytapa viittaa siihen, että he tulevat elokuvan aikana kohtaamaan.

Bordwellin anti suomalaiselle elokuvaintoilijalle

David Bordwellin kolmen luennon sarjan seuraaminen palautti jälleen kerran mieleen elokuvakerronnan mahdollisuudet. Samalla luennot muistuttivat siitä, miten edes Helsingin elokuvatarjonta ei kata maailmalla arvostettuja uusiakaan teoksia. Esimerkiksi Hou Hsiao-hsienin tuotannosta ei ole Suomeen tuotu yhtäkään teosta.

Bordwellin lähestymistapa perustuu nimenomaan laaja-alaiseen elokuvatuntemukseen ja avaa uusia ajattelutapoja niin elokuvatutkijoille kuin -harrastajillekin. Hän edustaa sitä elokuvaintoilijoiden ryhmää, joka on nähnyt "kaiken" ja käynyt satoja teoksia läpi kuva kuvalta. Jos kaipaa elokuva-analyysia, joka perustuu kerronnan yksityiskohtien ja nyanssien hallintaan, Bordwell on varma valinta. Kovinkaan moni muu tuskin on tullut miettineeksi – saati sitten huomanneeksi – mihin suuntaan junaraiteille tippuneen nyrkinkokoisen tuulettimen siivekkeet pyörivät otoksessa, jossa kameran etäisyys tuulettimeen on hyvinkin viisi metriä ja raiteilla kulkee samanaikaisesti juna. Kohtaus on Hou Hsiao-hsienin elokuvasta City of Sadness (1989).

Vastaavat huomiot ja niiden pohtiminen ovat jokaisen elokuvaintoilijan näkökulmasta jollakin tasolla kiinnostavia. Täysin eri kysymys onkin, voiko vastaavien havaintojen varaan rakentaa pitäviä teoreettisia rakennelmia. Joka tapauksessa, Bordwellin analyysit auttavat kutakin intoilijaa pohtimaan elokuvakerronnan logiikkaa ja sen historiallisia painotuksia entistä tarkemmin.