Pearl Harbor – kukkaroille pyrkivää Hollywood-historiaa

Viime vuosien aikana, muutaman hiljaisemman vuosikymmenen jälkeen, Hollywood on jälleen löytänyt toisen maailmansodan taistelutantereet. Vietnamin viidakoissa käytyjen itsetutkiskelujen jälkeen suuremman budjetin eepokset, kuten Steven Spielbergin isänmaallisuudella kyllästetty Pelastakaa sotamies Ryan (1998) ja Terrence Malickin epäamerikkalaisempi Veteen piirretty viiva (1998) johdattelevat katsojansa osallistumaan viimeiseen hyvään sotaan", jossa myös sankarit maksavat korkeaa hintaa hengellään. Molemmissa elokuvissa sillanpääasemasta taistelevat amerikkalaisjoukot joutuvat pistämään elämänsä peliin kappaleesta maata. Näiden sotakuvausten mukaan toinen maailmansota ei ollutkaan niin hyvä kuin aiemmat sodasta kertovat elokuvat ovat antaneet ymmärtää vaan pikemminkin maanpäällinen helvetti, missä sankarikandidaatin elämä katkeaa näppärästi tarkka-ampujan luotiin tai kranaattikeskitykseen. Spielbergin ja Hanksin televisiotuotanto Taistelutoverit jatkoi myöhemmin hyvin samalla linjalla, ripotellen tosin sankaruuden siemeniä kerrontaan. Viimeisin toisen maailmansodan näyttämölle sijoittuva spektaakkelin kriteerit täyttävä elokuva Pearl Harbor (2001) tarjoaa katsojalle paluuta joulukuun 1941 tunnelmiin perinteisemmässä Hollywood-hengessä: sankari selviää naarmuilla lopputeksteihin asti ja vihollisen saa opetuksen.

Pearl Harbor on yli vuoden kestäneen mainoskampanjansa ansiosta yksi ennakkomyydyimmistä elokuvista. Michael Bayn ohjaama elokuva sai 30 miljoonaa markkaa maksaneen maailmanensi-iltanäytöksensä 21.5.2001 Havaijilla. Näytökseen oli kutsuttu poikkeuksellisen runsaasti toimittajia. Ensi-illassa elokuvan hengessä mukana olivat myös taistelulaivojen hylkyihin jääneet merisotilaat, näin tiesivät kiitospuheiden pitäjät mainita antaessaan ylistystä Jerry Bruckheimerin tuottamalle elokuvalle. Mantereen puolella elokuva sai ensiesityksensä viikkoa myöhemmin 3 214 valkokankaan voimalla. Aivan kuten elokuvalle uhrattujen kankaiden määrä, myös sen julkaisuajankohta on paljastava. Elokuva ei saanut ensi-iltaansa tasan kuuttakymmentä vuotta Japanin hyökkäyksestä Havaijille, joulukuun kiireisinä iltoina juuri ennen pyhiä, vaan japanilaiset tulivat valkokankaille vuonna 2001 pitkälti markkinavoimien kannattelemana puoli vuotta aikaisessa. Toukokuun alun ensi-ilta mahdollisti sen, että kuluttajan kukkarolla päästiin käymään uudelleen joulusesonkiaikana: elokuva sai video- ja dvd-levityksensä Pearl Harborin vuosipäivänä. Disney-yhtiö pyrki varmistamaan myös vierailunsa ex-vihollistensa kukkarolla muokkaamalla tarinasta stilisoituja versioita eri markkina-alueille.

Voimme kiteyttää, että Michael Bayn tarina otti varaslähdön maksimoidakseen kassatulonsa. Tarina oli myös öljytty kuluttajaystävällisemmäksi eri markkina-alueilla. Pearl Harborin materiaaliset tappiot, 18 upotettua tai vaurioitettua taistelulaivaa ja 188 tuhottua lentokonetta, elokuva pyrkii näyttämään mahdollisimman näyttävästi – 2 403 ihmisen kuolemat taas mahdollisimman sankarillisesti. Pelastakaa sotamies Ryan ja Veteen piirretty viiva repivät kirjaimellisesti ihmisiä palasiksi valkokankaalla. Spielbergin elokuvan reilun kahdenkymmenen minuutin avaus Normandian maihinnoususta murtaa voimakkaasti aiempien sotaelokuvien taisteluihin liittämää gloriaa ja sankaruuden tavoittelua. Pearl Harborissa sodan arki on sen sijaan huomattavasti verettömämpää. Taistelukohtauksissa lentokoneet räjähtävät palasiksi ja taistelulaivat repeävät kahtia, mutta luotien ja sirpaleiden tielle osuvat onnettomat kaatuvat lähes verta vuodattamatta. Sairaalakohtauksissa haavoittuneiden vammat näytetään etäytettyinä ja tarkemmitta yksityiskohditta. Veren vuodattamista karsimalla tuotantoyhtiö pyrkikin mitä ilmeisimmin mahdollisimman alhaiseen ikärajasuositukseen.

Historiaa vain lavasteissa

Pearl Harborin tekijät ovat korostaneet tulkintansa autenttisuutta kertomalla haastatelleensa pommituksen todistaneita henkilöitä. Elokuva taas pyrkii todellisuusilluusioon esimerkiksi käyttämällä kerronnassaan fiktiivistä kaitafilmimateriaalia. Elokuvan tarjoamat yksityiskohdat – muun muassa Coca Cola -pullojen käyttö verenluovutuksessa ja potilaan tilan vakavuusasteen merkitseminen huulipunalla – herättivät arvostelijat keskustelemaan elokuvan tarjoamasta menneisyyskuvasta. Historiantutkimus hylkää kuitenkin kyseiset yksityiskohdat elokuvan tarjoaman ajankuvan autenttisuuden puntarina. Ne ovat pelkästään sälää, jonka avulla elokuvan tekijät pyrkivät luomaan illuusiota menneisyydestä. Reilu vuosikymmen takaperin, erityisesti Oliver Stonen tarjoamien valkokangasoppituntien jälkeen, joukko historioitsijoita ryhtyi korostamaan elokuvan merkitystä historiatietoisuutemme luomisessa. He hylkäsivät filmille eksyneet lapsukset, esimerkiksi liian varhaiseen aikaan eksyneet esineet tai ajatukset, hedelmättöminä tutkimukselle.

Autenttisuuden tavoittelu on elokuvassa lopulta vain rekvisiittaa, joka pyrkii luomaan hyväksyntää elokuvan tarjoamalle tulkinnalle. Knoppitietoja kiinnostavampaa onkin Pearl Harborin tarjoama kokonaiskuva menneisyydestä. Visuaalisesti Disneyn liukuhihnalta valmistunut sota edustaa viimeisintä osaamista, mutta kerronnallisesti se on istutettu vuosikymmeniä vanhaan muottiin. Hyökkäys on visuaalisesti näyttävä kaikissa yksityiskohtien kuvauksessaan. Pearl Harbor kertoo traumaattisen episodin Yhdysvaltain historiassa puhdasoppisesti Hollywood-historian" lakien mukaisesti. Historiallinen tapahtuma esitetään yksilöiden kokemana. Elokuva ei kerro esimerkiksi sitä, miksi Japani alkoi tökkiä nukkuvaa jättiläistä hereille tai miksi Yhdysvallat oli aiemmin pidättäytynyt osallistumasta käynnissä olleeseen maailmanpaloon. Japanin yllätyshyökkäys tarjoaa elokuvassa Titanicista (1997) tutut spektaakkelin raamit kolmiodraamalle. Tarinan romanttinen, täysin fiktiivinen aines tarjoaa ohjaajalle aineksia tunteiden herättelyyn ja tuo samalla uutta materiaalia historian tapahtumaan.

Yksinkertaistettua historiaa – alku ja lupaus onnellisesta lopusta

Pearl Harborin mainoslause osaa kertoa Yhdysvaltojen liittymisestä sotaan: It was the end of innocence, and the dawn of a nation's greatest glory". Täydellisestä viattomuuden menetyksestä ei voi kuitenkaan puhua, sillä amerikkalaiset olivat jo laittaneet japanilaiset ahtaalle talouspakottein ja luoneet Tyynenmeren laivaston varotoimena japanilaisten luomalle uhalle. Eikä edes hyökkäys onnistunut niin täydellisesti kuin elokuva antaa ymmärtää. Isku ei missään nimessä halvaannuttanut USA:n sotilaallista asemaa Tyynellä valtamerellä. Hyökkäyksen aikana yli puolet Yhdysvaltain Tyynenmeren laivastosta oli sotaharjoituksissa ulapalla, muun muassa kaikki lentotukialukset. Iskun strateginen epäonnistuminen pakotti Japanin muuttamaan strategiaansa, siinä kuitenkaan suuremmin onnistumatta. Vain vuotta myöhemmin japanilaiset olivatkin jo ottavampana osapuolena Tyynenmeren areenalla. Tarinan kannalta todellisuutta rumemmat ja vakavammat menetykset sopivat paremmin syyksi sodanjulistukseen. Elokuva välttelee historioitsijoiden esittämiä arkoja kysymyksiä ja yksinkertaistaa sotaan johtaneita kausaalisuhteita.

Vaikka Pearl Harbor ei syyllistä japanilaisia hyökkäyksestä vaan esittää sotilaallisen ratkaisun pikemminkin pakon sanelemana ja epätoivoisena eleenä, on tilit saatava tasattua elokuvassa ennen onnellista loppua. Pearl Harborissa muutaman japanilaisen lentokoneen pudottaminen ei riittänyt tähän. Pearl Harborin päättävä viimeinen puolituntinen, Tokion asetehtaiden pommittaminen kostoksi ja taistelutahdon nostattamiseksi, antaa viimeisen sanan amerikkalaisille. Amerikkalaisten sankarillisuutta ja uhrautuvaisuutta korostava isänmaallinen takaisinmaksu esitetään vihollisen tekoa ylevämmin. Japanilaiset pommittivat ja ampuivat lähes kaikkea, mikä liikkuu, ja heidän lähettämiensä luotien tielle joutuivat sotilaiden ohella sairaalahenkilökunnan jäsenet. Sen sijaan kostoretkelle lähtevät amerikkalaiset korostavat puheissaan jatkuvasti vain sotilaallisten kohteiden tuhoamista. Kostopommitus esitetään elokuvassa steriilinä ja verettömänä, ainoat merkit onnistuneesta tehtävästä ovat savuavat asetehtaat. Elokuva pyrkiikin kaikin keinoin esittämään amerikkalaisten toimet Tyynellämerellä kaikinpuolin ei ainoastaan oikeutettuna vaan myös hyvän sodankäynnin mukaisena. Sodan loppuvaiheessa Yhdysvaltain toteuttamat laajamittaiset Tokion pommitukset, joissa kuoli enemmän siviiliväestöä kuin atomipommin pudotuksessa, eivät ole mahtuneet elokuvaan.

Kadonneiden vihollisten jälkeen

Luomalla vastakohta-asettelun meidän" ja vihollisen välille Hollywood on perustellut amerikkalaisten oikeutusta sotaan. Kelpo vastustajat ovat tarjonneet sankareille mahdollisuuden testata kuntoisuuttaan ja oikeamielisyyttään. Oikeutettu sota on myös taannut kotijoukkojen valjastamisen taistelurintamaan pahaa vastaan. Kylmän sodan jälkeinen Hollywood onkin kohdannut vaikeuksia vanhojen, hyvien ja arvoistensa vihollisten kaikotessa kansainväliseltä areenalta. 1990-luvun alussa pahojen kommunistien perijäksi suunniteltiin esimerkiksi Muhammedin nimeen vannovia ja itämafian terroristigangstereita. Menneisyys tarjoaa mahdollisuuden palata aikaan, jolloin vihollinen oli selkeästi tunnistettava ja vakavasti otettava. Menneisyys tarjoaa tilaisuuden vanhojen viholliskuvien lämmittelyyn. Elokuvien tavoite – rahan tekeminen – vaatii kuitenkin tarinoiden höyläämistä muotoon, joka mahdollistaa rahastuksen myös vihollismaissa". Ei siis ole ihme, että Pearl Harbor esittää myös saksalaiset siirtolaiset yhtä lojaaleina tähtilipulle kuin pidemmätkin sukujuuret uudessa maailmassa omaavat amerikkalaiset. Nousevan auringon maan kansalaiset esitetään puolestaan vain toivottomaan sotaan pakotettuina. Elokuva myös vaikenee sekä Euroopan että Aasian näyttämöillä tapahtuneesta siviiliväestöön kohdistuneesta väkivallasta.

Historiaa on siirretty valkokankaalle eri syistä. Hollywood on höylännyt menneisyydestä suuria tarinoita usein kovakouraisestikin. Valkokangashistorian avulla on pyritty antamaan moraalisia oppitunteja tai näyttämään suunta, mistä löytää vaaniva vaara. Pearl Harbor osoittaa, mikä on viime aikoina voimakkain menneisyyttä muokkaava voima. Bayn elokuvassa sodan näyttämistä täytyi aikaistaa ja esitettyä historiaa sorvata soveliaammaksi, viholliskuvia muokata poliittisesti korrektimmiksi ja sodan seuraamuksia verettömämmiksi – vain siksi, että kassakoneet olisivat kilisseet iloisemmin kaikilla mahdollisilla katsojarintamilla. Sodan järjettömyyttä korostavien Pelastakaa sotamies Ryanin ja Veteen piirretyn viivan rinnalla Pearl Harborin romantiikalla ja sydänsuruilla kyllästetty kuvaus toisesta maailmansodasta jää kaikissa kosiskeluissaan näkökulmattomaksi.