Venäjä osana Neuvostoliittoa oli aikanaan elokuvankin suurvalta. Neuvostoelokuva haastoi kapitalistisen maailman elokuvan kilpailuun pitkälti sen omilla aseilla niin kuin Neuvostoliitto muillakin elämänaloilla tapasi tehdä. Neuvostoelokuvan ensimmäinen vuosikymmen tuotti maailman elokuvan historiaan nostetut ja nousseet modernistiset mykkäelokuvat, jotka pyrkivät luomaan kokonaan uuden elokuvatyylin. Vertailukohtina näillä elokuvilla on lähinnä ajan länsieurooppalainen filmiavantgarde. Seuraavalla vuosikymmenellä mallia ja verrokkia alettiin kuitenkin yhä enemmän hakea Hollywoodista, sen sisällöistä ja tuotantotavoista. Syntyi omaperäinen elokuvallinen traditio, jossa kaupallisuus, neuvostoideologian vaatimukset ja voimalliset kansalliset piirteet yhdistyivät.

Yhteiskuntajärjestelmien rinnakkaiselon aikana suhtautuminen neuvostoelokuvaan seurasi pitkälti ideologisia rajalinjoja. Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen läntinen elokuvatutkimus on löytänyt myös neuvostoelokuvan kiihtyvällä vauhdilla. Monia tutkimuksia vaivaa kuitenkin neuvostoelokuvan tuntemuksen ohuus, se löytää kohteekseen usein samoja elokuvia yhä uudelleen. Ongelma piilee, paitsi tutkimusasenteissa ja aikanaan muodostetun kaanonin vahvuudessa, myös siinä, että Neuvostoelokuvan tavoitettavuus on ollut varsin kapea. Suomessa tilanne on sikäli ainutlaatuinen, että täällä neuvosto-omisteinen maahantuoja Kosmos-Filmi toi myös Neuvostoliiton populaarielokuvia ja niiden päätymisen valkokankaalle ainakin pääkaupungissa takasi oma elokuvateatteri. Neuvostoelokuvia esitti laajasti myös Yleisradio.

Noista ajoista tilanne on kuitenkin dramaattisesti muuttunut. Naapurimaan uutta elokuvaa ei täällä laajemmin juuri näe ja käsitys neuvostoelokuvasta tahtoo kutistua ydinkaanoniin, joka käsittää pari nimeä. Yksi Käki ei vielä kesää tee. Edes uudeksi auteuriksi kaikin puolin kelvollisen Aleksandr Sokurovin elokuvia ei kaupallisessa ohjelmistossa ole nähty, toisin kuin monissa Länsi-Euroopan maissa. Dvd-julkaisut ovat kuitenkin muuttamassa nopeasti myös neuvostoelokuvan kuvaa, kun pitkään kätkössä olleita elokuvia alkaa olla merkittävä valikoima saatavilla monelle kielelle tekstitettyinä. Paitsi suomeksi. Ällistyttävää on, ettei edes naapurissa virallisilla tunnustuksilla siivitetyn menestysuran tehneen suomalaisnäyttelijän, Ville Haapasalon muita Venäjällä tekemiä elokuvia ei ole julkaistu Suomessa missään muodossa.

Yksi uusien videojulkaisujen myötä lännessäkin töitään aivan uuden yleisön näkyville saanut neuvostoelokuvan pitkäaikainen puurtaja on kuvaaja Eduard Rozovski. Vedenalaisen kuvauksen mestarinäyte, viehkeä romanttinen tieteiselokuva Meren paholainen (Tšelovek-amfibija, 1961) näyttäytyy nykykatsojalle lähes psykedeelisissä väreissä hehkuvana taianomaisena kokemuksena. Rozovskin varmasti tunnetuin kuvaustyö on kuitenkin Venäjällä kansalliseksi rituaaliksi noussut, Venäjän televisiossa usein nähty ja vaikkapa kosmonauttien avaruuden valloitusretkeen valmistautumiseen kuuluva Aavikon laki (Beloje solntse pustyni, 1969). Vladimir Motylin ohjaama, Keski-Aasiaan Neuvostoliiton sisällissotavaiheeseen sijoittuva elokuva jäljittelee westernin konventioita ja nosti sen neuvostovastineen, easternin suureen suosioon.

Neuvostoelokuvasta ei voi kirjoittaa rehellisesti mainitsemasta Stalinia, niin vahvan jäljen Neuvostoliiton suuri filmihullu jätti myös elokuvaan. Diktaattori katsoi vuosina 1935-1953 käytännössä kaikki maassa valmistetut näytelmäelokuvat ja päätti viimekädessä niiden kohtalosta. Stalin esiintyi myös neuvostoelokuvassa hahmona, mutta suuremman jäljen hän jätti kirjoittamalla itsensä sisään elokuvien tekstuaaliseen rakenteeseen. Kerronnan teoriassa puhutaan tekstin sisäänrakennetusta, implisiittisestä vastaanottajasta. Stalinin ajan neuvostoelokuvassa tilanne on ainutlaatuinen, näiden elokuvien implisiittinen katsoja on Stalin. Hänen vastuullaan on myös neuvostoelokuvan musiikkikomediallinen rillumarei-linja ja monien elokuvien kohdalla hänen asioihin puuttumisensa meni niin pitkälle, että hänen voidaan katsoa olevan tuottajan asemassa.

Stalin ei jättänyt neuvostoelokuvaa kuoltuaankaan, vaan hänen hahmoaan kommentoivat joko suoraan tai epäsuorasti monet neuvostoelokuvat ja jopa uuden Venäjän elokuvat. Stalinin seuraaja Nikita Hrushtshov pyrki häivyttämään niin tomerasti edeltäjänsä, että Stalin leikattiin jopa hahmona pois fiktiivisistä elokuvista. Naiivi kieltäminen vain alleviivasi Stalinin merkitystä, mutta toisaalta muutti radikaalisti neuvostoelokuvan tyyliä ja tekijäsukupolvea. Mallia otettiin ja näytettiin vaihteeksi muun Euroopan suuntaan. Stalinin hahmo vaikutti myös Toisen maailmansodan jälkeen Staliniin henkilöityvään järjestelmään siirtyneiden Itä-Euroopan maiden elokuvassa. Näissä maissa toimivat Stalinilta jopa julkiseen kuvaansa vaikutteita saaneet johtajat, kuten Unkarissa, jossa Stalinin paras oppilas" Mátyás Rákosi hallitsi.

Venäläisen kulttuurin voima syntyy pitkälti Venäjän kansan kyvyssä innostua ja jopa haltioitua. Elokuvan kohdalla tuo vimma näkyy niin monissa meidän aikaamme säilyneissä, lähes satavuotiaissa keisariajan elokuvissa kuin neuvostoelokuvan tunnetuissa ja tuntemattomammissa merkkiteoksissa ja nykyajan elokuvissa. Haltioitumisen rinnalla todellisuuteen kuuluvat unohtuneemmatkin hetket. Pölyn puhaltelua ja kasojen kaivamista kannattaa kuitenkin jatkaa, hävittävänä on vähän, voitettavissa kaikki. Ehkei sentään Venäjä.