Propagandan ja taiteen leikkauspiste

Taiteen ja propagandan ero on joskus hiuksenhieno. Tästä esimerkkinä kaksi ohjaajaa, Leni Riefenstahl ja Sergei Eisenstein. Monien mielestä heidän rinnastamisensa tuntuu epäilemättä rienaukselta ja vääristelyltä, samalla tavoin kuin natsismin ja kommunismin vertailu. Eisenstein oli elokuvan kieliopin merkittävimpiä arkkitehtejä, kun taas Riefenstahl on sielunsa paholaiselle myynyt esteetikko. Vertailu tekee kieltämättä vääryyttä Eisensteinille, joka joutui ensin epäsuorasti, sitten hyvin konkreettisesti, kärsimään diktaattorin oikuista. Silti, rinnastuksella on perusteensa.

Molemmat olivat totalitaarisen järjestelmän palvelijoita – kuinka halukkaita sellaisia, se on jo vaikeampi kysymys. Eisenstein on klassikko, jonka elokuvia filmihullut palvovat (syystä) edelleen ympäri maailmaa. Kuitenkin esimerkiksi Lokakuuta katsoessa kiinnittyy huomio kuuluisien montaasijaksojen ohella siihen, että kyse on puhtaasta propagandaelokuvasta. Ensisijaisesti sitä kuitenkin tulkitaan taiteena, ei propagandana. Onhan kyse suuren mestarin taidonnäytteestä, jonka edessä pitäisi vain hiljentyä ja laittaa poliittisesti häiritsevät tekijät järjestelmän piikkiin. No, Neuvostoliitossa propaganda ymmärrettiin positiivisena käsitteenä, kansan valistamisena vastakohtana taantumukselliselle" propagandalle.

Myös Dave Griffithin Kansakunnan synty on esimerkki elokuvataiteen klassikosta, jonka poliittista sanomaa on nykypäivän katsojan vaikea lähestyä – ellei sitten satu olemaan paatunut rasisti. On hämmentävää ajatella, että tämä yksi mykän elokuvan juhlitummista teoksista on samalla eräs kaikkien aikojen rasistisimpia amerikkalaisia elokuvia. Sen ohjaaja uskoi tosin kuvaavansa Yhdysvaltain historiaa sellaisena kuin se oli". Griffithille kyse ei ollutkaan politiikasta, vaan historiallisesta totuudesta", johon hän sydänjuuriaan myöden uskoi. Tämä tietoinen pyrkimys poliittisuuden kieltämiseen ja eri tavalla määriteltyyn realismiin vetoaminen on ollut yksi poliittisen elokuvan tunnusmerkkejä.

Myöhemmin, kun Hollywood-elokuvan konventiot olivat vakiintuneet, poliittisesta elokuvasta tuli lähes kirosana. Klassisen Hollywood-elokuvan ideologinen funktio oli ristiriitojen tasoittaminen. Kansa piti yhdistää väljästi määritellyn amerikkalaisuuden taakse, ja poliittiset saarnat vain jakoivat maksavaa yleisöä. Niinpä ideologisen viestin verhoilusta viihteen kaapuun tuli Hollywoodin tavaramerkki. Tämän tiesi myös amerikkalaista elokuvaa ihaillut Joseph Goebbels, joka uskoi propagandan uppoavan katsojiin parhaiten silloin, kun se tarjottiin eskapistisen viihteen kuorruttamana.

Leimallisesti kantaaottavat tai propagandistiset elokuvat ovat erityisesti olleet historiantutkijoiden mielenkiinnon kohteina. Onhan niiden heijastussuhde oman aikansa yhteiskuntaan ilmiselvä, varsinkin silloin, kun ne ovat ideologisesti kovin yksiäänisen järjestelmän tuotteita. Eisensteinin ja Riefenstahlin tutkimisen kautta päästään totalitaarisen vallan ytimeen, joten ne ovat herkullisia lähteitä historiantutkijalle. Mutta on muistettava, että esimerkiksi South Park voi olla yhtä paljastava lähde nykyajan amerikkalaista kulttuuria tutkittaessa. Jotkut tutkijat kokevat silti nykypäivän audiovisuaalisen kulttuurin moninaisuuden tutkimuksen rasitteeksi. Esimerkiksi maineikas elokuvatutkija Pierre Sorlin valitti 1990-luvun lopulla, että historiantutkijan kannattaa keskittyä ennen 1960-lukua valmistuneisiin elokuviin, sillä niiden sisältämää merkitysmaailma on hallittavissa – siis palautettavissa yhteiskunnalliseen todellisuuteen. Toisin sanoen ennen 1960-lukua kuvat viittasivat todellisuuteen, mutta sen jälkeen toisiin kuviin. Tämä pitää osin paikkansa, mutta takertuminen vain turvallisesti hallittavaan menneisyyteen ei voi olla audiovisuaalisen kulttuurin historiaa setvivän tutkijan lähtökohta. Kontekstuaalisen kentän rannattomuus ei ole riittävä syy siihen, että nostettaisiin kädet pystyyn nykyelokuvan edessä. Sitä paitsi jo se, miten elokuva kertoo tarinassa, voi tehdä elokuvasta poliittisen. Feministien 1960-luvun iskulause, yksityinen on poliittista", sopii myös elokuvaan – kenties myös sen kuluttamiseen?