Ja alussa oli virus - Resident Evil

Johdantoteksti osaa kertoa, että Umbrella Organization on yksi lähitulevaisuuden suurimmista biotekniikan ja lääkealan yrityksistä. Lailliset tuotteet kilisyttelevät yhtiön kassaa iloisesti, laittomat tuotteet niitäkin iloisemmin. Maanalaisessa huippusalaisessa tutkimusyksikössään, Pesässä, häikäilemätön yritys tekee sitä kaikkein tuottavinta tutkimustaan: laitonta geenitutkimusta ja biologisia aseita. Leikkaus. Jotakin menee vikaan: varkaus, virus pääsee valloilleen ja tutkimuslaitoksen kotihengetär, keskustietokone Punainen kuningatar surmaa kaikki Pesän ihmiset. Miksi, sitä tarina ei kerro. Johdanto päättyy huutoihin ja kuviin lukuisista ruumiista. Leikkaus. Tarinan sankaritar herää pimeässä kartanossa. Hän muistaa ainoastaan hajanaisia katkelmia. Alice (Milla Jovovich) harhailee kummitustalomaisessa kartanossa pikku-pikku-minihameessaan ja yrittää saada haltuunsa maailmaansa ja elämäänsä. Katkelmista alkaa syntyä tarinaa, mutta suuri osa kertomuksesta on edelleen epäselvää. Pian huippuvarustettu kommandoyksikkö hyökkää kartanoon. Paljastuu, että muistinsa menettänyt nainen on yksi Pesän sisäänkäyntiä valvovista ja vartioivista agenteista, ja että kartanoon hyökännyt kommandoyksikkö on matkalla Pesän salaisimpaan ja turvatuimpaan soppeen sulkemaan murhanhimoista keskustietokonetta ja ottamaan tilannetta haltuunsa. Pian Pesään tunkeutumisen jälkeen kuitenkin ilmenee, että yhtiö on tehnyt sangen hengenvaarallisia geenikokeiluja. Ryhmä kohtaa Punaisen kuningattaren ansoja, zombiarmeijan, laboratoriodobermanneja ja geenimanipulaatiomonsterin.

Resident Evil Elokuva toimi kaikissa kategorioissaan: toimintaa oli mukavasti ja välillä elokuva onnistui luomaan kunnon selkäpiitä kutkuttavia kauhunväreitäkin. Positiivisena yllätyksenä koin erityisesti tarinan toimivuuden myös peliformaattinsa ulkopuolella. Eihän elokuva Resident Evil tarjoa mitään uutta ja ihmeellistä: kaikki nokkeluudet on joko nähty aiemmista vastaisista elokuvista ja tarina on tuttuakin tutumpi samaa nimeä kantavasta video- ja PC-pelisarjasta. Kauhuideoiltaan elokuva jää paljon velkaa loistavalle scifi-elokuvalle Cube, toimintaosioissa ja musiikkivalinnoissa Matrix ja Blade ovat toimineet ilmeisinä esikuvina. Elokuva ei ole suora kopio pelistä vaan toimii vapaamuotoisena johdatteluna pelin maailmaan. Lainailuistaan ja tuttuudestaan huolimatta Paul W. S. Andersonin ohjaus on kuitenkin positiivinen poikkeus omassa vaikeassa kategoriassaan, sillä tietokone- ja videopelit eivät ole helposti muokattavissa elokuva formaattiin, päinvastoin. Useammin kuin toivoisi näkevän, tuloksena on ollut ainoastaan kammottavia rainoja, joissa juonta tarvitaan ainoastaan siirtämään sankarihahmoa tasolta toiselle ja kohtaamaan entistä vaikeampia vastustajia. Andersonin aikaisempi kokeilu, Mortal Kombat -tietokonepelin muuttaminen valkokangasversioksi tuotti kaikilla asteikoilla kestämättömän ja harvinaisen onnettoman tekeleen. Se voitti ainoastaan sentillä muutamalla kaikkien aikojen rimanalituksen, van Dammen (lausu van Dummy) säälittävän Streetfighterin ja kategorian toiseksi huonoimman nimikkeen, Lara Croft - Tomb Raider – elokuvan, joka keskittyi puolentoista tuntinsa aikana lähinnä Angelie Jolien toppauksilla tehostetun rintavarustuksen esittelyyn. Roolipelimaailmaan sijoittuva Dungeons & Dragons oli puolestaan sen luokan riman alitus, että elokuva on saanut camp-klassikon maineen jo muutamassa vuodessa. Final Fantasy sentään toimi ihan kohtuullisesti valkokangasformaatissaan, vaikka mikään erikoinen leffa sekään ei ollut.

Paul W. S. Andersonin Resident Evil toimii mallikkaasti myös valkokankaalla – ehkäpä siksi että pelinikkarit ovat vuorostaan pyrkineet tarinan elokuvamaisuuteen. Video- ja tietokonepelit ovat tehneet pitkän matkan sitten Donkey Kongien palikkagrafiikan ja ärsyttävien ääniefektien. Pidemmälle edistyneemmissä seikkailutarinoissa, mihin Resident Evil -pelisarja eittämättä kuuluu, tarinan puppet master vetelee naruista selvästi ulkopuolisen tarkkailijan näkökulmasta: kuvakulmat vaihtelevat kohtauksien ja tarinan edetessä. Pelaaja seisoo välillä sankarittarensa takana, välillä hän taas näkee kärpäsenä katossa pikkuisen sankariaan paremmin kulman taakse. Kerrontaformaatille on annettu oma nimikin – elokuvallinen leikkaus. Pelit ja elokuva muistuttavat toisiaan myös maailmaltaan ja vaaratilanteiltaan: peliversiossa vihulainen saattoi käydä sankarin kimppuun ei ainoastaan edestä, takaa tai sivulta, vaan myös – epäsymmetrisen tasoympäristönsä ansiosta – myös ullakko- tai -kellarikerroksesta.

Elokuvan dvd-painoksen lisäroinaosuudessa leffanikkarit kertovatkin, miten he pyrkivät luomaan peleistä tutun tasoympäristön omaan elokuvaansa. Pelin jäljittely elokuvassa oli tekijöidensä tietoinen ratkaisu ja myönnytys pelin vannoutuneille ystäville. Vaikka Resident Evilin tarinassa juonta on juuri ja juuri maininnan asteelle, se toimii ja etenee sujuvasti kohtauksesta toiseen mahtimusiikin säestyksellä. Marilyn Mansonin raskas musiikki sopii kuin luoti zombin lasittuneiden silmien väliin. Elokuva ei ole kuitenkaan mikään mahtiklassikko, eikä se yllä edes ohjaajansa kruununjalokiveksi. Tämänkin elokuvan jälkeen, Andersonin tähänastisen ohjaajauran Afrikan tähti on kiistatta loistava scifi-kauhuilu Event Horizon. Kyseinen pienen luokan klassikko oli kaikin puolin nappisuoritus.

Päivitetyt zombit

Vanhat tarinat näyttävät kaipaavan uutta verta – tai meidän tapauksessamme, lihaa ja aivonkappaleita. Viime vuosisadalla kauhutarinoissa zombit kokivat täydellisen muodonmuutoksen: haitilaisten tupakka- ja sokeriplantaasien tahtonsa menettäneistä orjakuolleista tuli lihan perässä tallustavia mätänemisasteissaan vaihteleville tasoille edenneitä hirviöitä. Mestari Wes Cravenin Käärme ja Sateenkaari on ehkäpä ainoa varteenotettava zombielokuva, joka on hyödyntänyt perinteistä voodoo-tarinaa eikä ole lähtenyt lihansyöntikekkereihin. Monelle rankemman kauhuelokuvan ystävälle olikin varmasti suuri pettymys, että kaikkien verenhimoisten zombien kummisetä ja zombitarinan uudelleenajatellut ja -kirjoittanut George A. Romero siirtyi pois ohjaajan pallilta juuri ennen Resident Evilin filmausten alkamista. Zombie-trilogian meille lahjoittaneella pitkän linjan kauhun mestarilla olisi eittämättä ollut paljon omaa annettavaa tällekin elokuvalle. Romeron anti modernille zombi-tarinalle olivat näyttävät mätänemismeikit ja zombien alkuperän tieteellistäminen sairaudeksi. Jos projekti olisi edennyt alkuperäisellä kokoonpanollaan tuloksena olisi varmasti ollut hyvin toisenlainen elokuva toisenlaisilla painotuksilla. Ehkäpä hieman vakavampi, kommentoivampi ja yhtenäisempi – ehkäpä jopa liiaksikin. Romeron osaavissa käsissä elokuvan painopiste olisi todennäköisesti siirtynyt toiminnasta tarkkailemaan ansaan joutuneen ryhmän yhdessä pysymistä.

Andersonin elokuvassa ei ole irvailevaa yhteiskuntakritiikkiä, mitä Romeron yö, aamunkoitto ja päivä olivat täynnä, eikä psykologista tutkimusta pientä ryhmää yhdistävistä ja erottavista voimista ja vastavoimista. Painotus elokuvassa on pelkästään menossa ja melskeessä, elävien kuolleiden ja ihmisten kädenväännössä. Lihamyllyssä kilpajuoksu kellon kanssa ei anna aikaa ylenpalttiselle lorvailulle ja dialogille. Kuka tietää, ehkä ohjaajavaihto tekikin vain hyvää tarinalle. Ehkä olikin jo aika päivittää zombitarinat toimintaelokuviksi. Joka tapauksessa Resident Evilin tarina, aikaisempaan aikaan sijoitettuna, toimisi sisällöltään sangen oivana illan hämäränä kuolleiden yölle.

Piilotetut piikittelyt

Elokuva on juoneltaan ja sanomaltaan köyhähkö, eikä tarjoa mitään vallankumouksellista: ensimmäisessä osassa Pesään tunkeutuva ryhmä yrittää selvittää mitä Pesässä on tapahtunut, jälkimmäisessä osassa jäsenet vain yrittävät pelastautua Pesästä. Yksinkertainen juoni etenee nopeasti ja vaaratilanteet seuraavat toisiaan, eikä siinä näyttäisi olevan juuri sijaa voimakkaalle sanoman viestittämiselle – ei ainakaan ensimmäiseltä katselulta. Resident Evil kuuluu sarjaan elokuvia, jotka varoittavat ihmisten Jumal-leikeistä. Ihminen on tutkimuksen inhimillinen häiriötekijä, joka saattaa vaarantaa ahneudellaan, toimillaan ja kohelteluillaan kaikkein turvatuimmankin tutkimuksen. Teemahan on tuttu esimerkiksi Alien-sarjasta ja elokuvasta Mimic.

Alien-elokuvissahan dollareiden perään hinkuva ylikansallinen rosvokorporaatio pyrkii valjastamaan avaruusmonsterin bioase-osastonsa kauneimmaksi ja kauheimmaksi luomukseksi. Kuten Alieneissa, myös Resident Evilissä superhirviöt eivät ole ihmisten kontrolloitavissa vaan pakenevat häkeistään ihmislihan perään. Paul Andersonin elokuvalla on useampiakin yhteneväisyyksiä Ridley Scottin 1979 elokuvan kanssa. Alien – Kahdeksannessa matkustajassa avaruutta halkovan rahtialuksen keskustietokone ottaa avaruushirviön siipensä suojaan ja pyrkii kaikin tavoin estämään kalleimpansa tuhoamisen, ihmiselämienkin kustannuksella. Alieneissa suurin paha on yhtiö, jolla ei ole suoranaisia esikuvia omassa ajassamme. Resident Evilissä on sen sijaan löydettävissä hienovaraisia täsmäsohaisuja. Tuskin on kovinkaan suuri sattuma, että Resident Evilin niljakkaan yhtiön logossa on suuria yhtäläisyyksiä Bill Gatesin luoman maailman suurimman viruksen logon kanssa.

Kauhuelokuvana Resident Evil ei ole pettymys, päinvastoin. Resident Evil ei ole kauhutoimintaelokuva, joka tullaan vuosikymmenien jälkeen tunnustamaan merkkipaaluksi, mutta se pärjää ylpeästi vertailussa keskivertokauhulle. Se on hyvin tehty suuren budjetin toimintakauhu, joka kärsii vain pienoisesta kireydestään ja sanomattomuudestaan. Tarina ja sangen voimakkaalle säädetty musiikki vievät kirjaimellisesti mukanaan. Kuluvana vuonna Paul Andersonin tulee palaamaan Pesään uudella elokuvallaan Resident Evil: Nemesis.