James Coburn - In Memoriam

James Coburnin kuolema marraskuussa 2002 pisti monen elokuvaharrastajan hiljaiseksi. Pitkän uran tehnyt omaperäinen näyttelijä oli mukana yli sadassa elokuvassa. Erityisesti lännenelokuvan ystäville Coburnin nimi herättää nostalgisia muistoja lajityypin 1960- ja 70-luvun vuosilta, jotka eivät suinkaan olleet sen rappiokautta, vaan joutsenlaulun aikaa. Coburnin uraan mahtui kuitenkin paljon muutakin kuin muutama länkkäriklassikko.

James Coburn syntyi Laurelissa, Nebraskassa 31.8.1928. Automekaanikon poika suuntasi jo nuorena näyttelijän uralle ja opiskeli alaa mm. University of Southern Californiassa ja New Yorkissa legendaarisen Stella Adlerin opissa. Kuten moni muukin 1960-luvulla itsensä läpi lyönyt näyttelijä, myös Coburn aloitti uransa televisiossa, livenä kuvatuissa tv-näytelmissä ja mainoksissa. Vuonna 1959 Coburn teki elokuvadebyyttinsä, ja silloin hänet nähtiin kahdessa elokuvassa, joista toinen oli Budd Boetticherin Randoldph Scott-western Lainsuojattomien jäljillä (Ride Lonesome). Pitkä, luiseva ja kapeakasvoinen Coburn sopi hyvin niin sankarin kuin konnan rooliin, ja 1960-luvun alussa hän profiloitui vahvoihin sivuosarooleihin. Sellaisiin, joilla ei ollut paljoa repliikkejä, mutta joiden fyysinen olemus puhui omaa kieltään. Läpimurtona voidaan pitää veitsimiehen" roolia John Sturgesin Kurosawa-muunnelmassa Seitsemän rohkeaa miestä (The Magnificent Seven, 1960) Niitä seurasivat vastaavanlaiset kovien miesten roolit Don Siegelin kyynisen realistisessa sotaelokuvassa 6 urhoa (Hell is for Heroes, 1962) ja tähtinäyttelijöiden miehittämässä seikkailuelokuvassa Suuri pakoretki (The Great Escape, 1963).

Coburnin imagona oli toimintaelokuvan mies, mutta hänen tähtikuvansa oli silti erilainen kuin nykyisillä toimintasankareilla. Jos vertaa Coburnia tai vaikka Lee Marvinia 1980-luvulla vakiintuneeseen toimintasankarin perustyyppiin, niin ero on melkoinen. Coburn, Marvin tai Clint Eastwood eivät olleet huippuunsa trimmattuja bodareita. Pikemminkin he näyttivät keskiraskaan sarjan nyrkkeilijöiltä, jotka olivat harhailleet erämaassa muutaman päivän ilman ruokaa. Se vähäeleisyys, jolla he roolinsa hoitivat, näytti oman ajan kriitikoiden silmissä yksiulotteisuudelta. Marlon Brandon tai Paul Newmanin metodinäyttelemisen rinnalla nämä kivikasvot näyttivät jäykiltä, jopa puisevilta. Nykypäivän perspektiivistä toimintahanslankarien minimalismi näyttää kuitenkin kiinnostavammalta kuin monien aikakauden Hollywood-tähtien vakavat roolit". Vaikka Coburnilla oli kovanaaman valkokangasimago, hän totesi myöhemmin lakonisesti, ettei koskaan ollut joutunut todelliseen tappeluun: "En koskaan mene paikkoihin, joissa näyttelijöiden kimppuun käydään. Luen vain vuorosanani, ja stuntman tekee raskaat työt."

Coburn sai tilaisuutensa myös päärooleissa, kun hänestä yritettiin leipoa uutta James Bondia rennossa agenttileffassa Derek Flint erikoistehtävissä (Our Man Flint, 1966), joka poiki jatko-osankin. On hupaisa havaita, kuinka elokuvan mainosjuliste hyödyntää Bond-leffojen muottia. Vaikka Coburn oli, Turun Sanomien kriitikkoa Tapani Maskulaa väljästi siteeraten, riittävän ruma mies" rooliin, ei Flintistä sittenkään tullut Bondin kilpailijaa. Flint-elokuvat jäivät suosiostaan huolimatta kuriositeetiksi Coburnin uralla, jonka ehkä tunnetummat episodit liittyvät yhteistyöhön Sam Peckinpah'n kanssa.

Elokuvanteon helvetinmyllyssä – Coburn ja Peckinpah

Aliarvostetut Pat Garrett & Billy the Kid (Pat Garrett and Billy the Kid, 1974) ja Rautaristi (Cross of Iron, 1977) ovat nousseet suurempaan arvoon vasta 1990-luvulla. Nykyään niitä pidetäänkin sekä Peckinpah'n että Coburnin uran parhaimmistoon kuuluvina elokuvina. Kummankin elokuvien tekoprosessia painoivat tuotannolliset ongelmat sekä Bloody Samin" rankka juopottelu. Tuotantoyhtiö riisti Pat Garrettin & Billy the Kidin itselleen ennen ensi-iltaa ja leikkasi siitä ohjaajan selän takana torson version. Peckinpah raivostui tapahtuneesta niin paljon, että oli täysin tosissaan tilaamassa El Indiolta eli Emilio Fernandezilta eli Hurjan joukon (The Wild Bunch, 1969) kenraali Mapachelta muutaman meksikolaisen palkkamurhaajan, pistoleron, joiden oli määrä mennä paukuttamaan studiopomoihin ylimääräisiä reikiä. Yliampuvan reagoinnin kyllä ymmärtää. Alkuperäinen Pat Garrett & Billy the Kid on aivan toiselta planeetalta kuin studion raiskaama ensi-iltaversio. Alkuperäisversion olemassaolosta saa kiittää Ted Turnerin tv-yhtiötä, joka jollainen tavalla oli onnistunut sen hankkimaan käsiinsä. Kummatkin on versiot on nähty Suomen televisiossa.

Pat Garrett & Billy the Kidin teko oli ajoittain suorastaan kaaottista. Coburn on kertonut, että elokuvaa tehtiin jossain Meksikon unohdetuilla takamailla. Vesi oli mutaista, ruoka huonoa, päivät hiekkaisen tuulen tuivertamia ja yöt kuolettavan kylmiä. Jossain vaiheessa lähes koko kuvausryhmään iski ankara kuumetauti, mutta töitä paiskittiin siitä huolimatta. Viinan voimalla tietenkin. Coburnin mukaan elokuvassa on pari kohtausta, joita hän ei muista filmanneensa. Niin tai näin, modernin westernin mestariteos on pääosia vetävien Coburnin ja Kris Kristoffersonin juhlaa. Kumpikin kulkee oman väkivallan värittämän, alakuloisen ympyränsä, kunnes polut kohtalokkaasti kohtaavat. Coburnin jokaisessa kohtauksessa on väkevää latausta, joka henkii harvinaisen puhdasta valkokangaskarismaa. Coburnin ja ohjaaja Peckinpah'n ystävyys oli erittäin syvää huolimatta heidän luonteidensa erilaisuuksista, tai ehkä juuri sen takia.

Rautaristi jäi Peckinpah'n ainoaksi sotaelokuvaksi ja on ylipäätään niitä harvoja saksalaissotilaiden näkökulmasta filmille tehtyjä taistelukuvauksia toisesta maailmansodasta. Peckinpah valmisti Rautaristiä melkeinpä maanpakolaisena. Hurjat elämäntavat sekä alituinen riitely tuottajien ja tuotantoyhtiöiden kanssa olivat sulkeneet Hollywoodissa monta ovea hänen edestään ja takanaan. Rautaristi valmistuikin pääasiassa eurooppalaisella rahoituksella mutta helppoa elokuvan tekeminen ei sittenkään ollut. Jo uransa ehtoopuolta kävelevä Peckinpah ei ehtinyt kunnolla käsikirjoittamaan romaanisovitusta vaan joutui painimaan viimeistelemättömän skenaarion kimpussa läpi koko produktion. Lisäksi silloisessa Jugoslaviassa filmatun elokuvan tuottajana hääri lähinnä pornobisneksessä aiemmin pyörinyt engelsmanni, joka tuotti kuvausryhmälle suurta päänvaivaa, kun tarvittavaa rahaa tai kalustoa ei löytynytkään. Esimerkiksi elokuvan loppu muutettiin, kun kassa näytti nollaa. Se, mitä valmiina nähdään, on James Coburnin ja Maximilian Schellin improvisoimaa.

Rujo sotaelokuva puhuttelee kuitenkin edelleen ja sisältää monta nerokasta hetkeä. Raivoisat taistelukohtaukset ja esimerkiksi kersantti Steinerin taistelustressin aiheuttamien hallusinaatioiden surrealistinen kuvaus sotilassairaalassa ovat edelleen unohtumatonta katsottavaa. Coburn oli kersantti Steinerina näyttelijänä yli parhaimpansa. Sen verran maagista katsottavaa hän on filmillä. Itse ohjaajan viha studiopamppuja kohtaan ilmenee etenkin kohtauksessa, jossa Steiner sanoo vihaavansa kaikkia upseereita. Mutta miten Coburn sen tekeekään... Hän on kertonut miettineensä asiaa hetken ja tulleensa siihen tulokseen, että vuorosanat ilmaisevat niin rankkaa vihan tunnetta, että ne on pakko kuiskata, jolloin niiden teho on jotain aivan toista. Hyvä ystävä tiesi, mitä ohjaaja ajoi takaa.

Coburnin ja Peckinpah'n elokuvallisen yhteistyön loppu ei ole kuitenkaan kovin mairittelevaa. Peckinpah ohjasi Raivopäitä (Convoy, 1978) ja piti itsensä erossa viinasta kokaiinin avulla ei niin toimivin seurauksin. Coburn kiirehti vanhan ystävänsä avuksi second unit directorin tehtäviin. Tosin Coburnin on sanottu tehneen varsinaistakin ohjaustyötä, sillä Peckinpah oli välillä työkyvytön". Kaikesta huolimatta elokuva valmistui, vaikka se ei todellakaan ollut sulka kenenkään hattuun. Mutta yhteiset kokemukset – vaikkakin välillä raskaat – Peckinpah'n kanssa jättivät Coburnille kuitenkin lähtemättömät muistot. Coburn on osuvasti kuvaillut ystäväänsä miehenä, joka otti minut mukaansa suuriin seikkailuihin" ja joka työnsi minut yli reunan ja hyppäsi aina itse perässä".

Alamäestä Oscar-voittajaksi

Peckinpah'n elokuvien ohella 1970-luvulla Coburn esiintyi sivuosassa monissa muistettavissa elokuvissa, jotka eivät olleet suuria kassamenestyksiä mutta jotka kiinnittivät elokuvaharrastajien huomion. Sellaisia olivat Sergio Leonen aliarvostettu vallankumouslänkkäri Maahan, senkin hölmö (Duck You, Sucker, 1972) tai Walter Hillin Haastaja (Hard Times, 1975), jossa Coburn esitti Charles Bronsonin nyrkkeilymanageria. 1970-luvulla Coburn ystäväpiiriin kuului Bruce Lee, joka myös opasti häntä taistelulajien saloihin. Ystävyys tuotti myös erikoisen elokuvan, Hiljainen huilu (Silent Flute, levitetty myös nimellä Circle of Iron, 1979), jonka käsikirjoittamiseen sekä Coburn että Lee osallistuivat ja jossa Leen oli tarkoitus näytellä pääosaa. Hän kuitenkin kuoli ennen kuvausten alkamista. Coburn oli sitten ystävänsä hautajaisissa arkunkantajana.

Pian Rautaristin jälkeen Coburnin ura kääntyi laskusuuntaan, osittain myös henkilökohtaisten ongelmien vuoksi. 1980-luku oli Coburnille vaikeaa aikaa. Riitaisa ero ensimmäisestä vaimosta koetteli henkisiä voimavaroja samalla kun terveyskin alkoi reistailla. Hän vetäytyi taka-alalle, sillä nivelreuman seurauksena näyttelijän ammatin harjoittaminen kävi vaikeaksi, ja leipä oli revittävä jopa japanilaisista tv-mainoksista (!). Paluu Hollywoodiin tapahtui pikkuhiljaa eikä mitenkään ruusuisissa merkeissä. Veteraanille oli käyttöä sen tasoluokan elokuvissa kuin Young Guns II ja Hudson Hawk, joissa ikääntynyt näyttelijä rahdattiin kameran eteen antamaan surkeille teelmyksille edes jonkinlaista arvokkuutta. Saattaa olla, että Coburn olisi jämähtänyt tällaiseksi koristeeksi, ellei olisi tapahtunut kahta merkittävää asiaa. Ensinnäkin hänen terveydentilansa parani merkittävästi, kiitos lääketieteen ja hoitotekniikan kehittymisen, mikä mahdollisti täysipainoisen paneutumisen näyttelemiseen. Toiseksi Paul Schrader kiinnitti Coburnin elokuvaan Affliction – verijäljet (Affliction, 1997).

Coburn esittää elokuvassa päähenkilön (Nick Nolte) isää, perhettään terrorisoivaa ilkeää alkoholistia. Tarinan mukaan Schrader varoitti Coburnia, että jos tämä vain hortoilisi roolin rutiinilla läpi, niin rooleihinsa huolella valmistautuva Nolte jättäisi hänet varjoonsa. Coburn vastasi: "Haluatko siis todella, että minä oikeasti näyttelen? Sellaista minulta ei ole usein pyydetty, mutta voin tehdä sen." Ja sen hän todella teki. Coburnin suorituksessa on valtavaa intensiteettiä, pinnan alla kytevää väkivaltaa ja arvaamattomuutta. Yllättävää kyllä, myös Oscar-akatemia huomasi Coburnin poikkeuksellinen roolityön ja ojensi tälle vuoden pystin 1999 gaalassa. Kiitospuhe osoitti, kuinka tärkeä tämä haasteellinen rooli oli ollut näyttelijälle kaikkien rutiinisuoritusten jälkeen: "Katsokaas, joitain elokuvia teet rahasta, joitain rakkaudesta. Tämä on rakkauden lapsi".

Loppuun asti aktiivisesti työskennelleen Coburnin viimeiseksi elokuvaksi jäi American Gun (2002). Vaikka Coburn oli mukana aivan luvattomankin heikoissa produktioissa, niin vanhoilla päivillään Coburnista tuli silti vetelän Hollywood-mössön kriitikko. Suorapuheinen näyttelijä antoi haastattelussa madonluvut nyky-Hollywoodille sanoilla, jotka valitettavasti kuulostavat yhä ajankohtaisimmilta:

"Suurin osa studioista tekee elokuvista teineille, ja siksi he eivät halua nähdä mitään harmaahiuksisia käppänöitä. Näyttää siltä, että monille tuottajille Marvelin sarjakuvat ovat korkeatasoisinta kirjallisuutta, mitä he ovat lukeneet. Siksi näemme niin monia sarjakuvia valkokangasversioina ja entistä suurempia aseita ja räjähdyksiä. Kaikki on niin sensaatiohakuista. Tunteiden tai ajatusten herättämisen sijaan he haluavat vain herättää huomiota."

Lähteet

The Unofficial James Coburn Fan Club: http://benmont.lib.net/james_coburn/english_top.html

Internet Movie Database: http://us.imdb.com/Name?Coburn,%20James

Fine, Marshall: Bloody Sam – The Life and Films of Sam Peckinpah.

Weddle, David: "If They Move... Kill 'em" The Life and Times of Sam Peckinpah.