Kuolemantanssi

ZARDOZ
(Englanti, 1974)
Ohjaaja: John Boorman

Ilmeisesti 1974 oli itselleni unohtumattomien elokuvakohtausten vuosi, koska spontaanisti ajattelin heti kirjoituspyynnön saatuani Nicolas Roegin elokuvaa Kauhunkierre (Don't Look Now) ja siitä kohtausta, jossa Donald Sutherland nousee lammesta hukkunut tyttärensä sylissään äänetöntä tuskaansa huutaen. Päädyin kuitenkin lopulta toiseen saman vuoden elokuvaan, John Boormanin unohtumattomaan Zardoziin ja sen lopun yhtä unohtumattomaan montaasisekvenssiin. Zardozhan teilattiin ensi-iltansa aikoihin likimain yksituumaisesti roskaksi, kvasifilosofiseksi hölynpölyksi. Etenkin 1990-luvun mittaan leffan kulttimaine on kuitenkin kasvanut. Itse katsoin teoksen videolta joskus 1980-luvun lopulla, enkä voi sanoa erityisemmin pitäneeni – kunnes loppukohtaus romahdutti minut hillittömään itkuun...

Eletään 2200-lukua ja ihmiskunnan valtias/valiojoukko on saavuttanut kuolemattomuuden. Eikä siis tarvitse seksiäkään. Elokuvan sankari Zed (Sean Connery) on sen sijaan niitä taviksia, joilla on kuoleman- ja seksinkyvyt vielä tallella. Hän pääsee livahtamaan jumalten" puolelle ja tuo tavallaan kuolemattomille suurimman lahjan, kuoleman. Zardozin loppukohtaus, jossa Zed perustaa ydinperhettä uuden ihmiskunnan alkusoluksi, huipentaa runollisesti teoksen kornin groteskit visiot. Zed rakastelee entisen vangitsijansa, naislääkärin, kanssa samalla kun kuolemattomia" teloitetaan hurjassa verilöylyssä. Elokuva päättyy taidokkaaseen montaasisekvenssiin, jossa Zedin pojan syntymää, kasvua ja lopulta pesästä lentämistä säestää Beethovenin Kuolemantanssi. Viimeisessä otoksessa uuden ja toivottavasti läksynsä oppineen ihmiskunnan esivanhemmat nähdään maatuneina luurankoina – käsi kädessä. Boormanin simppeli viesti on selvä – mutta vieläkään en tarkkaan tiedä, mikä minua itketti... Elokuva nyt vaan on välineenä semmoinen!