Wider Screen 1/2002

- Pääkirjoitus -

Lajityyppi on kohtalomme

Nykykatsojan voi olla vaikea mieltää elokuvaa ilman lajityyppejä. Millä muulla tavoilla elokuvia voisi kuvailla ja luokitella kuin sijoittaa ne johonkin lajityyppitraditioon? Amerikkalaisen elokuvan jäsennystavasta on yhä ilmeisemmin tullut koko maailman elokuvan mittari, jonka mukaan elokuvia lokeroidaan. Lajityyppien keskinäiset erot ovat siten muutakin kuin vain käsitteiden määrittelyyn pakkomielteisesti suhtautuvien tutkijoiden hiustenhalkomista. Ei ole lainkaan yhdentekevää, luetaanko esim. Frankenstein-elokuvat kauhuelokuviksi vai tieteiselokuviksi. Elokuvan kiinnittäminen lajityyppiin antaa sille suhteellisen kiinteän merkityspohjan. Traditio.

Lajityypit ovat kivoja legolaatikoita, joiden palasia yhdistelemällä luovat elokuvantekijät hakevat uusia kombinaatioita ja tuotantoyhtiöt entistä suurempi voittoja. Toisaalta käsite on samalla väljentynyt, joskus lähes muodottomaksi möhkäleeksi. Enää se ei tarkoita ahtaasti määriteltyä, pitkästä traditiosta nousevaa ja pysyvää lajityyppikoodistoa. Pikemminkin se on joustava luokittelujärjestelmä. Niinpä joskus näkee puhuttavan "Kaurismäki-lajityypistä" viitattaessa Aki Kaurismäen elokuviin ja niiden muutamiin jäljittelijöihin, vaikka ohjaajan järjestelmällisenä pyrkimyksenä on ollut Hollywoodin lajityyppikaavojen ulkopuolella pysyminen.

Suomalaisessa elokuvassakin sellaiset termit kuin "katsojaryhmä" ovat yleistyneet samaa tahtia kotimaisen tuotannon viime vuosien menestyksen kanssa. Lajityyppien luova soveltaminen on epäilemättä avain menestykseen. Kääntöpuolena vaanii sellainen elokuvan ja visuaalisen ilmaisun köyhtyminen, jossa periferian elokuvantekijät yrittävät matkia ison maailman meininkiä ilman vastaavia resursseja. Tuloksena on valitettavan usein mielenkiinnottomia standardituotteita, joista puuttuu näkemyksellisyys tai kansallinen omaleimaisuus. Toisaalta lajityyppien – tai laajemmin ymmärrettynä yleensä tarinaelokuvan – merkityksen kieltäminen on turhaa taistelua tuulimyllyjä vastaan. Kovin kaukaisilta tuntuvat nyt ne 1960-luvun ajat, jolloin vihaiset nuoret miehet halusivat rikkoa rajoja ja sysätä syrjään tarinaelokuvan yhteiskunnallisesti valveutuneen taiteen tieltä.

Suuri yleisö – sekin käsitteenä yhtä venyvä ja paukkuva kuin lajityyppi – pakeni Suomessa kokeiluja turvallisten Turhapurojen pariin, jotka sitten näyttävät kestäneen aikaa paremmin kuin julistava taide. Taide-elokuvan partisaaneille elokuvankatselun mielihyväperusteen tunnustaminen voi ottaa lujille, mutta miten muuten voitaisiin selittää amerikkalaisen elokuvan universaali voittokulku? Ei se pelkästä markkinoinnista ja kapitalismin kaikkialle ulottuvasta vaikutuksesta johdu, vaan tarinankertomisen perinteestä, tarinankertomisen taiteesta.

Wider Screen