Stallone, naurun tuplajättipotti

RHINESTONE
Rhinestone – tuhannen taalan paikka
(USA, 1984)
Ohjaus: Bob Clark

Porky’s -elokuvilla kaikkien kansojen nauruhermoja kutitellut Bob Clark kiisi huimassa uraputkessa ohjatessaan vuonna 1984 pääteoksensa Rhinestone – tuhannen taalan paikka. Dolly Partonin löllyvien country-sävellysten elävöittämä komedia singahti yhdessä yössä koko maailman kalkkunaelokuvien eturiviin. Lähtien vakavasta yrityksestä ja kämmäten kaikilla viihteenteon osa-alueilla Clarkin elokuva seisoo monumentaalisena mestariteoksena Hollywoodin likavesistöjen alajuoksulla.

Rhinestone luo katsojaan joko myötähäpeää, haukottelua, masokistista tyydytystä tai kauheimmassa tapauksessa näiden kolmen häiriintyneen risteytymän, joka saattaa purkautua hervottomana nauruna. Siinä tilassa ollaankin jo tahattoman huippuelokuvan äärellä.

Rhinestone on minulle rakas, koska se sisältää elokuvahistorian ylivoimaisesti naurattavimman kohtauksen, täydellisen lattialle tiputtajan, jota yhä uudestaan katsomalla huomaa, että pokerinaamanpitokin voi käydä urheilusta. Toivottakaa tervetulleeksi Sylvester Stallone, naurun tuplajättipotti, koomikoiden kuningas ja kuningatar, meedio ja messias. Mies, jonka massiivisten muskeleiden voiman ylittää vain hänen isänmaanrakkautensa ja lämmin suhteensa tuon maan huumoriperinteeseen.

Otetaan tähän pieni pohjustus. Dolly Partonin esittämä laulajatar lyö vetoa perverssin pomonsa kanssa, että pystyy leipomaan kenestä tahansa pulliaisesta kantri-tähden kahdessa viikossa. Stallone kaahaa kohtaukseen rämällä taksilla huutaen omaan kuuma peruna suussa" -tyyliinsä jotain äärimmäisen entusiastista ja aivovammaista. Dolly esittää Syltylle homman nimen, jonka jälkeen testataan miehen olemassa olevia laululahjoja.

Stallonen kädet asettuvat urkujen päälle, painaen muutamia sointuja. Hänen päänsä heilahtelee takakenossa. Aseistariisuvan yllättäen, kuin katsojaa palleaan iskien, Syltty alkaa mylviä läpi kappaleen, jonka hiljalleen tunnistaa rock-klassikoksi Tutti frutti. Syltty huutaa, elämöi, hakkaa urkuja ja rääkyy. Ikioma apinamiehemme nuijii katsojaa palleaan, naurattaen ja kiduttaen yhtäaikaisesti. Got-a-girl-name-Sue-she-almost-got-mee-aaaargghhh-iiiirrgh-got-a-Daisy-zududum-tsägätsägä-uuuhh-uuhhh-Tutti Frutti!!!!" Mä en kestä, eihän tätä pystykään kuvailemaan.

Löin tässä hiljattain kaverini kanssa vetoa. Se, joka päästäisi pihahduksenkin Syltyn bravuurin pyöriessä, joutuisi juomaan huikalla espresso-kupillisen Bolsia, surullisen kuuluisaa hollantilaista aperitiivia, joka maistuu puun mahlalta. Heille, jotka eivät juomaa tunne, voin vakuuttaa, että se on maailman kuvottavinta litkua. Play-nappula painui pohjaan, Stallonen pää alkoi heilua takakenossa. Ja voi voi, repesin volyymilla. Huitaisin Bolsin ja pesukone kertoo loput.