Syyskuun terrori-iskut ja mediakritiikin "ensimmäinen aalto"

Yhdysvaltojen syyskuun 2001 terrori-iskut ja sitä seurannut – ja yhä jatkuva – kansainvälispoliittinen kriisi tarvitsee jatkuvaa ja huolellista kriittistä analysointia. Aihe on ollut niin poikkeuksellinen, että tutkijoiltakin on vaadittu nopeaa reagointia tapahtumiin. Ensimmäiset teokset ilmestyivät muutama viikko terrorihyökkäysten jälkeen. Tähän mennessä julkaistuissa tutkimuksissa on pohdittu erityisesti iskujen asemaa mediakonfliktina, Yhdysvaltojen terrorismia vastaan julistaman sodan tulevia seuraamuksia sekä tämän johdosta syntyneen islamilaisen maailman ja lännen vastakkainasettelua.

Yhdysvalloissakin on oltu aidon kiinnostuneita syyskuun iskujen taustatekijöistä, mikä sinällään voidaan tulkita myönteiseksi kehitykseksi. Vastaavaa tapahtui heti Persianlahden sodan jälkeen, jolloin muutamassa vuodessa koettiin todellinen tutkimusten aalto. Heti syksyllä 2001 julkaistut ensimmäiset tutkimukset ovat kuitenkin jo auttamattomasti vanhentuneita. Tilanne on hankala, sillä vuoden 2001 syyskuun jälkeen tapahtumat ovat edenneet hurjaa vauhtia eteenpäin. Nyt onkin korkea aika pysähtyä miettimään jo tehtyä "ensimmäisen aallon" tutkimusta.

Suomalaiset mediatutkijat reagoivat tapahtumiin suorastaan esimerkillisellä nopeudella ja ensimmäiset tutkimukset ilmestyivät heti syksyllä 2001. Tampereen yliopiston mediakulttuurin professori Mikko Lehtosen kulttuuriälyköille suunnattu Syyskuun yhdennentoista merkitys ehti ensimmäisenä ja heti sen vanavedessä tuli ulos Jyväskylän yliopiston viestintätieteiden laitoksen mediainstituutin julkaisema Mediatesti. Syyskuun yhdestoista. Jyväskyläläisiä on turha syyttää ainakaan vähäisestä kunnianhimosta, koska Mediatestin tavoitteena oli olla ensimmäinen monitieteinen tutkielma aiheesta. Tästä syystä laitoksen keskeisiä voimavaroja valjastettiin kirjaprojektiin ja mukaan rekrytoitiin tutkijoiden lisäksi myös opiskelijoita. Hämmästyttävän intensiivisten työtalkoiden tuloksena Mediatesti puskettiin ulos puolessatoista kuukaudessa. Teoksen toimittaja Turo Uskali viittaa kirjan olleen "spontaani projekti", mikä ikävä kyllä näkyy myös lopputuloksessa.

Ontuvaa analyysiä

Mediatesti on kasa vaihtelevan tasoisia artikkeleita, joita ei ole riittävällä tavalla nivottu yhteen. Valitettavan monet niistä muistuttavat lähinnä mielipidekirjoituksia. Mielenkiintoisiksi osoittautuvien tutkimusteemojen käsittely jätetään pahasti kesken ja usein analysointi typistyy pelkkien kysymysten ja sitaattien luetteloinniksi. Järkevämpää olisi ollut pyrkiä keräämään tietoa siitä, miten analyysin kohteena olevat tiedotusvälineet ovat aikaisemmin uutisoineet muista kriiseistä ja millaisia eroja ja yhtäläisyyksiä näissä tavoissa on nähtävissä. Tärkeintä ei ole referoida, mitä keskeiset vaikuttajat ja toimijat lausuivat tiedotusvälineissä, vaan etsiä tapahtumille rakentavia syy–seuraus-suhteita. Mitkä tapahtuvat ovat jääneet uutislähetysten ulkopuolelle? Miksi tiedotusvälineiden kritiikki oli niin rajoittunutta syksyllä 2001? Toisaalta tämän tutkimusotteen haltuun ottaminen olisi vienyt huomattavasti enemmän aikaa.

Huolimaton ote heijastuu myös hieman ontuvaan kielenkäyttöön, jota näkee lähinnä viime hetken paniikissa kirjoitetuissa sanomalehtiartikkeleissa. Harvoin arvostelussa pitää puuttua myös tieteellisen teoksen muotoseikkoihin. Kirjan ulkoasu on kuitenkin aika huolimattomasti tehty. Kritiikki saattaa tuntua epäreilulta, koska kysymyksessä on sentään talkootyöllä kasaan heitetty laitosjulkaisu, mutta taiton amatöörimäisyys on jälleen esimerkki kirjan toimittajien liiallisesta kiireydestä.

Kiinnostavia mutta lyhyitä puheenvuoroja

Mukana on kuitenkin monia hyvin mietittyjä ja perusteltuja artikkeleita. Näistä mainittakoon esimerkiksi Heikki Luostarisen analyysi Yhdysvaltojen kriisiä ja sotaa koskevasta tiedotuskäytännöstä, johon on saatu mukaan myös historiallista perspektiiviä. Opiskelijat ovat nähneet huomattavasti vaivaa kerätessään eri maiden lehtikirjoittelua omaksi yhteenvedoksi. On sinällään myönteistä, että aivan tavallisille perusopiskelijoillekin on tarjottu mahdollisuutta kokeilla, miltä tutkijantyö maistuu. Varsin kiintoisia olivat myös artikkelit, joissa tarkasteltiin syyskuun tapahtumien näkymistä tv-chateissa ja verkkokeskusteluissa, ja ylipäätään pohdittiin internetin merkitystä tapahtumien uutisoijana. Tosin tässäkin suhteessa kirjoittajat eivät syvenny pohtimaan on-line-journalismin erityisasemaa kriisien uutisoinnissa.

Mukana on myös Helsingin Sanomien Aasian-kirjeenvaihtaja Pekka Mykkäsen asiallinen ja terävä kuvaus Afganistanin pommitusten aikaisesta mediakonfliktista ja toimittajan nihilistisestä työkuvasta sodan keskellä. Kansainvälisten konfliktien käsittely ja uutisointi on ja tulee olemaan luonteeltaan arvoväritteistä. Mykkäsen mukaan tutkijankammioihinsa sulkeutuneet mediakriitikot eivät välttämättä ymmärrä, miten hankalaa on toteuttaa puolueetonta tai edes riittävää sotajournalismia. Siksi nykyään länsimaissa tiedetään enemmän pernarutosta ja islamista kuin koskaan tiedettiin tutseista ja hutuista Ruandan kansanmurhan aikoikin.

Nopeus ei ratkaise laatua

Mediatesti on kysymyksiä herättävä teos, joka valitettavasti epäonnistuu tehtävässään luoda laajaa ja monitieteistä tutkimusotetta. Lopputulos muistuttaa sillisalaattia, joka yleensäkin on tämänkaltaisen instant-tutkimuksen perisynti. Lisäksi tekijöiden ilmeinen kömmähdys oli julkaista teos juuri silloin, kun Yhdysvaltojen Afganistanin operaatio oli vielä kesken.

Kritiikistä huolimatta "pikajulkaisujen" asemaa akateemisessa maailmassa voidaan pitää oikeutettuna. Ottaen huomioon toimitustyöhön käytetyn ajan Mediatestin lopputulosta voidaan pitää ihan tyydyttävänä. Osittain tästä syystä sisällölliset puutteet ovat anteeksi annettavissa. Olisiko kuitenkin ollut paikallaan varautua pieneen malttiin? Nopeasti julkaistun tutkimuksen laatu ei ole välttämättä kaikkein paras, eikä se anna edes kovin hyvää kuvaa julkaisun toimittaneesta laitoksesta. Nopea reagointi lienee akateemisessakin maailmassa aina paikallaan, mutta silloinkaan heikkoa laatua ei voi puolustella pelkällä kiireellä.