Jatko-osien matriisi

Uuden vuosituhannen elokuvankatsojalle jatko-osat ovat helposti sulateltavaa peruskauraa. Sinällään jatko-osien ideologiassa ei ole mitään uutta, sillä samaa kaavaa hyödyntävä taloudellisen voiton maksimointi on ollut elokuvateollisuuden perusprinsiippejä jo vuosikymmeniä. Elokuvien jatko-osia on kuitenkin leivottu jo sellainen tovi, että jatko-osakulttuurin parissa on ehtinyt varttua oma sukupolvensa.

Hollywoodin kultakauden tunnettu nimittäjä on genre, tietyntyyppisen elokuvan vakiokaava, jonka "mukaan" tehtiin elokuva toisensa jälkeen. Siitä, oliko aikanaan kyseessä tekijöiden taholta tietoinen vai tiedostamaton toiminta, ollaan hieman eri mieltä. Todennäköisimmin tuotannolliset ja taloudelliset seikat ovat tiedostettuja tehtäessä tietynlaisia elokuvia, mutta näistä elokuvista tunnistettavat taiteelliset yhteneväisyydet ja tyylit lienevät ainakin osin aikanaan myös tiedostamatta syntyneitä. Siksipä elokuva onkin niin mielenkiintoinen kulttuurin tutkimuskohde. Elokuva on aina tavalla jos toisella sidottu omaan aikaansa, vaikka teokset elävätkin vuosikymmenestä toiseen saavuttaen yhä uusia yleisöjä.

Lajityypeistä jatko-osiin

Matrix Reloaded Lajityyppitraditio on säilynyt elokuvatuotannossa, vaikka tietyn tyyppisiä elokuvia ei enää tehdäkään liukuhihnalta samaan tahtiin kuin viime vuosisadan puolessa välissä. Tunnistettavat genret – kuin niiden teoriatkin – ovat yhä olemassa, mutta niillä lokeroidaan nykyään enemmän yleisöjä kuin hyödynnetään taloudellisen menestyksen tuotantotapana. Tietyn tyyppiselle elokuvalle ominaista oli saman kaavan kierrätys elokuvasta toiseen. Tämän päivän tuotantokulttuurissa ei niinkään enää lasketa saman lajityyppikaavan varaan, vaan käytäntöä on entisestään yksinkertaistettu ja tehostettu toistamalla yhden ja saman elokuvan menestysreseptiä uudestaan ja uudestaan jatko-osien muodossa. Tekijät, henkilöt ja tarina voidaan säilyttää tyystin samoina aina elokuvan nimeä myöden, kun ensimmäiselle niin sanotulle alkuperäisteokselle tehdään jatkoa. Alkuperäisestä tekeleestä innostunut yleisö nauttii tutun turvallista anninta kerta toisensa jälkeen. Toistosta on tullut katteen tae. Siksipä uusien elokuvien sopimuksiin kirjataan nykyään optiot jatko-osista eli tekijät ohjataan leipomaan samaa pullaa uudestaan ja taiteelliset ambitiot tyynnytetään sullomalla ohjaajien taskut täyteen tuohta.

Erityisesti komedia, toiminta ja kauhu ovat niitä lajityyppejä, joissa jatko-osia on hyödynnetty. Syystä tai toisesta samat vitsit, ammuskelut ja pelottelut toimivat kerta toisensa jälkeen. Draamassa saman toisto ei kuitenkaan onnistu yhtä menestyksekkäästi, sillä ilmeisesti draamassa katsojat edellyttävät edes jonkinlaista kehitystä jaksaakseen seurata sitä. Draaman taloudellinen hyödyntäminen onkin kanavoitu paremmin televisioon, jossa etanan vauhdilla etenevät ihmissuhdesarjat pyörivät vuodesta toiseen pitäen katsojat jännittyneenä draaman alati venyvään kaareen.

Se, että hai syö ihmisen, kesäleirillä oleva teini tapetaan kirveellä, poliisiauto ajetaan ryttyyn tai melgibson vääntää naamaa on aina yhtä kiinnostavaa, vaikuttaa oudolta déjà-vulta. Ihminen kokee kuitenkin turvallisuuden tunnetta tuttuudesta ja samojen kaavojen noudattamisesta. Tämä perin arkinen asia lienee jatko-osien menestyksen taustalla. Uusi on kulttuurissamme aina jotenkin arveluttavaa, siksipä "uuden" kokeminen on mielekkäämpää kun se on vanhaa ja vähintään jo kertaalleen nautittua. Tämän takia todellinen uusi yhdistetään useimmiten kokeelliseksi ja taiteelliseksi, sillä seuraamuksella, että uutta vierastetaan kunnes uudestakin tulee vanhaa ja omaksuttua, ja siitä on tehty pari jatko-osaa.

Viime vuosikymmenten elokuvatuotannosta on melko helppo poimia ne uudet elokuvat, jotka ovat olleet itsenäisiä teoksia, mutta joiden taloudellinen menestys on pakottanut tekijänsä kierrättämään ideansa toistuvasti valkokankailla. Tappajahain (1975), Tappavan aseen (1987), Poliisiopiston (1984) ja vastaavien kaltaiset elokuvat ovat omanneet idean pari, mutta niiden varaan tehtaillut jatko-osat ovat itse asiassa syöneet jopa alkuteoksienkin arvoa. Jatko-osa ei välttämättä ole kuitenkaan aina vain kirosana. Alien-elokuvien sarja (1979, 1986, 1992, 1997) on tästä hyvä esimerkki. Vaikka sama kaava on kierrätetty osasta toiseen, on jokaiseen elokuvaan kyetty sisällyttämään oma itsenäinen tarina sekä asettamaan elokuvaan tekoajankohtaansa peilaava sanoma.

Jatko-osa vai moniosainen teos

Moniosaisia elokuvateoksia historia tuntee vähän. Arvostetuimpia moniosaisia teoksia lienee Francis Coppolan Kummisetä-trilogia (1972, 1974, 1990). Tosin alun alkaen sitäkään ei moniosaiseksi ollut tarkoitettu, mutta ensimmäisen elokuvan menestys siivitti ohjaajan tekemään jatkoa. Coppolan kaltainen tekijä kuitenkin kykeni luomaan jatkosta alkuperäiseen eheästi nivoutuvan kokonaisuuden, jota jälkipolvet pitävät automaattisesti teoskokonaisuutena. Joidenkin elokuvien jatko-osissa alkuperäistarinaa on peruskaavan toistamisen lisäksi onnistuttu myös viemään johdonmukaisesti eteenpäin syventämällä jopa alkuperäisteoksen tematiikkaa, kuten George Millerin Mad Maxeissa (1979, 1981, 1985, 2004). Suurin osa jatko-osista on kuitenkin alkuteoksen persoonattomia toisintoja. Epämiellyttävimpiä jatko-osien tehtailuun liittyviä ilmiöitä on elokuvahistoriaa kirjoittaneiden klassikkojen taloudellinen jälkiryöstö, minkä uhriksi on joutunut esimerkiksi William Friedkinin Manaaja (1973).

George Lucasin Tähtien sota (1977, 1980, 1983 ja 1999, 2002, 2005) oli jo idealtaan moniosaisena teoksena ensimmäinen suuri menestys. Tosin on perusteltua epäillä, että seuraavat osat olisivat todennäköisesti jääneet tekemättä ja näkemättä, jos vuonna 1977 valmistunut osa IV – New Hope olisi ollut floppi. Toisin kuitenkin kävi. Oma askeleensa on kuitenkin ollut Peter Jacksonin masinoima Tolkien-filmatisointi Taru sormusten herrasta. Elokuva kuvattiin kerralla, mutta julkaistaan kolmessa osassa vuoden välein (2001, 2002 ja 2003). Mammuttimainen kirjallinen alkuperäisteos ei oikeastaan muuta vaihtoehtoa tarjonnut. Sormusten herran kohdalla ei siis voida puhua jatko-osista, vaan kolmiosaisesta teoksesta, joka vasta kaikkien osien myötä muodostaa lopullisen kokonaisuuden. Elokuvan jakaminen kolmeen eri aikoina julkaistavaan osaan ei ollut suinkaan vain kerronnallinen ja taiteellinen ratkaisu, vaan sillä tähdättiin ennen kaikkea taloudellisen voiton maksimointiin. Periaatteessa saman elokuvan kolme ensi-iltaa, kolme videojulkaisua sekä kolme oheiskrääsäsesonkia takaavat luonnollisesti myös kolminkertaisen tuoton.

Trilogian taika lienee tarttunut myös Wachowskin veljeksiin tai ainakin heidän menestykseensä The Matrix (1999). Itsenäiseksi teokseksi tehty tieteiselokuva menestyi yli odotusten ja tuotantoyhtiön kanssa tehdyssä sopimuksessa seisoi optiopykälä mahdollisista jatko-osista. Kun kyetään synnyttämään ilmiö, joka herättää faniudelle tyypillistä suhtautumista teokseen on jatko-osien houkutus kunnianhimoisillekin tekijöille suuri. Kun valmis ja usein asiaansa melkeinpä sokeasti uskova yleisö on olemassa, voi myllyyn lisätä vain hieman vettä, niin se jauhaa taas monin verroin paremmin tulosta. Matrixin ensimmäinen jatko-osa Reloaded (2003) jakoi vahvasti mielipiteitä ylistäviin ja alistaviin näkemyksiin. Katsoo jatkoa lähes mistä näkökulmasta tahansa, jatko-osan kaava on selkeä. Sama idea ja toteutus pyöräytetään uudestaan kelojen läpi. Mukaan toki ripotellaan sen verran rokkaa silmänlumeeksi, että trilogia antaa pinnallisen maun muka kokonaisuudeksi tarkoitetusta trilogiasta. Sormusten herran lanseeraama ajatus kolmiosaisesta elokuvateoksesta on onnistuttu hyödyntämään Matrixissa hyvin. Tosin jokin epäilys jo tuotantoyhtiöllä on jatkopaketin kestävyydestä, koska jatko-osat tuodaan ensi-iltaan samana vuonna, Revolutions kun saa ensi-iltansa loppuvuodesta 2003.

Wachowskin veljeksiä on pidetty persoonallisina ja näkemyksellisinä elokuvantekijöinä, ja tästä alkuperäinen Matrix oli vahva osoitus. Niinpä Reloadedin teepussifilosofia, romanttiset viritykset ja spektaakkelintapailu vaikuttavat väistämättä latteilta askeleilta, varsinkin kun omaperäisyys on heitetty romukoppaan ja tarinalankaa kupattu aina Gibsonin Neuromancerista alkaen. Matrixin jatko paistaa paljon enemmän tuotantoyhtiön laskelmoinnilta kuin tarkoitukselliselta teoskokonaisuudelta. Tekijöiden sanottava on vaihdettu nauruun matkalla pankkiin ja sekin sanottava mitä on ollut, on myyty ilmiön pönkittämiseen tarvittavan oheissuljun hengeksi peleihin ynnä muihin kylkiäisiin. Jotain trilogia-ideologian muodikkuudesta kertoo sekin, että jopa Suomessa puuhastellaan Levottomat-trilogiaa.

Jatkojen maniaa

Viihdeteollisuuden jauhamisessa kauraa kyltymättömien katsojien tyynnyttämiseksi ei sinällään ole mitään ongelmallista, sillä kyseessä on bisneksen väistämätön pelinhenki, mikä on pesiytynyt koko audiovisuaalisen viihteen kenttään. Kyseenalaisempaa on tietysti se, kun listapoppia myydään Beethovenina. Sanottava on useimmiten sanottu ensimmäisessä teoksessa. Jatkossa sanottavaa voidaan syventää tai vesittää, ja väitän Matrixien kohdalla tehdyn jälkimmäistä. Miettikääpä Ridley Scottin Blade Runnerille (1982/1991 ohjaajan originaali) jatko-osia, joissa seurattaisiin Deckardin ja Rachelin suhdetta tulevaisuuden lemmenturuilla. Olisiko alkuperäisteos tuolloin enää kiistaton klassikko ja eräs viime vuosikymmenten tutkituimmista elokuvista? Tuskin. Nykyinen jatko-osien mania heijasteleekin lähinnä nykykulttuuriin ilmentynyttä lyhytjänteisyyttä. Vielä vuonna 1984 Sergio Leonen nelituntinen Suuri gangsterisota (Once Upon a time in America) esitettiin teattereissa väliajan kera. Parikymmentä vuotta myöhemmin Quentin Tarantinon päälle kolmetuntinen Kill Bill pilkotaan kahteen osaan, jotka saavat ensi-iltansakin eri aikaan. Taiteellisesti eheää ja tyylikästä, todellakin.

Terminator 3 Jatko-osien turbovaihde lienee jäänyt vähäksi aikaa päälle viihdeteollisuudessa, kun elokuvien ja tietokonepelien samoja kaavoja hyödyntäviä toisintoja lykätään markkinoille huikeaa vauhtia. Elokuvan saralla jatko-osakulttuuria ovat ruokkineet peli- ja sarjakuvafilmatisoinnit, joista saadaan helpolla työstettyä loputtomilta tuntuvat määrät jatko-osia. Vuosia ympäri maailmaa tavaillut sarjakuvat tai räiskintäpelit antavat yleisöodotuksia ajatellen tukevan pohjan tuupata teattereihin elokuvia toistensa perään. Tarinakaava ja sankari pysyvät samana, pahan vastapelurin maskia vain vaihdetaan ja "uusi" elokuva on ihmeteltävänä. Kuka esimerkiksi enää muistaa mikä pahis hiillosti Lepakkomiestä missäkin Batmanissa (1989, 1992, 1995, 1997)? Sarjakuvien lisäksi juuri science fictioniin tai fantasiaan lukeutuva tarinakuvasto tuntuu sopivan parhaiten jatko-osien tekemiselle. Lähinnä siksi, että näiden alueiden skenaariot mahdollistavat parhaiten löylynlyömät tarinakuviot, jotka muissa genreissä hylättäisiin epäuskottavina tai mahdottomina. Kone-Arskastakaan ei päästä eroon millään, sillä kyseessähän on kone ja sellaisen voi tuhoamisen jälkeen tehdä aina uudestaan ja uudestaan, aivan kuten jatko-osan.