Lajityypin anatomia - Rick Altman: Elokuva ja genre

Mitä tarkoittaa puhe elokuvan lajityypeistä? Ainakin amerikkalaisen elokuvan historiaa tutkivan täytyy yleensä jossain vaiheessa ottaa kantaa genren käsitteeseen. Ensi katsomalta genren määrittely tuntuu yksinkertaiselta, mutta mitä enemmän asiasta lukee, sitä monimutkaisemmalta se tuntuu. Genretutkimuksesta on tullut elokuvatutkimuksen sisällä alalaji, jossa on oma käsitteistö ja kilpailevia koulukuntia. Kun mukaan lisätään vielä kirjallisuustieteen massiivinen, Aristoteleen pohjalta ponnistava genren tutkimustraditio, ollaan sellaisessa suossa, johon alaan vihkiytymätön harrastaja helposti uppoaa. Siksi Rick Altmanin vakuuttavan ja vaikutusvaltaisen Elokuva ja genre -teoksen suomentaminen on arvostettava teko, kädenojennus suomalaisille elokuvaharrastajille ja audiovisuaalista kulttuuria muodossa tai toisessa opiskeleville.

Altman pyrkii paitsi esittämään kunnianhimoisen synteesin aiemmasta genretutkimuksesta, myös oikomaan mielestään kyseenalaisia peruskäsityksiä sekä samalla formuloimaan oman teoriansa genren luonteesta. Elokuva ja genre on samanaikaisesti käsitehistoriallinen analyysi genrestä että ehdotus sen vaihtoehtoiseksi lukemistavaksi. Teoksessa riittää siis haastekerrointa. Epävarman kynäilijän yritelmänä tuloksena voisi olla toivottoman sekavaa ja puuduttavaa akateemista munkkilatinaa. Onneksi Altman tuntee asiansa niin hyvin, että osaa kirjoittaa riittävän selkeästi ja johdattaa lukijan aika tiheidenkin teoreettisten ryteikköjen läpi. Altman lähtee liikkeelle yksinkertaisista peruskysymyksistä, ja pyrkii – alussa esitetyn tutkimuskatsauksen jälkeen – välttämään genretutkijoiden keskinäisen viittaussuhteiden liiallista esittelyä. Sen sijaan hän pelaa alusta asti avoimin kortein ja rakentaa argumentointiaan selkeiden, jäntevästi muotoiltujen hypoteesien varaan.

Ylihistoriallisen genretutkimuksen kritiikki

Esiteltyään genren tutkimisen kirjavan tutkimusperinteen Altman lähtee rohkeasti polemisoimaan genreteorioiden yksinkertaistuksia vastaan. Genretutkimuksessa on 1970-luvulta lähtien ollut kaksi päälinjaa: genren ideologisia päämääriä ja sen ritualistista funktiota painottava lähestymistapa. Altman ei liputa varsinaisesti kummankaan puolesta, vaan kritisoi yleisesti genreteorioiden taipumusta nähdä lajityypit ylihistoriallisina ja muuttumattomina. Kohteena ovat on erityisesti alan siteeratut auktoriteetit John Cawelti ja Thomas Schatz sekä yleensä standardisoitumista, genrekaanoneita ja geneerisen prototyypin pysyvyyttä korostava näkemys. Varmuutta haikailevat genretutkijat ovat rakentaneet teoriansa kaikkein ilmeisempien ja kaavamaisimpien esimerkkien sekä pitkäikäisimpien genrejen varaan. Genrejä on kohdeltu selkeästi rajautuvina kategorioina, itsestään selvinä ja annettuina kokonaisuuksia.

Altmanin genreteorioihin kohdistama kritiikki on kiinnostavasti samantyyppistä kuin Hannu Salmen Elokuva ja historia -teoksessa esittämä luonnehdinta elokuvahistorian periodisoinnin ongelmista. Salmi korostaa elokuvahistorian tyylikausien usein olevan ylihistoriallisia, Leibnizin monadeja muistuttavia hermeettisiä kokonaisuuksia, jotka vain putkahtavat jostain valmiina esille ja sitten aikanaan päättyvät. Vastaavasti myös Altman kritisoi genreteorioita jatkuvuuden ylikorostamisesta ja genren puhtauden tarpeettomasta vaalimisesta. Kun genreteoriat korostavat pysyvyyttä, Altman painottaa ajallista muutosta, epäjatkuvuutta ja liian kiinteiden määritelmien ongelmallisuutta. Tässä mielessä hänen lähestymistapansa on hyvin historiallinen. Hän painottaa toistuvasti käsitteiden aikasidonnaisuutta: 1950-luvun kriitikko tarkasteli Douglas Sirkin elokuvia aivan toisessa kontekstissa ja aivan toisin lajityyppimäärein kuin 2000-luvun tutkija.

Altmanille genret ovat joustavia ja muuttuvia lajeja, jatkuvasti käynnissä olevan prosessin sivutuotteita. Ne ovat tilanteita, tapahtumaketjuja, jotka yleensä toistuvat tunnettavan kaavan mukaan. Altmania kiinnostavat erityisesti genremutaatiot, eri genrejä sulavasti yhdistelevät elokuvat. Hän osoittaa, että genresekoitukset ovat usein kiinnostaneet Hollywoodia enemmän kuin lajipuhtauden vaaliminen – jo senkin vuoksi että lajien yhdisteleminen on potentiaalisesti merkinnyt suurempaa katsojaryhmää.

Altmanin tutkimusotteessa empirian rooli ei ole vain teorian kuvittajana. Genreteorioissa huomio on yleensä itse elokuvatekstissä ja sen genreä ilmentävissä rakenteissa ja ominaispiirteissä, kun taas Altman tarkastelee tutkimusesimerkeissään koko elokuvan valmistusprosessia tuotantopäätöksistä markkinointiin ja vastaanottoon. Erityishuomiota saa klassinen Hollywood-elokuva, onhan Altman tunnettu erityisesti musikaalin tutkijana. Tarkastelukulmaa luontevasti vaihtelemalla genreä tarkastellaan vuorotellen elokuvantekijöiden, kriitikoiden ja yleisön näkökulmasta. Näin genren rakentaminen ja rakentuminen asettuvat aivan toiseen valoon. Kaikilla toimijoilla on erilainen käsitys genrestä, mikä vain korostaa sen kiinteitä merkityksiä pakenevaa luonnetta.

Yleisö katsoo genrejä aivan toisella tavalla kuin kriitikot, ja Altman analysoikin tarkkanäköisesti genremielihyvän syntymisen prosessia. Genre käyttää hyväkseen "vastakulttuurisia" elementtejä saattamalla päähenkilöt tilanteeseen, jossa kulttuurin vakiintuneet normit ovat koetuksella: "Mitä suurempi kaaos, sitä suurempi mielihyvä järjestyksen palautumisesta". Toisin sanoen genret rakentuvat genremielihyvän ja kulttuurinormien väliselle jännitteelle, jossa kulttuurin välttelemisestä aiheutuvaa mielihyvää käytetään lopulta hyväksi, jotta katsoja saadaan vieteltyä takaisin kulttuurin piiriin. Genren sisältämien arvojärjestelmien erilaisuus selittää osaltaan niiden vetovoimaa, kuin myös sitä, miksi kriitikot vimmaisesti etsivät elokuvien vastakulttuurisia tulkintoja samaan aikaan kun suuri yleisö saattaa nauttia niistä "vain" mielihyvää tuottavina genre-elokuvina.

Semanttis-syntaksis-pragmaattinen malli

Perinteiset genreteoriat olettavat, että genret ovat olemassa ennen katsojaa ja että ne ohjaavat vastaanottoa. Vastaanottotutkimus kiistää jälkimmäisen väitteen, mutta ei ensimmäistä.

Altmanin jo 1980-luvulla kehittelemä semanttis-syntaksis-pragmaattinen malli sen sijaan hylkää kummatkin väitteet yksisuuntaisina tekstistä lukijalle -malleina. Siinä lajeja sen sijaan tarkastellaan käyttäjien välisen kiistelyn ja yhteistyön areenana, moniarvoisena käsitteenä, jota erilaiset käyttäjäryhmät arvottavat eri tavoin. Tekijöiden, yleisön, kriitikoiden tai vaikka sensuroijien kamppailu pitää genret jatkuvassa liikkeessä ja tekee niistä dynaamisia. Kiinnostava määritelmä, mutta ainakin minua jäi askarruttamaan, onko tällä näkökulmalla lopulta niin suurta eroa vastaanottotutkimukseen kuin mitä Altman antaa ymmärtää? Asiaa ei auta se, että tässä kohdin vastaanottotutkimuksen (Hall, de Certeau) kritiikki jää aika epämääräiseksi.

Semanttis-syntaksis-pragmaattinen malli toimii paremmin sillä tasolla, miksi Altman sen alunperin tarkoitti, nimittäin genren ominaispiirteiden ja toimintatavan kuvauksena. Se on kunnianhimoinen yritys yhdistää genren rakenteellisia ja toisaalta funktionaalisia erityispiirteitä kuvaavat selitysmallit. Genreä luonnehtivat tietyt semanttiset piirteet (aihepiirit, henkilöhahmot, juonikuviot, äänet jne.). Esimerkiksi westerneissä semanttiset piirteet – lännenmaisema, cowboyt, hevoset, revolverit – muodostavat yhteisen ikonografian, joiden perusteella elokuva on helppo tunnistaa länkkäriksi. Syntaksinen analyysi puolestaan korostaa ikonografian käyttöyhteyttä, genren syvempiä rakenteita, joita westernin analyyseissa on purettu vastakkainasetteluiksi tyyliin villeys-sivilisaatio tai erämaa-kaupunki. Altman korostaa, että semanttinen ja syntaktinen olisi nähtävä rinnakkaisina, toisiaan täydentävinä lähestymistapoina. Genre paikantuu niiden leikkauspisteeseen, niiden kaksoisvaikutukseen. Altmanin malli kuulostaa järkeenkäyvältä, vaikka lukija olisi ehkä kaivannut enemmän käytännön esimerkkejä sen soveltamisesta.

Altmanin teos on monella tapaa definitiivinen puheenvuoro aiheesta, mutta siitäkin voi esittää kriittisiä reunahuomautuksia. Altmanin argumentointi on parhaimmillaan silloin kun hän kyseenalaistaa vakiintuneita genrekäsityksiä. Välillä kuitenkin perusargumenttien jatkuva toistaminen alkaa häiritä samaan tapaan kuin Douglas Kellnerin Mediakulttuurissa. Lukija uskoo vähemmälläkin, että genret ovat monimuotoisia prosesseja eivätkä kiveen hakattuja kategorioita. Muiden genretutkimusten tapaan Altman luonnollisesti käsittelee amerikkalaista elokuvaa, jonka historiaan suhteutettuna genrejen kehitystä tarkastellaan. Sivuun jää helposti se tosiasia, kuinka eurooppalaiset – yhtä hyvin kuin aasialaiset – elokuvat ovat kierrättäneet genrekuvastoa. Itse asiassa ei-amerikkalaisen elokuvan läheisempi tarkastelu olisi tukenut Altmanin perusargumenttia genrejen joustavasta, tilannesidonnaisesta sovellettavuudesta.

Altmanin historiallisesti kontekstualisoiva tutkimusote tuottaa kokonaisvaltaisen ja uusia uria aukovan teoksen. Elokuva ja genre on siis todella perusteellinen teos – ehkä liiankin perusteellinen? Sen käytäntöön soveltaminen voi yllättäen aiheuttaa suurempia ongelmia kuin yleisesti käytettyjen rakenneselitysten. Ehkä tässä on kyse genretutkijoiden ja genreä välineenä käyttävien elokuvatutkijoiden diskursiivisesta erosta. Jälkimmäisillä on tapana määritellä genre mutkattomammin, koska sitä käytetään huolettomasti luokittelun välineenä. Sellaiseen esimerkiksi Schatzin ritualistis-myyttinen genreteoria sopii Altmanin problematisoidumpaa ja hienosyisempää analyysiä paremmin. Asiaa voisi valaista käytännön esimerkillä. Tieteiselokuvan keskivertokatsoja – yleensä myös tieteiselokuvaa katsova tutkija – harvemmin pohtii, olisiko kyse tieteis- ja kauhuelokuvan ristisiitoksesta vai puhtaasta tieteiselokuvasta. Toisin sanoen lajityyppien analysointiin kaivataan yksinkertaistavia, ei monimutkaistavia työvälineitä. Altmanin teos ei yksinkertaista, vaan auttaa lukijaa näkemään genret historiallisesti monimuotoisina, kattavia määritelmiä välttelevinä sopimuksina. Se päin vastoin varoittaa lukijaa liian helpoista selitysmalleista.

Kimmo ja Silja Laineelle kuuluu kiitos huolellisesta ja asiantuntevasta käännöstyöstä. Teksti on elävää ja sujuvaa, ja olettaisin, että myös elokuvatutkimuksen käsitteistöä tarkemmin tuntemattomat lukijat pysyvät kärryillä loppuun asti. Se on aina suuri ansio tällaisessa teoksessa. Sen sijaan kirjan ulkoasuun kustantaja olisi voinut panostaa huomattavasti enemmän: esimerkiksi sisällysluettelon fonttikoko on suorastaan luotaantyöntävän pieni. Tuoreen mediatukimuksen sijaan mieleen tulee jokin 1970-luvun suomalais-neuvostoliittolaisen tutkijatapaamisen raportti. Pieniä asioita, myönnettäköön, mutta pienet asiat usein ratkaisevat ostopäätöksen. Voi olla, että olen vain tyypillinen kustannustoiminnan realiteeteille sokea yliopistohörhö, mutta olettaisin silti, että tämäntyyppisille elokuvatutkimuksen perusteoksille luulisi olevan enemmänkin kysyntää – ja nimenomaan pitkän aikavälin kysyntää. Miten olisi seuraavaksi esim. David Bordwellin & Kristin Thompsonin Film Art? Englannin kielen ylivalta on mediatutkimuksessa itsestäänselvyys, mutta kyllä silti olisi tärkeää, että mahdollisimman moni perusteoksista olisi saatavilla opiskelijoiden omalla äidinkielellä.