01.01.2004 Tulosta sivu
Hannu Salmi:

Huuliharppukostajan dvd-julkaisu elvyttää klassikon ja herättää muistoja

Kaksi vuosikymmentä on kulunut siitä, kun näin Sergio Leonen Huuliharppukostajan (Once Upon a Time in the West, 1968) ensimmäisen kerran. Pidin silloin elokuvapäiväkirjaa, johon tunnollisesti merkitsin kaiken näkemäni. Huuliharppukostajan katsoin 16. kesäkuuta 1984 Turun elokuvakerhon VHS-nauhurilla, joka siihen aikaan sijaitsi Turun yliopistossa, kulttuurihistorian harjoitushuoneessa. Leonen silmiä hivelevä western oli ilmestynyt vuokravideona.

Tuohon aikaan, 1980-luvun puolivälissä, spagettiwestern kuului erottamattomasti kesään. Kaupunki oli tyhjä, aurinko poltti ihoa, ja westernin ystävät kerääntyivät Casinon tai Kinolan viileään rauhaan katsomaan Leone-elokuvien kesäuusintoja. Parin kesän aikana näin dollaritrilogian aidossa ympäristössä, helteisen kaupungin laajakankaalla. Vain kaksi viikkoa videoesityksen jälkeen vieraili myös Huuliharppukostaja Kinolassa, viikon pikavisiitillä. Päiväkirjani kertoo, että istuin 1. heinäkuuta 1984 jälleen villin lännen tunnelmiin uppoutuneena ja Leonen merkittävintä westerniä katsomassa. Olin mykistynyt. Videomuodossa suurin osa kuvasta oli jäänyt vain arvauksen varaan: nyt elokuvan visuaalinen loistokkuus pääsi oikeuksiinsa. Leone on formalisti, joka tarkkaan harkitsee kompositionsa. Sitäkin oudompaa oli, että elokuvan teatterikopio oli merkittävästi videota lyhyempi. Jos en olisi juuri nähnyt leffaa videolta, tuskin olisin ymmärtänyt, mitä kankaalla tapahtui. Jillin, Harmonican ja Cheyennen kohtaaminen elokuvan alusta puuttui kokonaan, samoin Mortonin vierailu Frankin leirissä – puhumattakaan Cheyennen kuolemasta. Suomeen oli tuotu yhdysvaltalaisille markkinoille suunnattu lyhennetty versio.

Vaikeuksista huolimatta Leone-harrastus ei hiipunut, ja näin Huuliharppukostajan kahteen otteeseen myös kesällä 1985. Leonen elokuvat pitäisi nähdä nimenomaan (mahdollisimman suurelta) kankaalta, mutta maailma on muuttunut kahdessa vuosikymmenessä. Tänään elokuvaharrastus on muuttunut television ja uusien dvd-taltiointien ahmimiseksi. Nyt Sergio Leonen Huuliharppukostaja on tehnyt vahvan paluun uudessa kuosissa: teos ilmestyi vuonna 2003 kahtena dvd-levynä, jotka avaavat klassikkoon kokonaan uuden näkökulman. Elokuva on täydellisessä muodossaan, oikeassa kuvakoossa ja digitaalisesti tuotettuna. Kaiken lisäksi toinen levy tarjoaa haastatteluja ja muuta dokumenttiaineistoa Huuliharppukostajan taustoista.

Taide ja väkivalta

Kun elokuvakerholiike 1980-luvun alussa eli kukoistustaan, Sergio Leonen nimeä ei juuri kerhoympyröissä kehdannut esittää. Spagettiwesternit edustivat eksploitaatioelokuvaa, ja monet pitivät Leonea pelkkänä väkivaltaviihteen tekijänä. Väkivaltaa ohjaajan tuotannosta tietysti löytyikin. Leone oli saanut koulutuksensa second unit -ryhmissä 1950-luvulla, kun William Wylerin, Robert Wisen, Raoul Walshin, Fred Zinnemannin ja Robert Aldrichin kaltaiset Hollywood-konkarit purkittivat spektaakkeleita Cinecittàn huokeissa studioissa. Suurproduktioiden kakkosryhmät saivat tehtäväkseen usein juuri väkivaltaiset toimintajaksot, joten Leonen taidot kehittyivät enemmän toiminnallisen kuin psykologisen estetiikan puolella.

Tuoreen dvd-julkaisun kommenttiraidalla Christopher Frayling kiinnittää huomiota tosiasiaan, että karuudestaan ja rajuudestaan huolimatta Huuliharppukostajassa väkivallan purkautuminen kestää vain hetken ja on nopeasti ohi. Leonen hyvä ystävä Sam Peckinpah menetteli aivan päinvastaisesti elokuvassaan Hurja joukko (The Wild Bunch, 1969), jossa väkivallan hetket pitkittyvät hidastettujen otosten kavalkadiksi. Huuliharppukostajan legendaarisessa aloituskohtauksessa kolme miestä odottaa junaa, aika tuntuu kuluvan hitaasti, ja kun vieras saapuu, välienselvittely on ohi muutamassa sekunnissa. Lataus purkautuu salamannopeasti.

Once Upon a Time in West - © Paramount PicturesHuuliharppukostajan alusta lähtien on selvää, että Leone rakastaa vastakkainasetteluja, voimakkaita kontrasteja. Tämä näkyy jo siinä, miten hän yhdistää eeppiset maisemaotokset ja erikoislähikuvat kasvoista. Samaan tapaan hän haluaa hätkähdyttää äärimmäisillä tunteilla. Kun Huuliharppukostajan näkee ensimmäisen kerran, voi vain haukkoa henkeään alkutekstejä seuraavassa kohtauksessa, jossa Frank (Henry Fonda) miehineen surmaa Brett McBainin (Frank Wolff) perheen antamatta armoa edes lapselle. Tämän jälkeen katsoja voi vain ihmetellä, miksi teurastus tapahtui ja mikä on se rikos, josta Harmonica (Charles Bronson) on tullut vaatimaan Frankiä tilille.

Nykykatsojan näkökulmasta Huuliharppukostajan väkivalta näyttäytyy enemmän draamallisena kuin itsetarkoituksellisena. Jälkeenpäin on vaikea ymmärtää, miksei kaksi vuosikymmentä sitten nähty pintaa syvemmälle. Elokuvakerholiikettä hallitsi ns. eurooppalaisen taide-elokuvan ihannointi. Siihen nähden Leone oli auttamattomasti raja-aidan toisella puolen, populaarikulttuurin kaupallisella kentällä. Vielä elokuvan syntyvuonna 1968 kenttä ei kenties ollut niin polarisoitunut kuin miksi se 1970-luvulla muovautui. Huuliharppukostajan kommenttiraidalla Bernardo Bertolucci tunnustaa olleensa jo 1960-luvulla vankkumaton Leone-fani ja laskeneensa Leonen maansa kiinnostavimpiin elokuvantekijöihin.

Olipa kerran…

Loppujen lopuksi Huuliharppukostajan olisi alusta pitäen kuulunut olla elokuvafriikkien suosikki. Kun Leone pyysi tarinan päälinjat Bertoluccilta ja myöhemmin kauhuelokuvillaan maineeseen nousseelta Dario Argentolta, filmihullut skenaristit latasivat ehdotuksensa täyteen western-viittauksia. Elokuvaan sisältyi lukematon määrä amerikkalaisen länkkärin tutuksi tekemiä tilanteita ja teemoja, ja Leone vain vahvisti postmodernin metaelokuvan vaikutelmaa visuaalisilla ratkaisuillaan. Huuliharppukostajasta tuli lännenelokuvan tietopankki ja lajityypin apoteoosi.

Once Upon a Time in West - © Paramount PicturesElokuvan alkuperäinen nimi Once Upon a Time in the West (tai C’era una volta il West) kertoo Leonen tavoitteista paljon enemmän kuin suomenkielinen nimi. Vaikka oli kyse eeppisestä westernistä, lähtökohtana on sadunomaisuus. Jo pelkästään Harmonican hahmo vahvistaa faabelin vaikutelmaa. Muukalainen tuntuu yliluonnolliselta. Hän on nimetön, kaikkitietävä ja aina paikalla. Kun kesällä 1984 näin elokuvan valkokankaalta, Harmonican sisääntulot tuntuivat dramaattisilta ja mystisiltä. Bronsonin profiili ilmestyi äänettömästi kuvaan oikealta laidalta, melkein aineettomasti.

Sadunomaisuus oli Leonelle pakoa arkisesta politikoinnista. Ei ihme, että Noel Simsolon haastattelussa vuonna 1973 ohjaaja sanoutui voimakkaasti irti poliittisesta elokuvasta – siitäkin huolimatta, että hän oli juuri, vastentahtoisesti, ohjannut viimeisen, selkeästi poliittisen westerninsä Maahan, senkin hölmö (Giù la testa, 1971). Leone totesi: Politiikassa ei ole enää mitään järkeä Italiassa! Siksi teen sellaisia elokuvia kuin teen. Tässä tilanteessa yritän kertoa faabeleita, tarinoita." Leone tyrmäsi aktiivisesti yhteiskunnalliseen keskusteluun osallistuneen poliittisen elokuvan, jota nuoret radikaalit 60-luvun lopulla tekivät. Toisaalta kyse on myös retoriikasta. Poliittinen ulottuvuus paljastuu toki Leonenkin töistä, vaikka ohjaaja itse haluaisi kieltää politiikan. Dollaritrilogia Kourallinen dollareita (1964), Vain muutaman dollarin tähden (1965) ja Hyvät, pahat ja rumat (1966) oli vankka action-paketti, mutta dollarihimon taustalta kuulsi köyhän etelän ja rikkaan pohjoisen välinen ristiriita. Perusasetelma löytyy jo Kourallinen dollareita -elokuvan alusta, jossa valkoihoinen gringo (Clint Eastwood) saapuu meksikolaiseen yhteisöön. Jos amerikkalaiselle identiteetille itä-länsi-ilmansuunta oli ollut tärkeä, Leonen kotimaassa juopa kulki etelän ja pohjoisen välillä.

Huuliharppukostajan yllättävyys on siinä, ettei se aiempien spagettiwesternien tapaan liiku Yhdysvaltojen ja Meksikon rajalla vaan kohdistaa huomionsa itä-länsi-akseliin niin kuin Hollywoodin lännenelokuvat aikanaan. Elokuvan keskiössä on amerikkalaisen westernin perustilanne, rautatien – ja siten modernin teknologian – tunkeutuminen frontier-alueelle. Voisi melkein kuvitella käsikirjoittajien lukeneen Henry Nash Smithin kirjan Virgin Land (1950) tai Leo Marxin klassisen teoksen Machine in the Garden (1964). Liikemies Mortonin kaavailema rautatie on kuin paratiisiin tunkeutuva käärme. Cheyenne tosin vertaa Mortonia etanaan: You leave a slime behind you like a snail, two beautiful shiny rails…"

Historiatulkinnan sävy on pessimistinen, mutta siihen sekoittuu nostalgiaa, jota elokuvan rakenne vahvistaa. Kun katselin Huuliharppukostajaa ensimmäisen kerran, jäin ihmettelemään, miksi alkuteksteissä ei lainkaan kerrota tulossa olevan teoksen nimeä. Leffan ällistyttävä alku kestää kymmenen minuuttia – mutta nimi puuttuu. Oikeastaan tätä ei välttämättä edes huomaa, sillä katsoja tempautuu mukaan ensimmäisistä kuvista lähtien. Tosiasiassa sanat Once Upon a Time in the West" kiertyvät kankaalle vasta elokuvan viimeisessä kuvassa, kun juna on saapumassa Sweetwateriin ja Jill (Claudia Cardinale) on viemässä vettä janoisille työläisille. Ratkaisu on epäilemättä harkittu: eeppinen western on tietoisen nostalgisoiva. Faabeli syntyy vasta sitten, kun kaikki on muuttunut menneisyydeksi. Vasta kun Harmonica poistuu näyttämöltä ja vie Cheyennen ruumiin mennessään, elokuvan kuvaamista tapahtumista voi puhua menneisyytenä. Modernisaatio on saapunut länteen, eikä rajaseudun elämä enää ole entisensä. Vasta silloin voi tarinan aloittaa: Olipa kerran Villi Länsi…"

Kuoleman hetkellä

Kun italialainen Bianco e nero -lehti jututti Leonea vuonna 1971, ohjaaja kuvasi Huuliharppukostajaa sanoin un balletto dei morti". Elokuvan henkilöt tietävät kuolevansa ennen pitkää. Kuolema on sekä metaforista, kulttuurin kuva, että konkreettinen elämän päätepiste. Ei ole sattuma, että rautatieyhtiön johtaja Morton, jonka nimessäkin on kuoleman vivahdus, sairastaa vakavaa tautia. Mortonin tapaan Frank, Harmonica ja Cheyenne tietävät, ettei heille ole paikkaa tulevassa maailmassa. Kulttuurisen vihjailun lisäksi elokuvaa jäsentää arvoitus siitä, miksi Harmonica haluaa kostaa Frankille. Harmonican motiivi paljastuu vasta at the point of dyin’", Frankin haavoituttua kuolettavasti. Sanoja ei tarvita. Kun Harmonica kaksintaistelun päätteeksi työntää huuliharpun uhrinsa suuhun, Frank muistaa ja ymmärtää.

Huuliharppukostajan rakenteen taidokkuutta korostaa tosiasia, että Frankin kuoleman hetkellä katsojakin ymmärtää, mistä on kyse. Takautuma näyttää menneisyyden rikoksen, jota sumeat, epätarkat otokset kameraa kohti kävelevästä Frankista ovat koko tarinan ajan ennakoineet. Leone on käyttänyt hyvin poikkeuksellista keinoa, näyttänyt etuistumia" takautumasta ja pakottanut katsojan spekuloimaan niin mennyttä kuin tulevaakin.

Frankille asiat valkenevat liian myöhään, kuoleman hetkellä, jolloin mitään ei enää voi muuttaa. Kun katsoin elokuvaa kaksikymmentä vuotta sitten, tuntui, että Harmonican ja Frankin kaksintaisteluun latautui kaikki. Katsojakin ymmärsi, mistä on kyse, mutta toisaalta liian myöhään, sillä elokuvaelämys, nautinto, oli auttamattomasti ohi. Siksi elokuva piti nähdä pian uudestaan. Kuoleman tunnelmaa ja vakavuutta elokuvaan toi sen juhlallinen hitaus. Huuliharppukostaja on un balletto, koreografinen kokonaisuus. Kun Leone aloitti elokuvan kuvaukset, hän oli itsekin kauhistunut, miten hitaasti tapahtumat etenivät. Hän kutsui käsikirjoittaja Sergio Donatin paikalle lyhentämään tekstiä, jotta visuaalinen tyyli voisi säilyä eikä elokuva venyisi kohtuuttomuuksiin.

Huuliharppukostajassa kuolema lähestyy hitaasti, arvokkain askelin. Legendaarisen kaksintaistelun alussa on otos, joka on kuvattu aivan maan tasalta. Frank riisuu takkinsa ja pudottaa sen maahan: kuva on kuin härkätaistelusta. Taustalla soi Ennio Morriconen musiikki loisteliaampana kuin koskaan. Salaisuus on siinä, että musiikki todella tehtiin jo ennen elokuvaa. Leone pyysi Morriconelta useita melodioita ja valitsi niistä parhaat. Kun Jill saapuu Flagstonen asemalle, kameran liikkeet vastaavat musiikkiin saumattomammin kuin ehkä missään muussa elokuvassa. Sama pätee kaksintaisteluun, jonka oopperamainen mahtipontisuus rakentuu olennaisesti äänen ja liikkeen symbioosin varaan.

Once Upon a Time in West - © Paramount PicturesBaletinomainen kohtalokkuus ja kuoleman alituinen läsnäolo kertovat Leonen kiistämättömästä kulttuuripessimismistä. Haastatteluissa ohjaaja äityi toisinaan tunnustamaan elämännäkemyksensä. Olen roomalainen… ja siis fatalisti", hän kertoi Noel Simsololle. Meillä on takanamme tuhoutunut imperiumi ja samalla tietoisuus kaikista niistä typeryyksistä, joihin olemme vuosisatojen saatossa syyllistyneet. Lisäksi meillä on historiallisia todisteita tuhoutuneesta valtakunnastamme siroteltuna ympäri kaupunkia ja muistuttamassa ikuisesti virheistämme."

Epilogi: Hämmästyttääkö Tarkovskin häviäminen Sergio Leonelle?

Kun näin Huuliharppukostajan vuonna 1984, innostukseen punoutui uusimman Leone-elokuvan odotus. Epäonnekas ohjaaja oli tehnyt haaveilemaansa gangsterieeposta toistakymmentä vuotta. Itsekritiikki oli kasvanut vuosi vuodelta ja yhä suurellisemmat eeppiset intohimot etäännyttäneet tekijän valovuosien päähän Cinecittàn liukuhihnatuotannosta. Uuden elokuvan käsikirjoittajaryhmään kuului muun muassa Viscontin luottomies Enrico Medioli. Myöhemmin sain tietää, että Medioli oli ollut projektissa mukana jo vuonna 1975, kun Leone lensi New Yorkiin houkuttelemaan Norman Maileria mukaan käsikirjoitusryhmään.

Pitkän valmistelun jälkeen Suuri gangsterisota (Once Upon a Time in America) saapui myös Turkuun muutamaa päivää ennen joulua 1984. Muistan vieläkin, miten innostuneena yritin tehdä muistiinpanoja pimeässä elokuvasalissa. Olin kuullut, että elokuvassa on komplisoitu ajallinen rakenne, jonka amerikkalainen levittäjä oli Yhdysvalloissa oikaissut lineaariseen muotoon.

Kun kevään 1985 puolella Turun elokuvakerhon Lähikuva-lehti kokosi talven ensi-illat ja uusinnat pistepörssiinsä, Leonen Suuri gangsterisota tuli neljänneksi Wellesin Citizen Kanen, Viscontin Tiikerikissan ja Rosin Kolmen veljeksen jälkeen. Taakse jäivät Pasolinin Sikolätti, Formanin Amadeus ja jopa Tarkovskin Nostalgia. Pörssin toimittaja kirjasi muutoksen kysymällä: Hämmästyttääkö Tarkovskin häviäminen Sergio Leonelle?" – Monia hämmästytti.

Suuren gangsterisodan jälkeen odotukset jatkuivat korkeina. Leone suunnitteli spektaakkelia Leningradin piirityksestä ja uhosi tekevänsä uusintafilmatisoinnin elokuvasta Tuulen viemää, mutta uusia elokuvia ei enää ollut luvassa. Suunnitelmat jäivät unelmiksi, myös minulle. Olin opiskelemassa Saksassa lukuvuoden 1988–89, kun tieto Sergio Leonen sydänkohtauksesta kiiri kölniläiseen opiskelija-asuntoon. Huhtikuun 30. päivä kuolemasta tulee kuluneeksi 15 vuotta. Arvoitukseksi jää, minkälaisen takauman Leone itse sai nähdä "at the point of dyin’".

Leone-harrastukseni jatkui Suomeen palattuani. Halusin hahmottaa, mitä kuollut elokuvantekijä oli uransa aikana tehnyt. Aloin kirjoittaa kirjaa, joka ei koskaan valmistunut. En onnistunut edes hankkimaan Leonen ensimmäistä kreditoitua ohjausta Taistelu Rhodoksesta (Il colosso di Rodi). Nyt elokuva on ilmestynyt dvd:nä ainakin Ranskassa, Italiassa ja Saksassa. Ymmärsin, ettei kirja koskaan syntyisi, mutta päätin silti kirjoittaa kirjeen Enrico Mediolille ja esittää kaikki kysymykset, jotka olivat mieltäni vaivanneet. Medioli vastasi pääsiäisen jälkeen 1991 ja tiivisti kirjeensä lopussa paitsi näkemyksensä Leonen persoonasta myös käsityksensä ohjaajan kuolemasta:

"What else can I tell you? Leone was a man of contradictions: simple and fright-fully clever; hard, tough and capable of extreme delicacy; a fatherly figure; untiring worker. Some films are murderers: I think Leone died of ’Once Upon a Time in America’. "

Lähteet

Leone, Sergio: Once Upon a Time in the West. Special Collector’s Edition. Paramount Pictures 2003.

Enrico Mediolin kirje kirjoittajalle 9.4.1991.

Baudry, Pierre: L’idéologie du western italien, Cahiers du cinéma 233, 1971.

Ferrini, Franco: L’Antiwestern e il caso Leone, Bianco e nero settembre/ottobre 1971.

Frayling, Christopher: Spaghetti Westerns. Cowboys and Europeans from Karl May to Sergio Leone. Routledge, Kegan & Paul, London 1981.

Lomenzo, Elaine: A Fable for Adults. Sergio Leone Interviewed, Film Comment August 1984.

Turun pistepörssi, Lähikuva 1/1985.

Simsolo, Noel: Sergio Leone Talks, Take One Vol. 3 No. 9 1973.