Unkarilaisen Péter Bacsón Avaintodistaja
Tässä artikkelissa käsittelen Péter Bacsón elokuvaa Avaintodistaja (A tanú, 1969), joka on 1950-luvun stalinistiseen Unkariin sijoittuva fiktiivinen satiiri. Elokuvassa yksinkertainen padonvartija Pelikán värvätään näytösoikeudenkäynnin päätodistajaksi, ja yrittäessään olla rehellinen hän sotkee koko oikeudenkäynnin, saa kuolemantuomion, mutta viime hetkellä hänet armahdetaan. Totalitaristisen, henkilökulttiin perustuvan järjestelmän pimeät puolet esitetään niin, että niille on helppo nauraa, ja monitasoinen komiikka kestää useammankin katselukerran. Sensuuritaustansa, ristiriitaisen vastaanottonsa ja laajan suosionsa puolesta Avaintodistaja on eräs sosialistisen ajan elokuvatuotannon kiinnostavimpia teoksia.
Elokuvallisessa mielessä Avaintodistaja ei ole mikään elokuvakerrontaa mullistava teos. Péter Bacsó (1928–) oli taustaltaan käsikirjoittaja ja dokumenttielokuvien tekijä, ja hänen realistinen kuvaustyylinsä oli varsin perinteinen verrattuna 1960-luvun puolivälissä esiin nousseeseen uuteen aaltoon, jonka tunnetuimpia nimiä Unkarissa olivat Miklós Jancsó, István Szabó, Zoltán Huszárik ja Sándor Sára.
Avaintodistajan erityisyys piilee siinä, että se oli ensimmäisiä yrityksiä käsitellä traumaattista lähihistoriaa komiikan kautta. Unkarilaisessa elokuvatraditiossa historiallisia aiheita on yleensä käsitelty vakavasti, eikä komedia tai satiiri ole mahtunut elokuvakaanonin kärkeen, vaikka sillä olisikin ollut takanaan suuren yleisön suosio. Avaintodistajan alkuperäinen synopsis kuvaa juonen yksityiskohtaisesti, ja jo siinä on hyvin nähtävissä elokuvan satiirinen ja järjestelmänvastainen luonne. Herääkin kysymys, miksei elokuvaa kielletty jo tekovaiheessa. Luultavasti jälkisensuuri vaikutti asiaan: elokuviin ei aina puututtu tekovaiheessa, vaan valmistumisen jälkeen ne luokiteltiin massalevitykseen pääseviin, luvanvaraisesti näytettäviin ja kokonaan kiellettyihin.
Unkarissa vuosina 1949–1953 vallinnut totalitaristinen diktatuuri muistutti monella tapaa Josif Stalinin neuvostohallintoa, ja aikakautta kutsutaan kommunistisen puolueen pääsihteeri Mátyás Rákosin mukaan Rákosin järjestelmäksi tai rákosilaiseksi diktatuuriksi. Sen tyypillisiä, myöhemmästä János Kádárin hallinnosta (1956–88) eroavia piirteitä olivat mm. Rákosin ympärille kehitetty henkilökultti, salaisen poliisin terrorin aiheuttama pelon ilmapiiri, puolueen sisäiset puhdistukset, työleiri- ja kuolemantuomioihin johtaneet näytösoikeudenkäynnit, ankara sensuuri sekä elintarvike- ja kulutustavarapula.
Yksilön osa mielivaltaisessa järjestelmässä
Avaintodistajan päähenkilö padonvartija József Pelikán on köyhän suurperheen yksinhuoltajaisä. Hän on vannoutunut kommunisti ja joutui toisen maailmansodan aikana fasistisen nuoliristipuolueen salaisen poliisin kiduttamaksi, koska ei suostunut paljastamaan aatetoveriensa piilopaikkaa. Eräästä hänen piilottelemistaan kommunisteista, Zoltán Dánielista, tulee Rákosin kaudella ministeri.
Tapahtumat lähtevät liikkeelle sianteurastuksesta. Pelikánin perheen on elintarvikepulan takia pakko lahdata sika, jonka pito ja teurastus oli säännöstelytalouden aikana ankarasti kiellettyä. Seuraavana päivänä Pelikán törmää padolla ministeri Dánieliin, joka kesken kalastuksen putoaa Tonavaan, ja padonvartija vie hänet kotiinsa lämmittelemään. Juuri silloin miliisi tulee tekemään kotitarkastusta sianteurastuksesta ilmiannon perusteella, Pelikán paljastuu ja joutuu vankilaan.
Vankilasta alkaa stalinistisen sosialismin ylilyöntejä kuvaava kierre. Dániel aiotaan syrjäyttää, ja hänen jokeen putoamisensa ympärille kehitellään mielikuvituksekas vakoilutarina. Pelikánia aletaan asteittain valmistella päätodistajaksi tulevaan näytösoikeudenkäyntiin toveri Virágin johdolla. Padonvartijaa lahjotaan virkanimityksellä, mutta hän epäonnistuu tehtävässä häpäisten samalla tahtomattaan korkeita puolueen virkamiehiä. Skandaalia seuraa vankilatuomio, jota hän istuu samassa sellissä piispan ja entisen kiduttajansa, nuoliristiagentin kanssa. Pelikánia kuitenkin tarvitaan todistajaksi, ja hänet vapautetaan yllättäen. Näin virkanimitykset ja vankilatuomiot seuraavat toisiaan.
Pelikán epäonnistuu myös viimeisessä kunniatehtävässään Unkarin appelsiinintutkimuskeskuksen johtajana, mutta vankilan sijaan seuraa intensiivinen valmistautuminen oikeudenkäyntiin. Samaan aikaan Tonava tulvii ja peittää alleen laajat alueet, mutta poliittinen näytelmä ohittaa luonnonmullistukset. Loppujen lopuksi tulvasta kiihtynyt Pelikán pilaa koko oikeudenkäynnin huomatessaan, että toisena todistajana on hänen entinen kiduttajansa ja sellitoverinsa. Pelikán onnistuu kuitenkin vilpittömällä puheenvuorollaan järkyttämään jopa puolueen ykköshenkilöiden valtaa, hänelle langetetaan kuolemantuomio, mutta hänet armahdetaan juuri teloituksen alla. Loppukohtauksessa Pelikán nähdään vuosia myöhemmin tungeksimassa raitiovaunussa valtansa menettäneen Virágin kanssa.
Elokuva aikakauden peilinä
Avaintodistajassa sosialistinen järjestelmä nimetään kielen ja symboleiden tasolla. Dialogissa ilmaistaan suoraan, että tapahtumapaikka on Unkari, ajankohta vuosi 1950, järjestelmä sosialismi ja aate kommunismi. Vaikutelmaa täydennetään lavastuksen keinoin näyttämällä pioneeripukuja, punatähtiä, Rákosin ja Marxin kuvia, Unkarin Kansantasavallan lippua sekä sosialistisia iskulauseita. Rákosiin ei viitata nimeltä, vaan puhutaan yleisesti suuresta viisaasta johtajasta". Puoluetta tai poliitikoita ei kuitenkaan mainita nimeltä, eikä Neuvostoliitosta tai muista naapurimaista puhuta, samoin puna-armeijan miehitysjoukkojen läsnäolo jätetään mainitsematta.
Elokuvan alussa esitetty jono lihakaupan ovella ja lihan loppumisesta seuraava epätoivo, sian piilottelu ja kotietsinnät ovat historiallisesti hyvin realistisia. Tuotantolaitokset ja julkinen infrastruktuuri olivat sodan aikana tuhoutuneet, ja elintaso laski. Entisestään huonoa tilannetta heikensivät säännöstelytalous, maatalouden kollektivisointi, raskaaseen teollisuuteen panostaminen sekä voimavarojen keskittäminen poliittiseen agitaatioon. Seurauksena oli yleinen tavara- ja elintarvikepula, joka johti ankariin rangaistuksiin hamstraamisesta, piilottelusta ja mustanpörssin kaupasta.
Rákosin hallinto teki myös epärationaalisia maataloussuunnitelmia, ja Unkarissa yritettiin viljellä mm. kumia ja puuvillaa, jotka eivät menesty Keski-Euroopan ilmastossa. Näiden hankkeiden yksi tarkoitus oli osoittaa länsimaille sosialismin ylivoimaisuutta, ja sama ilmenee myös Avaintodistajassa toveri Virágin kommentoidessa unkarilaista appelsiinintutkimusta: "Olemme yllättäneet imperialistit. – – Me sanoimme, että unkarilainen appelsiini tulee, ja unkarilainen appelsiini tuli."
Rákosilaisessa sisäpolitiikassa keskeisintä oli taistelu työväenluokan vihollisia" vastaan. Vaaroja nähtiin kaikkialla, ja vihollisiksi leimattiin entinen omistava luokka, maanomistajat eli kulakit", fasistit eli sodanaikaisen nuoliristipuolueen jäsenet, titolaiset", imperialistien kätyrit", kirkonmiehet ja muut antikommunistit. Sisäisten ja ulkoisten vihollisten uhkaa käytettiin legitimoimaan mielivaltaisin ottein toimiva salainen poliisi ÁVH (Államvédelmi Hatóság). Kansalaisilta, etenkin puolueen jäseniltä, edellytettiin kurinalaisuutta, valppautta ja uhrautuvaisuutta. Avaintodistajankin ilmapiiri on hyvin ahdistava ja kontrolloitu: suojelupoliisi on ulottanut lonkeronsa ihmisten yksityisimpiin asioihin, kotietsinnät ovat arkipäivää, ja kuka tahansa voidaan asettaa tekaistuin todistein syytteeseen maanpetoksesta. Näytösoikeudenkäynnin voi tulkita viittaukseksi puolueensisäiseen raadolliseen valtataisteluun. Tällöin Zoltán Dánielin kohtalo rinnastuu sisäministeri László Rajkia vastaan nostettuun tekaistuun vakoilusyytteeseen, joka johti hänen ja neljäntoista muun kommunistipoliitikon kuolemantuomioon vuonna 1949.
Pelikánin yllättävä armahdus, josta edes häntä teloitettavaksi kuljettava vanginvartija ei ole tietoinen, viittaa Stalinin kuolemaa seuranneeseen liberaalimpaan kauteen 1953–56, jolloin työleirit lakkautettiin ja poliittisia vankeja armahdettiin. Valta vaihtui puolueen sisällä: salaisen poliisin päällikkö ja näytösoikeudenkäyntejä järjestäneet virkamiehet tuomittiin vankilaan. Niinpä myös elokuvan loppukohtaus, jossa Virág näytetään katkeroituneena ja valtansa menettäneenä, on realistinen.
Monitasoista komiikkaa
Avaintodistajan suosion suurimpana syynä on se tarkkanäköisyys, jolla Bacsó esittää Rákosin kauden epäkohtia koomisessa valossa. Näitä historiallisia viittauksia tarjotaan katsojalle elokuvan kaikilla tasoilla: tarinassa, henkilöissä, dialogissa ja kuvallisissa yksityiskohdissa. Elokuvassa käytetään paljon ei-vakavaksi määrittävää tyypillistä komediarytistelyä kuten säntäilyä, pyörtyilyä, putoilua, väärinkäsityksiä, päämäärätöntä ammuskelua, kaoottisia tilanteita ja odottamattomia käänteitä. Koominen kokonaisuus on hyvin monitasoinen, mutta sen huumori ammentaa nimenomaan satiirisesta kehyksestä: ellei katsoja saisi tyydytystä nauraessaan väkivaltaisen järjestelmän vallanpitäjille, jäisi elokuva vain epätasaisesti toteutetuksi komediaksi.
Jo itse tarina on niin kärjistetty, ettei siitä saisi vakavaa draamaa edes henkilöiden realistisella toteutuksella tai vitsien poisjättämisellä. Käänteet ovat liian nopeita ja äärimmäisiä ollakseen realistisia, ja myös ajalliset suhteet ja syy-seuraussuhteet ovat liian yksioikoisia. Toiminnan seuraus tapahtuu välittömästi, esimerkiksi kun Pelikánin lapset alkavat laulaa pioneerilauluja keskellä yötä peittääkseen sianteurastuksen äänet, salaisen poliisin miehet tulevat heti sisään. Samoin Pelikánin joutuminen vankilaan ja sieltä uuteen virkaan rikkoo normaalin kausaliteetin lakeja. Myös kerronnan ja dialogin tasolla käytetty toisto synnyttää koomisen vaikutelman.
Hyvin sommitellut henkilöhahmot ovat yksi Avaintodistajan huumorin lähde. Realistisesti toteutettua ministeri Dánielia lukuun ottamatta kaikki henkilöt ovat koomisia karikatyyrejä, liioiteltuja ja puutteellisia hahmoja, joiden suhteen ei ole tarkoituskaan pyrkiä syvälliseen henkilökuvaukseen. Päähenkilö Pelikán vertautuu Jaroslav Hašekin romaanin sotamies Švejkiin sekä ulkonäkönsä että naiivin luonteensa puolesta. Molemmat pyrkivät vilpittömästi palvelemaan järjestelmää, mutta onnistuvatkin vain paljastamaan sen epäkohdat. Pelikán selittää vastoinkäymiset sattumanvaraisiksi onnettomuuksiksi, jotka johtuvat siitä, ettei hän ole ideologisesti tarpeeksi kehittynyt". Tarinan edetessä hän tosin muuttuu skeptisemmäksi ja näyttää lopussa heränneen ymmärtämään järjestelmän todellisen luonteen.
Sivuhenkilögalleriassa ovat edustettuina yhtä hyvin puolueen johtohahmot, tavalliset kaaderit, väkivaltaiset salaisen poliisin agentit, poliittiset vangit kuin opportunistitkin. Heidän kauttaan kuljetetaan tarinaa ja päästään käsittelemään erilaisia teemoja ja tuomaan esiin eri näkökulmia. Esimerkiksi vankilassa istuva piispa avaa mahdollisuuden kirkonmiesten vainoamisen ja uskonnollisten teemojen käsittelyyn, ja kylän palopäällikkö Csetneki, entinen nuoliristiaktiivi, taas tarvitaan takinkääntäjäkonseptia varten. Nappiin osuneet näyttelijäsuoritukset tekevät karikatyyreistä eläviä hahmoja niin Pelikánin kuin sivuhenkilöidenkin kohdalla.
Hyvin suuri osa Avaintodistajan komiikasta syntyy verbaalisista vitseistä, niiden audiovisuaalisista vastineista gageistä sekä vieläkin pienemmistä koomisista yksityiskohdista kuten sanaleikeistä, rekvisiitan tai puvustuksen yksityiskohdista. Eräs komiikan lähde ovat iskulauseet, joita sosialismissa viljeltiin ahkerasti. Avaintodistajassa vahvat agitaatiotermit yhdistyvät banaaleihin asioihin: Eteenpäin unkarilaisen appelsiinin puolesta", Appelsiinitaistelun sankarit" ja Rynnäköllä padonvartijan taloa rakentamaan".
Yksityiskohtien komiikka on usein hyvin tiivistä: kuva vilahtaa ohi hetkessä, mutta sen selittämiseen menee moninkertainen aika. Hyvänä esimerkkinä on vaikkapa toveri Virágin huoneen seinällä oleva tökerö fresko, jossa Rákosi ratsastaa valkoisella hevosella vieressään venäläistyyppisiin asepukuihin sonnustautuneita, konetuliasein varustettuja sotilaita. Freskoseinällä on salaovi, jonka yläreuna katkaisee Rákosin kuvan juuri kaulan kohdalta. Samoin hautausmaakohtauksessa, jossa Virág kiristää Pelikánia todistajaksi itsemurhalla uhaten, nähdään Virágia salskeana työläisurhona esittävä hautapatsas. Kontrasti näivettyneeseen byrokraattiin on suuri.
Dokumentoiva tyyli ja yhteiskunnalliset aiheet
Péter Bacsó aloitti uransa dokumenttielokuvien parissa, ja tämän huomaa myös hänen elokuvallisesta tyylistään. Avaintodistajan audiovisuaalinen toteutus on hyvin realistista. Välitekstejä lukuun ottamatta kuvauksessa pyritään läpinäkyvyyden ja jatkuvuuden vaikutelmaan: tarina ikään kuin kertoo itse itsensä, eikä katsojaa pyritä yllättämään kuvallisilla, äänellisillä tai valaistuksellisilla keinoilla. Värit sen sijaan ovat poikkeuksellisen räikeitä, mikä poikkeaa synkkää aikakautta käsittelevistä elokuvista. Huomattavaa on, että ulkokohtaukset ovat kirkkaita ja useimmiten aurinkoisia. Edes pimeäkuvauksessa, esimerkiksi salaisen poliisin miesten kyydittäessä Pelikánin toveri Virágin luokse, ei liioitella varjoja eikä luoda uhkaavaa tunnelmaa. Taustamusiikki on aina sama, joten sillä ei vahvisteta katsojan ennakko-odotuksia juonenkäänteistä.
Leikkaus palvelee tarinaa, eikä sitä käytetä taide-elokuvan tavoin katsojan vieraannuttamiseen. Kaikilla otoksilla on kertova funktio, eikä kuvaukseen sekoiteta elokuvamaailmaan kuulumatonta ainesta. Henkilöillä, tiloilla ja rekvisiitalla on vakiintunut merkitys, ja ne ovat tärkeitä jatkuvuutta luotaessa. Ajallisesti juoni etenee lineaarisesti, ja menneisyyteen kuuluvia tapahtumia käsitellään vain repliikkien tasolla. Tämä kaikki helpottaa katsojaa ja mahdollistaa keskittymisen tarinaan ja dialogiin. Ajalliset aukot juonessa selitetään välitekstein, tai katsoja tunnistaa uuden tilanteen syy-yhteyden toistuvien elementtien perusteella. Runsaat mykkäelokuvatyyliset välitekstit ovatkin ainoa perinteisestä kerronnasta poikkeava elementti. Ne muodostuvat lyhyistä päälauseista, ja ne kaikki on sommiteltu kirkasväriselle pohjalle räikeitä ja kömpelösti muotoiltuja kirjaimia käyttämällä. Tämä osaltaan keventää tunnelmaa ja lisää komediamaisuutta.
Avaintodistaja oli Bacsón viides elokuva; sitä edelsi kolme nuorisokuvausta, joista Kesä vuorella (Nyár a hegyen, 1967) palkittiin San Sebastianissa. Aiheet ja asenne muuttuivat kuitenkin nopeasti pessimistisemmiksi, ja Fejlövés (suom. ’laukaus’, 1968) käsitteleekin nuorten itsemurhia. Bacsó jatkoi ohjaamista Avaintodistajan hyllyttämisen jälkeenkin, mutta aiheiden suhteen hän joutui tekemään myönnytyksiä. Hän on ollut hyvin tuottelias ohjaaja, jonka uralle mahtuu yhteiskunnallisia oloja pohtivia draamoja, satiireja, komedioita ja musikaaleja – kaikkiaan kolmisenkymmentä pitkää elokuvaa. Suurin osa teoksista on elokuvalliselta toteutukseltaan melko keskinkertaisia, ja menestyneimmät niistä ovat saavuttaneet suuren yleisön suosion lähinnä poliittisten aiheiden rohkean käsittelytavan ansiosta.
Bacsó oli aatteelliselta taustaltaan kommunisti, ja hän muun muassa sanoitti taistelulauluja 1950-luvun alussa. Avaintodistajassa Pelikánin lapsikuoron laulama työläismarssi Lyö hakkusi syvään, toveri (Elvtárs a csákányt jó mélyre vágd) on Bacsón sepittämä, ja laulun ottamista mukaan koomisessa yhteydessä voi pitää suoranaisena itseironiana. Avaintodistajan voi katsoa olevan osa psykologista prosessia, jossa selvitettiin suhdetta Rákosin järjestelmään, ei niinkään koko marxilaisuuteen ja sosialismiin. Ohjaaja totesi vuonna 1981 antamassaan haastattelussa, että kollektiivisista traumoista päästään parhaiten yli asettamalla ne naurunalaisiksi:
"Kun voimme nauraa kaikille typeryyksille, on vähemmän todennäköistä, että ne toistuvat. Olemme lopullisesti etääntyneet aikakaudesta, kun pystymme nauramaan sille. Henkilökultin aikakausi ei muutenkaan päättynyt hetkessä."
Kymmeneksi vuodeksi hyllylle
Avaintodistaja syntyi 1960-luvulla, puoluesihteeri János Kádárin kaudella, jota on usein luonnehdittu sosialismin liberaaleimmaksi jaksoksi. Käsite on suhteellinen, sillä monista vapauksista ja eduista huolimatta kyseessä oli yksipuoluejärjestelmä, jossa pieni eliitti valvoi koko yhteiskuntaa hallinto- ja väkivaltakoneiston avulla. Ilmapiiri oli kuitenkin vapaampi, elintaso parani, ja terrori kohdistui vain järjestelmää aktiivisesti arvosteleviin, jolloin suuri osa kansasta sai elää suhteellisen rauhassa.
1950-luvun lopulta lähtien kulttuuripolitiikka sai uudet, moniäänisyyteen pyrkivät suuntaviivat, vaikka sosialistinen realismi pysyikin ensisijalla. Kulttuuriministeri György Aczélin vuonna 1957 lanseeraama ns. 3T-politiikka jakoi taiteilijat ja teokset kolmeen kategoriaan: tuettuihin (támogatott), siedettyihin (turt) ja kiellettyihin (tiltott). Tuettujen joukkoon päästäkseen teosten tuli olla puoluekeskeisiä ja sosialistis-realistisia, kun taas siedetty taide saattoi olla ei-marxilaista, kunhan se ei sisältänyt marxilaisuutta kritisoivia elementtejä. Kiellettyjen kategoriaan luettiin sosialismin- ja puolueenvastainen sekä moraalisesti arveluttava" taide.
Avaintodistajan hyllytyksestä ei ole olemassa mitään dokumentteja, ja Bacsó on selittänyt haastatteluissa, että sensuuripäätöstä ei koskaan tehty, mutta elokuvaa ei kuitenkaan saanut esittää. Elokuva valmistui vuonna 1969, ja siitä kirjoitettiin kuvausvaiheessa kaksi lehtiartikkelia, minkä jälkeen sen ylle laskeutui hiljaisuus melkein kymmeneksi vuodeksi – virallisesti. Kiellettyä elokuvaa esitettiin kuitenkin erityisluvalla 1970-luvulla yliopistojen ja kommunistisen nuorisojärjestö KISZin elokuvakerhoissa. Näin tieto elokuvasta levisi kansalaisten keskuudessa, joten Avaintodistaja oli kohtalaisen tunnettu ennen kuin se pääsi lyhennettynä versiona viralliseen ensi-iltaan 7.7.1979. Tällöin käytiin keskustelua siitä, onko soveliasta pilailla näin vakavan teeman kustannuksella. Totalitaristisen järjestelmän epäkohtien esittäminen koomisessa valossa ei sopinut Kádárin järjestelmälle 1960–70-luvulla, eivätkä sitä hyväksyneet nekään, jotka olivat elokuvan käsittelemien vainojen takia joutuneet kärsimään. Avaintodistajassahan ei näytetä väkivaltaa, vaikka siitä puhutaankin, ja kidutuksen ja uhkailun esittäminen realistisesti johtaisi aivan erilaiseen yleisvaikutelmaan.
Virallisen ensi-illan jälkeenkin elokuva oli tarkkailtavien filmien listalla, eli sitä ei saanut esimerkiksi viedä maasta ilman kulttuuriministeriön lupaa. Tällaisen luvan Bacsó joutui Aczélilta hankkimaan, kun Avaintodistajaa pyydettiin Cannes’in elokuvajuhlille vuonna 1980. Elokuva voitti tuomaristopalkinnon Cannes’issä 1981, ja sitä on esitetty 1980-luvulla muuallakin Euroopassa, jolloin suuret päivälehdet noteerasivat sen ensi-illan. Unkarissa lehdistö käsitteli elokuvaa hyvin lyhyesti, eikä siitä ole tietojeni mukaan julkaistu akateemista tutkimusta.
Sosialistisessa unkarilaisessa elokuvakirjallisuudessa teos ohitetaan. Ainoa maininta on Zsolt Kohátin Bacsón uraa ja tuotantoa esittelevässä julkaisussa Bacsó Péter (1980), ja siinä Avaintodistajan tarinaa moititaan epäonnistuneeksi ja henkilöitä epäuskottaviksi. Koháti sanoo elokuvan olevan liian kärjistetty jopa satiiriksi, ja sen suurin heikkous on hänen mukaansa historiallis-filosofisen näkökulman puute. Nykyään Avaintodistajaa pidetään Bacsón pääteoksena ja onnistuneena elokuvana, vaikkakaan se ei ole koskaan yltänyt unkarilaisen elokuvataiteen mestariteosten listalle.
Padonvartijan tarina kiinnostaa yhä
Avaintodistaja on edelleenkin suosittu, ja sitä voisi sanoa jopa jonkinlaiseksi perusteokseksi, sillä se tunnetaan hyvin ja siihen viitataan usein. Se ei pelkästään kuvaa vaikeaa aikakautta vaan on myös synnyttänyt merkityksiä. Monet elokuvan sanonnat ja käsitteet ovat jääneet elämään, ja esimerkiksi Nuorten demokraattien liiton (FIDESZ) lehden nimi oli 1990-luvun alkupuoliskolla Magyar Narancs (suom. ’unkarilainen appelsiini’).
Unkarilaiset väittävät hanakasti Avaintodistajaa elokuvaksi, jonka komiikan voivat ymmärtää vain unkarilaiset. Tällöin tarkoitettaneen verbaalikomiikkaa, josta tuntuu käännettäessä katoavan jotain olennaista, sekä runsaita viittauksia, jotka vaativat historiantuntemusta. Esimerkiksi käsite nahkatakkinen" merkitsee Rákosin kauden kokeneelle tai kontekstin tuntevalle suoraa viittausta salaiseen poliisiin ja suuri musta auto" mielivaltaisiin kyydityksiin. Elokuvassa on kuitenkin myös universaaleja tasoja: se kuvaa yleisesti reaalisosialismia, totalitarismia tai vieläkin laajemmin yksilöä mielivaltaisessa maailmassa ja tarjoaa kaikille katsojille mahdollisuuden nauraa vallanpitäjien typeryyksille.
Vaikka elokuvassa kärjistetään rákosilaisen dogmatismin ylilyöntejä, vaietaan siinä silti väkivallan laajuudesta. Kidutuksia ei näytetä, kukaan ei kuole ja vankilakin vaikuttaa mukavalta juttutuvalta. Internoinnista, kuolemantuomioista ja näytösoikeudenkäynneistä kyllä puhutaan, mutta henkilöt selviävät niistä sattumien ansiosta, tai ainakaan katsoja ei saa tietoa toteutuneista tragedioista. Historiallista taustaa vasten monet tarinamaailman piirteet ovat karrikoinnista huolimatta realistisia. Voikin kysyä, mihin nähden elokuvan todellisuus on absurdi: onko normaali" yhteiskuntamalli demokratia, ja sen käyttäytymiskoodit järkeviä ja todennäköisiä? Avaintodistajasta haluttiin tehdä hauska elokuva, jotta unkarilaiset saisivat Marxin mottoa lainaten vapautua menneisyydestään", mutta komiikka on hyvin kaksijakoista. Jos katsoja pysähtyy hetkeksi ajattelemaan, mille oikeastaan nauraa, tragedia paljastuu karrikoidun pinnan alta kevyesti raaputtamalla.
Elokuva
Avaintodistaja. (A tanú, 1969). Tuotanto: MAFILM 1. Játékfilmstúdió. Ohjaus ja käsikirjoitus: Bacsó, Péter. Kuvaus: Zsombolyai János. Leikkaus: Sándor Boronkay. Musiikki: György Vukán. Ääni: Károly Peller. Lavastus: Tamás Vayer. Puvustus: Katalin Ján. Runo: Attila József. Tuotantopäällikkö: Lajos Gulyás. Studionjohtaja: Szilárd Újhelyi. Roolit: Ferenc Kállai (padonvartija Pelikán), Lajos Oze (toveri Virág), Zoltán Fábri (Zoltán Dániel), Lili Monori (Gizi), Béla Both (toveri Bástya), Károly Bicskey (Elemér Gulyás), György Gyorffy (vankilanjohtaja), Mária Rákosi (ministerin sihteeri), Mária Dudás (konekirjoittaja), György Kézdy (Virágin agentti), József Pecsenke (Bástyan henkivartija), Ida Versényi (toveri Gogolak), László Vámos (neurologi), Róbert Rátonyi (operettitaiteilija), István Novák (teloittaja tri Kotász), Lajos Tándor (lipuntarkastaja), István Velenczey (ministeriön virkailija). Pituus 112 min.
Kirjallisuus
Kósa, László: Magyar muvelodéstörténet. Osiris, Budapest 1998.
Koháti, Zsolt: Bacsó Péter. Népmuvelési Propaganda Iroda, Budapest 1980.
Romsics, Ignác: Magyarország története a XX. században. Toinen, korjattu painos. Osiris, Budapest 2000.
Tuuli, Markku. Hiljaisuus ja huuto. Unkarilainen elokuva tänään. Suomen elokuvasäätiö, Helsinki 1978.
Zsugán, István: Szubjektív magyar filmtörténet. Osiris-Századvég, Budapest 1994.