Liikkeelle vai liikkeestä pois? - Mobiilipelejä luokittelemassa

Nykyään puhuttaessa mobiilipeleistä viitataan yleensä kännyköillä pelattaviin peleihin, vaikka pelejä voi pelata myös taskukokoisilla pelikonsoleilla (erityisesti Nintendon Gameboy -sarjan laitteet) tai kämmentietokoneilla. Puhelinoperaattorin läsnäoloa voidaan pitää yhtenä mahdollisuutena mobiilipelin tunnistamiseen. (Järvinen 2002) Matkapuhelimiin pelit tulivat aluksi 1990-luvun puolivälin jälkeen nimenomaan lisätoimintoina. Laitteen näyttö ja prosessoriteho mahdollistivat teknisesti pelisovellutukset. Samoihin aikoihin matkapuhelinten kuluttaja- ja käyttäjäkuva alkoivat laajentua.

Tällä hetkellä mobiilipelit näyttäytyvät osana laajempaa mobiiliviihteen kenttää, johon kuuluvat soittoäänet, logot, teksti- ja kuvaviestit sekä erilaiset tekstiviesti- ja WAP-viihdepalvelut. Pelien osalta kyse on jälleen lisäarvosta ja laajemmasta tuotekehityksestä, ehkäpä käyttäjätarpeestakin. Matkapuhelimessa puheominaisuuden merkitys on vähentymässä suhteessa muihin toimintoihin. Kännykän nähdään muodostuvan pieneksi liikuteltavaksi viihdekeskukseksi tai monipuoliseksi kommunikointityökaluksi, jossa mobiilipelin merkitys ja määrittely on liikkeessä (!). Muutos näkyy niin tuotekehityksessä, mainonnassa kuin poliittisen päätöksenteon kansallisessa ja kansainvälisessä sisällöntuotantolinjauksissa. Ylipäätään mobiililaitteen määrittely on muuttunut monimutkaisemmaksi langattomuuden yleistyessä eri laitteiden ja käyttöliittymien osien yhteydessä. (Ks. esim. EU:n rahoittama mGain-mobiiliviihdeprojekti, http://www.knowledge.hut.fi/projects/mgain/)

Artikkelissa esitän alustavia pohdintoja siitä, miten erityisesti kännykkäkontekstin mobiilipelejä voisi luokitella ja ryhmitellä. Tällaista luokittelua on tehty tai ainakin julkaistu varsin vähän kulttuurintutkimuksen viitekehyksessä. Luokitteluja ovat tehneet lähinnä pelituotteiden myyjät. Nämä luokitukset perustuvat perinteiseen tietokone- ja videopelien teemaluokitteluun. Jyrki J. J. Kasvi on puolestaan jakanut mGain-mobiiliviihdeprojektin 16.4.2002 päivätyssä suunnitelmassa mobiilipelit neljään luokkaan: synkroniset (eli reaaliaikaiset) moninpelit, asynkroniset (vuoropohjaiset) moninpelit, yksinpelit ja paikkatietoa hyödyntävät pelit. Luokittelu on osin ongelmallinen ja ristiriitainen.

Tässä artikkelissa tarkoituksena on luokittelun avulla hakea ensinnäkin niitä ongelmakohtia ja pelien kehittämisen ehtoja, joita kukin pelityyppi pitää sisällään. Toisaalta alustavan hahmottelun tavoitteena on paikantaa muutamia media-arkeologisia kytkentöjä, joita kunkin pelityypin takaa paljastuu. Käytännössä tämä tarkoittaa pelien vertaamista vanhempiin peleihin, jotka pitävät sisällään samantapaisia toiminnan tapoja ilman yhteyttä kännyköiden maailmaan. Suhteen määrittely on tärkeää ja mahdollista juuri siksi, että kännykkä ei ole enää pelkkä puhelin vaan useita kommunikaatiokäytäntöjä yhdistävä ja muovaava liikuteltava laite.

Pelien luokittelu ja pelityypit

"Älypelit, Urheilu, Seikkailu, Ajopelit, Toiminta, Sekalaiset pelit, Romanssi, Avaruus, Kortti & pöytäpelit" - mobiilipelituotteiden jaottelua, Mobile Avenue -mobiiliviihdeportaali, (www.maf.fi, 2.6.2003)

Digitaalisten pelien tyypittely voidaan yhdistää muiden media- tai taidemuotojen luokitteluihin ja luokittelun teorioihin. Myös peleissä on tieteiselokuvan, rikosdraaman, lännenelokuvan tai romanttisen komedian tapaisia lajityyppejä, genrejä, johon kuuluvat tuotteet tunnistaa yhteisestä aihepiiristä ja aiheen käsittelystä. Luokittelu on kulttuurisidonnainen, käyttöyhteydessä muotoiltava tapa järjestää ja suhteuttaa mediatuotteita toisiinsa. (Lajityypeistä audiovisuaalisessa mediakulttuurissa ks. Herkman 2001, 85-156)

Video- ja tietokonepelien luokittelu alkoi syntyä 1970-luvun lopulla pelivalmistajien ja pelijournalistien yhteistoiminnan vaikutuksesta. Tällöin markkinoille tuli videopelilaitteita, joiden peliohjelmat toimitettiin erillisillä vaihdettavilla kaseteilla tai moduuleilla. Pelitarjonta alkoi kasvaa. Pelit jaettiin tyyppeihin aluksi erityisesti sen yhteyden perusteella, mikä peleillä oli johonkin ulkopuolisen elämän vastineeseen. Pelit representoivat "oikean elämän" pelejä ja leikkejä. Esimerkiksi videopelivalmistaja Mattel jakoi 1980-luvun alussa pelinsä urheilupeleihin, strategiapeleihin, kortti- lauta- ja uhkapeleihin sekä avaruuspeleihin. Viimeksi mainittu kategoria viittasi moderneihin ja erityisiin tietokonepelien muotoihin. Niiden maailma oli peräisin enemmän tieteisfiktion kuin aikaisempien pelien parista. Strategiapeli ei osoittanut pelkästään sotastrategiaan vaan myös PacMan-kloonien tapaisiin peleihin, joissa pelaajan piti vältellä tietokoneen luomia vastustajia ja kerätä tarvittavia aarteita tai lisäominaisuuksia.

Luokitus täydentyi sittemmin monenlaisilla pelityypeillä ja niiden hybridimuodoilla. Puhutaan esimerkiksi seikkailupeleistä, roolipeleistä, ongelmanratkaisupeleistä, tasohyppelyistä, simulaattoreista, strategiapeleistä ja toimintapeleistä. Luokat viittaavat nimenomaan pelitoiminnan ja sisällön luonne-eroihin. (Ks. esim. Hertz 1997; Järvinen 1999; Saarikoski 2001) Kyseessä on niin ikään tuotesegmentointi, jonka avulla valmistajat pyrkivät tarjoamaan sopivia pelituotteita erilaisille kuluttajaryhmille.

Luokittelu on vakiintunut yleiseen käyttöön, mutta ei ole ainoa mahdollinen. Pelitutkija Aki Järvinen on pystynyt osoittamaan uudenlaisia eroja ja kytköksiä käsitellessään erityisesti 1990-luvun pelejä niissä käytettyjen audiovisuaalisten tyylien mukaan. Järvinen kiinnittää huomiota pelin aiheen ja toiminnallisen luonteen sijasta etenkin graafiseen ilmeeseen. Hän kirjoittaa fotorealismista, karikatyrismista ja abstraktionismista audiovisuaalisen ja esteettisen pelitilan tuottamisen tyyleinä. (Järvinen 2002a)

Kännykkäpelien yhteydessä audiovisuaalisen tyylin mukainen luokittelu ei kuitenkaan toistaiseksi ole kovin relevantti. Ongelma liittyy niin kuvaruudun koon ja laadun kuin myös ääniominaisuuksien rajoituksiin, jotka eivät ole mahdollistaneet kännykkäpeleissä pitkällistä ilmaisullista kehittymistä. (Mobiilista kuvaruudusta katso Jussi Parikan artikkeli tässä lehdessä) Tyylillisesti ja teemallisesti varhaisimmat kännykkäpelit vertautuivat lähinnä 1980-luvun alun tuttuihin esitysmuotoihin. Alkuvaiheessa vanhoja pelejä kierrätettiin kännyköihin lähes sellaisenaan. Tutuimpia ja yhtä sovellettuja pelimuotoja ovat matopelit (Snake, Worm), muistipelit, Tetris-kloonit, Pong-tennikset ja vastaavat.

Nokian varhainen matopeli.

Tilanne on toki muuttumassa multimediakännyköiden myötä, mutta ainakin alkuvaiheessa muutos on ollut nähtävissä lähinnä siirtymisenä 1970- ja 1980-luvun peliteemoista 1990-luvun alun pelien ja graafisen ilmeen kierrätykseen. Tyypillisiä värinäyttöisiin kommunikaattoreihin ja muihin uusiin kännyköihin kierrätettyjä peli ovat olleet 3D-toimintaklassikko Doom sekä seikkailupeli Prince of Persia. Mobile Avenue -peliportaalin tekijät kutsuvat viimeksi mainittuja hintavimmiksi premium-peleiksi: "Premium joukko käsittää laajat ja värinäyttöpuhelimille tarkoitetut pelit, joista osa on pc- ja pelihallimaailman aikaisempien vuosien hittituotteita." Ne toimivat uusina huipputuotteina "yksinkertaisten ja halpojen peruspelien" sekä "kehittyneempien mustavalkoisten pelien" yläpuolella. (Lindh-Mansikka 2003)

Kännykkäpelejä on kuitenkin mahdollista luokitella myös toisin. Mobiili- ja kännykkäpelit eroavat muista digitaalisista peleistä esimerkiksi pelitilaan liittyvän avoimuuden mahdollisuuden takia. Nimenomaan mobiilisuus muodostuu avainkäsitteeksi, joka jakautuu liikkuvuuden, liikuteltavuuden ja käyttötilanteen vaihtuvuuden osiin. (Ks. myös Järvinen 2002b) Toinen avainkäsite on pelikokemuksen sosiaalisuuden aste. Avainkäsitteiden pohjalta esitän seuraavassa kahden akselin kuvion, johon voidaan asettaa tällä hetkellä käytössä olevat mobiilipelit sekä muita pelejä, joiden pelaamiseen ei tarvita kännykkää. Jatkossa kuvion soveltuvuutta olisi tosin testattava laajemman empiirisen aineiston avulla.

Mobiilipelien akselit

Paikannan mobiilipelit kartalle kahden akselin mukaan. Ensinnäkin peli sijoittuu motiivis-mobiiliselle akselille sen mukaan, pyritäänkö pelaamalla liikkeeseen vai pikemminkin liikkeestä irrottautumiseen, liikkuvuudesta mahdollisesti aiheutuvan tyhjän tilan tai poikkeavan ympäristön häivyttämiseen. Tämän akselin avulla on mahdollista purkaa myyttistä mobiilisuuden käsitettä, jonka luonteen ja edellytysten pohdinta jää usein digiretoriikassa sivuseikaksi.

Toisen, sosiaalis-spatiaalisen paikan tai sijainnin akselin muodostaa se, millainen on pelaamisen vuorovaikutuksen aste: onko vuorovaikutusta ensisijaisesti vain laitteen ja pelaajan välillä, onko vuorovaikutus välitteistä tai hidasta vai ensisijaista ja välitöntä. Tämän akselin kautta on myös mahdollista purkaa yhtä myyttistä vuorovaikutuksen tai vuorovaikutteisuuden käsitettä (interaktio, interaktiivisuus). Esimerkiksi Raine Koskimaa onkin jakanut vuorovaikutuksen useaan osaan ja erottanut ihmisen ja laitteen käyttöliittymätason vuorovaikutuksen, ihmisen ja palvelusisällön, ohjelmistojen vuorovaikutuksen sekä mediateknologian kautta tapahtuvan ihmisten välisen vuorovaikutuksen toisistaan. (Raine Koskimaan esitelmä 26.5.2003 Jyväskylän yliopistossa. Termeistä ks. esim. Näränen 1999) Samantapaisen kolmijaon on esittänyt myös kulttuurintutkija Johan Fornäs, joka toteaa, että interaktiivisuus-käsitteen yhteydessä voidaan korostaa joko sosiaalista vuorovaikutusta, käyttäjän ja koneen teknistä vuorovaikutusta tai sitten vuorovaikutusta tekstien ja käyttäjien välillä. (Fornäs 1999, 37-38)

Näillä akseleilla aseteltuna esimerkiksi tyypillinen kännykkäpelin arkkityyppi, matopeli asettuu vasempaan alakulmaan. Suurin osa kaikista kännyköiden matkassa vakiona tulevista tai verkosta ladattavista peleistä kuuluu tähän samaan luokkaan niiden perinteisestä pelityypistä riippumatta. Pelaamisella pyritään liikkeestä vapautumiseen, tyhjän lyhyen tai pitemmän luppoajan täyttämiseen. Sama ajantäyttämisen motiivi toistuu mobiilivideon käyttöä koskevissa pilottitutkimuksissa. (Repo, Hyvönen, Pantzar, Timonen 2003, 14) Vuorovaikutus tapahtuu lähinnä pelin, pelaajan ja pelilaitteen puitteissa, yhdessä pisteessä. Edellä kuvattu pelitapa on toki vain ensisijainen pelaamisen muoto. Esimerkiksi matopelikilpailuissa pelaamisesta tulee metatasolla sosiaalista, jaettua ja kilpailevaa, mutta tällöinkään liike ei ole pelin etenemisen edellytys.

Vuoropohjaiset WAP-pelit asettuvat liikesuhteen näkökulmasta suunnilleen samalle tasoille edellisten kanssa. Kuitenkin kommunikaatioympäristö on jo laajempi, sillä kännykän kautta tavoitettavia kanssapelaajia saattaa olla yksi tai useampia. Mutta yleensä tässäkin tapauksessa kommunikaatio tapahtuu joko rajallisessa tilassa tai säännellyssä järjestyksessä, vastavuoroisesti ja hitaasti. Joka tapauksessa laajemman kommunikaatioympäristön peleissä yhdeksi keskeiseksi tekijäksi nousee käsitys yhteisöllisyydestä, pelaajien välisistä suhteista ja niiden ylläpitämisestä. Tämä yhteisöllisyys on otettava huomioon pelisuunnittelussa.

Kännykän toisia ominaisuuksia, paikantamista ja tekstiviestejä yhdistävät pelit asettuvat mallin toiseen ääripäähän. Botfightersin tapaisessa pelissä keskeistä on nimenomaan liikkuminen ja "koko maailman" muuttuminen pelikentäksi. Pelaaminen on jo lähtökohtaisesti sosiaalista sekä tilassa tapahtuvaa. Botfightersissa kännyköiden ja tekstiviestien avulla pyritään toisten pelaajien eliminoimiseen. (Järvinen 2002b; Sotamaa 2002)

Tällainen luokittelu ei sinänsä kerro juuri mitään ja joku voi tulkita sen asenteelliseksi. Mobiilipeliartikkeleita lukiessa nimittäin tulee usein helposti mieleen, että Botfighters-tyypin pelit olisivat toisia mobiilipelejä edistyneempiä tai parempia, koska ne osaavat hyödyntää luovasti nimenomaan matkapuhelimen moninaisia ominaisuuksia. Juha Herkman toteaakin, että mediakulttuurin lajityyppiluokitukseen sisältyy helposti ajatus toisten lajityyppien paremmuudesta ja toisten huonoudesta. (Herkman 2001, 108) Joku laji saattaa näyttää tutkimuksen ja tuotekehityksen kannalta innovatiivisemmalta kuin joku toinen, joka on itse asiassa käyttäjien ja kuluttajien keskuudessa suositumpi.

Esittelemäni luokituksen tarkoituksena ei ole arvottaa tai asettaa mobiilipelejä paremmuusjärjestykseen. Olennaisempaa on, että luokitus johdattaa ajattelemaan mobiilipelaamisen ja matkapuhelimen eri piirteitä. Ne tuottavat erilaisia teknisiä vaatimuksia ja erilaisia pelaamisen kokemuksia, suhteita pelaamiseen sekä pelaamisen tiloihin. Piirteiden takaa on hahmotettavissa monenlaisia historiallisia pelaamisen ja liikkumisen perinteitä. Pelien suhde liikkuvuuteen ja sosiaalisuuteen vaihtelee.

Ensin mainitun peliluokan näkökulmasta nimenomaan pelilaitteen kuvanlaatu, ääniominaisuudet ovat keskeisiä kehittämisen alueita. Kännykkä on tässä tapauksessa pelialustana pitkälti minikokoinen tietokone, joka seuraa tietokoneiden ja toisaalta Gameboyn tapaisten elektronipelien parissa luotuja toimintatapoja. Pelitilanne on pitkälti suljettu tai erottava tai upottava. Pelinkehityksen keskeiseksi ongelmaksi muodostuu, miten muita digitaalisen pelaamisen konsepteja on sovitettava, jotta ne toimisivat pienissä tiloissa, tärisevissä ja liikkuvissa olosuhteissa ja mielellään mahdollisimman vähän ympäristöään häiriten. Pelilaite ja peli determinoivat niin ikään käyttäjäänsä:

"Pienuus kuitenkin aiheuttaa yhden vaatimuksen: pelaajalla on syytä olla hyvä näkökyky. Moninpelejä ajatellen näyttö voisi olla isompi… Tomb Rider näyttää, että N-Gage [Nokian uusi pelipuhelin] pystyy toistamaan tietokonepelien hyvän grafiikan ihmeen hyvin. Mutta peli on selkeästi suunniteltu erimuotoiselle näytölle. Korkeassa ja kapeassa näytössä Lara Croftin ohjaaminen ei ole helppoa, koska siinä on vaikea nähdä, minne on menossa." (Lintulahti 2003)

Keskeinen ongelma on myös käyttöliittymä: miten on mahdollisesti yhdistettävä mobiilin päätelaitteen eri käyttötarpeet puhumisesta, tekstiviestintään, nykyään kuvaamiseen ja pelaamiseen. Toisaalta suppea kommunikaatioympäristö tai pyrkimys liikkeestä erottautumiseen eivät tarkoita, etteikö kännyköille voisi kehittää aikaisemmista tietokonepeleistä poikkeaviakin pelityyppejä.

Toisen ääripään peleissä, kuten Botfightersissa pelilaitetta käsitellään aivan toisella tavalla. Kyse ei enää ole perinteisten tietokonepelien sovittamisesta kännyköille vaan pikemminkin kännykkäavusteisesta kaupunkisotapelistä tai mahdollisesti roolipelistä. Perinteiseen luokitukseen suhteuttaen tällaiset pelit ovat tyypillisesti olleet strategia- ja toimintapelien yhdistelmiä. Botfightersissa ja kumppaneissa suhde tilaan on erilainen. Kännykkä toimii täten yhteyslinkkinä pelaajien ja muualla sijaitsevan keskusyksikön sekä ympäristön välillä. (Tilan ja mobiilipelaamisen suhteesta ks. myös Sotamaa 2002) Pelitapahtuma on yhdistävä, "Connecting people" – and machines – ei puhumalla vaan pelaamalla.

Pelaajan näkökulmasta kännykkä toimii myös informaatiotauluna, pistetietoineen ja merkkinäänineen ja "aseena" tai "mailana". Näissä tapauksissa käyttöliittymälle ja näyttötekniikalle asetetut vaatimukset ovat ainakin lähtökohtaisesti erilaisia kuin toisen ääripään peleissä. Aki Järvisen mukaan Botfighters-tyypin pelit sopivat kännyköihin juuri siksi, etteivät ne aseta niin suuria vaatimuksia näytön tai ääniominaisuuksien laadulle. (Järvinen 2002b) Toisaalta nimenomaan ääniominaisuudet ja vaikkapa värinähälytin voisivat muodostaa sellaisia aistimellisia ulottuvuuksia, joita ei ole vielä osattu täysin hyödyntää avoimeen tilaan ja aktiiviseen liikkuvuuteen perustuvien mobiilipelien kehittämisessä.

Samaten koska pelaamisen kokemus on kummassakin tapauksessa tyystin toisistaan poikkeava, pelaamiseen "opitaan" eri tavoin. Pelaaminen ei kytkeydy niinkään tietokonepelaamiseen vaan lapsuuden ulkoleikkien ja roolipelaamisen maailmaan. Ajatus kuitenkin on, että mobiiliteknologia tarjoaa jotain uutta tai lisäarvoa aikaisempien ulkoleikkien ja pelien kokemusmaailmaan.

Toinen olennainen seikka on se, millaisia katvealueita mobiilipelien piirissä akselisto paljastaa. Näiden katvealueiden kautta voi olla mahdollista hahmotella uudenlaisia mobiilipelaamisen konsepteja, joilla niilläkin saattaa olla potentiaalia tulevaisuudessa. Ainakaan minä en ole törmännyt sellaisiin sovelluksiin, joiden kommunikaatioympäristö olisi suppea mutta pyrkimys liikkuvuuteen korkea. Tällaisiksi luokiteltavia pelejä toki varmaan jostain löytyy, ja esimerkiksi geokätkennän tyyppiset aarteenetsintäleikit lähestyvät tällaista luokitusta.

Yksi mahdollinen sovellusalue voisi olla esimerkiksi sykemittaukseen ja elimistön muuhun tarkkailuun sekä paikantamiseen perustuva kuntoiluautomaatti, joka simuloisi käyttäjälleen kehittymisen urheilijana ja kilpailuihin osallistumisen. Peli kertoisi pelaajalle, esim. juoksijalle tilanteen virtuaalijuoksijoihin verrattuna. Sen perusteella pelaajan olisi päätettävä, kiristääkö vauhtia vai löysätäkö sitä. Jos pelaaja voittaisi "piirikunnalliset kilpailut" hän pääsisi korkeammalle tasolle. Samalla pelaajan kunto nousisi oikeastikin.

Edellä mainittu pelityyppi mahdollistaisi myös vinon tai normaalista poikkeavan pelikokemuksen. Yhtä hauskaa kuin oikea kunnon kohottaminen voisi olla sen keksiminen, miten peliä voi petkuttaa: paikallaan juoksemalla saisi pulssia nostettua liikkumatta tai pyörällä tai autolla liikkumalla pystyisi etenemään paikasta toiseen ilman että pulssi kohoaisi ollenkaan.

Kohti mobiilipelien arkeologiaa

Kolmanneksi akselistoa voi käyttää, kuten todettua, "uusien" ja "vanhojen" pelien mentaalisten yhteyksien osoittamiseen. Missä määrin esimerkiksi matopeli eroaa matkalla pelattavasta pasianssista tai matkashakista, vaikka se automatisoikin pelaamista tai korvaa aikaisemmin tarvitun pelikumppanin? Kyse on kummassakin tapauksessa pelin sellaisesta sovelluksesta, joka pienikokoisena sopii mukaan matkalle. Myös matkashakkien osalta on ollut pakko keksiä tapoja, jolla peli saadaan sovitettua liikkuvaan käyttöön. Nappuloiden on oltava pienempiä, niiden on kuljettava helposti mukana yhdessä pelilaudan kanssa ja niiden on pysyttävä laudalla mahdollisesta tärinästä riippumatta. Itse sain joskus 1980-luvulta tuliaisiksi ulkomailta muovisen matkashakkilaudan, jossa tärinäongelma oli ratkaistu magneettien avulla. Varsinkin varhaisempia matkashakkipelejä voi tosin tarkastella myös miniatyyriesineinä, joiden arvo ei ole ollut niinkään liikuteltavuudessa vaan sirouden estetiikassa.

Tai entä missä määrin matopeli on verrattavissa matkalukemiseksi ostettuun kioskikirjaan? Käytetäänhän kumpaakin passiivisen matkanteon ajan kuluttamiseen ja matkustustilasta eristäytymiseen. Kioskikirjojen ja viihdelukemistojen historia liittyy niin kansallisesti kuin kansainvälisestikin junamatkustamisen kehitykseen. Ylipäätään kysymys mobiilipeleistä kytkeytyykin matkustamisen ja matkustajana olemisen historiaan. Historiallisessa tarkastelussa on mahdollista kysyä, millaisissa tilanteissa ja millaiset ihmiset ovat matkustaneet osallistumatta itse aktiivisesti päätepisteeseen pääsemiseen, esimerkiksi liikkumisvälineen ohjaamiseen tai huoltamiseen. Miten syntyi matkustamisen vapaa-aika? Yhtä lailla on kysyttävä, mikä on ollut sosiaalisuuden suhde matkustuskokemukseen. Missä tilanteissa matkustaja on pyrkinyt matkustuskokemuksensa privatisoimiseen? Entä millaisilla keinoilla tuo privatisointi on tuotettu?

Esimerkiksi Wolfgang Schivelbusch toteaa, että rautatie "tuhosi matkustajien välisen suhteen samalla tavoin kuin se tuhosi matkustajien suhteen maisemaan, jonka läpi matkustettiin." Schivelbusch myös esittää, että junissa lukeminen oli Britanniassa nimenomaan ylemmän erotetuissa vaunuosastoissa matkustaneen porvarillisen luokan ajankulutuskeino, vaikka lääkärit pohtivat lukemisen vaikutusta keskittymiskyvyn menetykseen. Alempien luokkien ahtaita vaunuja ei jaettu osastoihin, joten tästäkin syystä puhuttu sosiaalinen kommunikointi säilyi niissä pitempään keskeisenä. (Schivelbusch 1996, 60-64) Kännykkäpeli on siis pitkälti nykyaikaistettu versio objektista ja siihen kytkeytyvästä toiminnasta, jolla vastataan tuttuun ja historiallisesti muovautuneeseen eristäytymisen tarpeeseen julkisessa tai liikkuvassa tilassa.

Schivelbusch viittaa rautatietutkimuksessaan myös Sigmund Freudin käyttämään ärsykesuojan käsitteeseen. Freudia soveltaen Schivelbusch toteaa, että junamatkustajat tottuivat uuteen matkustusmuotoon, tärinään ja liikkeeseen. Heidän tajuntansa ulkokuori muuttui vastaanottamaan liikkumisen aiheuttamia ärsykkeitä ja suojaamaan niiltä. Dramaattinen onnettomuuden kokemus, voimakas saattoi tosin rikkoa tämän ärsykesuojan. (Schivelbusch 1996, 139-147)

Tekniikan avulla ärsykkeitä on pyritty pehmentämään, esimerkiksi tasoittamalla junan tärinää. Toisaalta ärsykesuoja voi olla henkilökohtainen, matkustajan omaehtoinen valinta ja lisä. Mobiilipeli toimii modernina aktiivisempana ärsykesuojana sekä liikennevälineen liikettä että jaetun sosiaalisen tilan ärsykkeitä vastaan. Ärsykesuoja muodostuu pelin tuottamista virtuaalisista ärsykkeistä, joihin pelaaja voi halutessaan uppoutua. Tässä(kin) suhteessa se eroaa perinteisestä ärsykesuojasta kuten kirjasta, jonka teho perustuu pitkälti lukijansa keskittymiskykyyn.

Mielenkiintoisena aivan toisenlaisena esimerkkinä protomobiilisuudesta toimii niin ikään automatkoilla harrastettu vastaantulevan liikenteen automerkki-, väri- tai rekisterinumerobongaus. Tässä tapauksessa joko pelaajien ja/tai tunnistettavan kohteen liike on olennainen elementti, vaikka liike ei tapahdukaan lähtökohtaisesti pelaamisen takia. Kyse ei ole liikkeestä erottautumisesta vaan liikkeen luovasta hyödyntämisestä. Botfightersin tapaisista peleistä liike eroaa kuitenkin siinä, että se tapahtuu ikään kuin suoralla tai janalla. Samantapainen suhde liikkeeseen on edellä visioimani kuntoiluautomaatin tapauksessa.

Akseliston suunnilleen samassa paikassa ovat gps-paikannukseen ja mahdollisesti kännykkäkameroihin ja tekstiviesteihin perustuvat geokätkentä ja aarteenetsintäharrastukset. Niissä liikkuminen tapahtuu jo voimakkaammin pelaamisen ehdoilla sekä vapaammin tilassa. Tällaiset pelit paikantuvat media- ja peliarkeologisesti hieman eri tavalla kuin edellä kuvatut matkustustilan privatisoinnin apuvälineet.

Mikro- ja makroliikkuvuus

Paul Heath ja Christian Luff ovat käyttäneet sosiologisessa tutkimuksessaan jakoa mikro- ja makroliikkuvuuteen. Mikroliikkuvuus tarkoittaa ihmisten ja esineiden lyhyitä siirtymisiä esimerkiksi huoneiston sisällä. Makroliikkuvuus viittaa liikkeeseen paikkakunnalta toiseen. (Toiskallio 2003) Esittämäni akselin vasemmalla puolella kysymys liikkumisen skaalasta ei ole olennainen, koska pelin avulla pyritään juuri liikkeestä irrottautumiseen. Pelaaja voi itse olla joko yhdessä paikassa tai yhtä lailla "pakettina" mantereelta toiselle siirtyvässä liikennevälineessä.

Kaavion oikealla puolella olevissa sovellutuksissa sen sijaan mikro- ja makroliikkuvuuden eri tasot voidaan ottaa huomioon, mutta esimerkiksi pelaajan paikantamisessa on käytettävä osin eri tekniikoita riippuen siitä, tapahtuuko liikkuminen pienellä rajatulla alueella, mikrotasolla vai laajemmassa ympäristössä. Mobiilipelaamisen liike voi tapahtua joko pelkästään makro- ja mikrotasolla tai tasoja yhdistäen. Pelejä suunniteltaessa on kiinnitettävä huomiota näiden tasojen vuorovaikutukseen, erityistekniikoihin ja suhteeseen sekä pelaajien että todellisen ja virtuaalisen objektimaailman kanssa. Kaiken kaikkiaan kokemus mobiilipelaamisesta vaihtelee suhteessa sosiaaliseen todellisuuteen ja liikkeen kokemukseen.

Kirjallisuus

Fornäs, Johan: Digitaaliset rajaseudut. Identiteetti ja vuorovaikutteisuus kulttuurissa, mediassa ja viestinnässä. Teoksessa Aki Järvinen, Ilkka Mäyrä (toim.): Johdatus digitaaliseen kulttuuriin. Vastapaino, Tampere 1999.

Herkman, Juha: Audiovisuaalinen mediakulttuuri. Vastapaino, Tampere 2001.

Järvinen, Aki: Digitaaliset pelit ja pelikulttuurit. Teoksessa Aki Järvinen, Ilkka Mäyrä (toim.): Johdatus digitaaliseen kulttuuriin. Vastapaino, Tampere 1999.

Järvinen, Aki: Kolmiulotteisuuden aika. Audiovisuaalinen kulttuurimuoto 1992–2002. Teoksessa Erkki Huhtamo & Sonja Kangas (toim.): Mariosofia. Elektronisten pelien kulttuuri. Gaudeamus, Helsinki 2002.

Järvinen, Aki: Milloin pelistä tulee mobiili? Mobiilipelien alkeista suunnittelun työkaluihin. Mediumi 1.1. / 2002b. [http://www.m-cult.net/mediumi/article.html?articleId=29&print=1] (25.8.2003).

Lindh-Mansikka, Kirsi: Neljäs peliportaali avasi ovensa. Isohai 2/2003, s. 14.

Lintulahti, Matti: N-Gage – Ihmelaite vai floppi? Isohai 2/2003, s. 26-35.

Näränen, Pertti: Interaktiivisuus mediautopiana ja televisiojournalismin mahdollisuutena. Tiedotustutkimus 22 (1999):4, s. 50-61.

Repo, Petteri, Hyvönen, Kaarina, Pantzar, Mika, Timonen, Päivi. Mobiili video. Kuluttajatutkimuskeskus. Julkaisuja 2/2003 Helsinki. Katso myös verkkoversio [http://www.kuluttajatutkimuskeskus.fi/MOBILVID/mobiilivideo.pdf] (25.8.2003).

Saarikoski, Petri: Pioneerien leluista kulutuselektroniikaksi. Suomalainen kotimikroharrastus tietotekniikan murroksessa 1980-luvun alusta 1990-luvun puoliväliin. Julkaisematon yleisen historian lisensiaatintutkimus. Turun yliopisto 2001.

Schivelbusch, Wolfgang: Junamatkan historia. Saksank. Alkuteos Geschichte der Eisenbahreise. Zur Industrialisierung von Raum und Zeit im 19. Jahrhundert. Suom. Margit Heinämäki. Vastapaino, Tampere (1996/1977).

Sotamaa, Olli: All The World´s A Botfighter Stage: Notes on Location–based Multi-User Gaming. Teoksessa Frans Mäyrä (toim.): Computer Games and Digital Cultures. Conference Proceedings. Tampere University Press, Tampere 2002.

Toiskallio, Kalle: Mitä sosiologi voi sanoa mobiileista sisältönsä tuottavista yhteisöistä? Teknologian yhteiskunnallinen ja kulttuurinen tutkimus. Seminaarialustuksia 16.5.2003. Petteri Repo, Jari Aro (toim.): Työselosteita ja esitelmiä 75. Kuluttajatutkimuskeskus, Helsinki 2003. Katso myös verkkoversio [http://www.kuluttajatutkimuskeskus.fi/docs/pdf/75_tyoseloste_teknologian%20yhteiskunnallinen%20ja%20kulttuurinen%20tutkimus.pdf] (25.8.2003).