Kuoleman kohtaaminen

BLADE RUNNER
(USA, 1982/1991)
Ohjaus: Ridley Scott

Elokuvissa kuollaan paljon. Niin paljon, ettei ole liioiteltua sanoa kuolemisen olevan elokuvissa tavallista, eikä katsoja useinkaan kiinnitä siihen enää liiemmälti huomiota. Toimintaelokuvissa sankarit pistävät päiviltä pahiksia läjäpäin ja draamoissa nyyhkytellään lähes liukuhihnalta poismenneiden perään. Kuolemisen paljoudesta luulisi jäävän mieleen konkreettisesti myös pysähdyttäviä ja koskettavia kuolinkohtauksia. Kuolema taitaa kuitenkin olla nykyelokuvissa jo rutiini, sillä se pysähdyttää yhä harvemmin. Sentimentaalisella musiikilla sävytetty kuolema synnyttää toki katsojissa helposti kollektiivista nyyhkimistä ja nieleskelyä, mutta moniko kuolinkohtaus haastaa katsojan miettimään tosissaan elämän rajoja ja niihin liittyviä tunnetiloja?

Viime vuosien elokuvakirjosta Jarmo Lampelan Joessa (2001) on kohtaus, jossa vanha sairauden uuvuttama mies kuolee sairaalassa vierellään pitkäaikainen vaimonsa. Hiljainen ja vähäeleinen kohtaus tiivistää kuoleman lopullisuuden ja sen lunastaman helpotuksen ja niistä kumpuavan tunnetilan niin väkevästi, ainakin omalla kohdallani, että sanallinen analyysi siitä on mahdottomuus. Kuoleminen on osa elämää ja todellisuudessa siihen liittyy vain harvoin mitään dramatiikkaa.

Elämää, sen päättymistä ja iankaikkisuuden mahdollisuutta on pohdittu monissa tieteiselokuvissa. Tieteistarinat peilaavat ihmisten kuolemanpelkoa ja loputtomalta tuntuvaa elämän jatkuvuuden tavoittelua. Steven Spielbergin A.I. – Tekoäly (2001) käsitteli keinotekoisen ihmiskopion avulla ihmisen kyvyttömyyttä kohdata ja käsitellä poismenoa. Robottipojan kohtalona on jäädä ihmisten tunne-elämää sovittelevaksi leluksi, joka hylätään yksinäisyyteen etsimään rakkautta ja kykyä olla oikea poika. Lopulta inhimillisen kuoleman kohtaaminen mahdollistaa robottipojalle hetkellisen tunneyhteyden ihmisäitiinsä. Rakkaus on myös menettämistä ja luovuttamista, joten kuoleman keinotekoisesta voittamisesta kasvaa vain inhimillisyyden kriisi.

Elämän ja kuoleman hetki

Eräs ajatuksia herättävimmistä kuolinkohtauksista, joita elokuvissa olen kohdannut, on Ridley Scottin ohjaamassa Blade Runnerissa (1982/1991). Elokuvan loppupuolella replikantti Roy Batty (Rutger Hauer) ja häntä jahtaava Rick Deckard (Harrison Ford) käyvät kissa ja hiiri -leikkiä. Takaa-ajossa Deckard suistuu katolta ja on syöksyä kuolemaansa, mutta Batty pelastaa hänet. Seuraa kohtaus, jossa Batty kuolee. Ei Deckardin toimesta, vaan koska replikantille ohjelmoitu elinaika päättyy. Kuolinhetkellään Batty laskee käsistään lentoon valkean kyyhkysen.

Kyseinen kohtaus on hyvin mielenkiintoinen, sillä se sisällyttää itseensä suuren määrän erilaisia merkityksiä ja haastaa katsojan pohtimaan kuolemaan ja elämään liitettyjä ajatuksia sekä realiteetteja. Vasta kohdatessaan täydelliseksi luodun keinotekoisen ihmisen, replikantin, kuoleman ja tämän todelliselle elämälle antaman arvon, kykenee Deckard ymmärtämään elämän ainutkertaisuuden ja sen määrittelemättömyyden arvon, joka ihmiselämälle on annettu. Kohtaus myös havainnollistaa, että elämä ja kuolema eivät ole ihmisen yksinoikeuksia, vaan ne ovat osia universaalissa elämän käsitteessä. Battyn käsistään laskeman kyyhkysen voi luonnollisesti käsittää kristillisen symboliikan valossa sieluksi, mutta yhtälailla kyyhky symboloi universaalin elämän puhtautta. Ymmärtääkseen elämää ja kyetäkseen kuolemaan, on osattava antaa elää – Batty kykenee luopumaan elämästään vasta pelastettuaan Deckardin hengen.

Kohtaus on myös hyvä esimerkki siitä, miten merkitykset syntyvät vasta katsojassa ja kuinka kohtauksen lopullinen rakentuminen saattaa olla hyvinkin intuitiivisen toteutuksen varassa – ainakin jos Paul Sammonin teosta Future Noir – The Making Of Blade Runner voi pitää luotettavana lähteenä.

Replikantti Battyn kuolinkohtaukseen tehtiin kuvauksissa ja itse kuvaustilanteessa Rutger Hauerin toimesta useita käsikirjoituksesta poikkeavia muutoksia. Kyyhkynen ei ollut mukana käsikirjoituksessa, mutta Hauer halusi ottaa kyyhkyn mukaan takaa-ajoon sekä tuoda sen esille kuolinkohtauksessa. Battyn ja Deckardin oli määrä myös taistella ennen Battyn kuolemaa, mutta Hauer halusi muuttaa kohtauksen rauhallisemmaksi ja ajattelevammaksi. Näiden muutosten lisäksi Hauer esitti omien repliikkiensä muuttamista, mitä voisi pitää kohtaukseen ladattujen merkityssisältöjen suurimpana vaikuttimena.

Battyn kuolinsanat David Peoplesin lopullisessa käsikirjoituksessa:

"I've seen things... seen things you little people wouldn't believe... Attack ships on fire off the shoulder of Orion bright as magnesium... I rode on the back decks of a blinker and watched c-beams glitter in the dark near the Tanhauser Gate. All those moments... they'll be gone."

Battyn kuolinsanat Rutger Hauerin muuttamina lopullisessa elokuvassa:

"I've seen things you people wouldn't believe. Attack ships on fire off the shoulder of Orion. I watched C-beams glitter in the dark near the Tannhauser gate. All those moments will be lost in time, like tears in rain. Time to die."

Itse kohtauksessa Hauerin sanat ottavat todellisen paikkansa osana elokuvallista kokonaisuutta. Nähdyt ja koetut hetket muodostavat aikaan sijoitettuina elämäntajun, muistin, joka määrittää kullekin yksilölle elämän ainutkertaisen merkityksen. Hetket tekevät elämän – myös kuolinhetket.