01.06.2002 Tulosta sivu
Janne Rosenqvist:

Elokuvakriitikon ominaisuuksista, tehtävistä ja haasteista

Kun 1960-luvun elokuvaihanteita verrataan nykypäivään, moni asia on muuttunut. Tämä vaikuttaa luonnollisesti myös kriitikon työhön, varsinkin jos takana on pitkä ura. Kritiikin tehtävät muuttuvat ja kriitikon on aktiivisesti seurattava aikaansa ja muututtava itsekin, Tapani Maskula korostaa.

– Elokuvan asemahan yhteiskunnassa on nykyään aivan erilainen kuin joskus 1960-luvulla, sehän on selvä. Elokuvan tehtäväkin on erilainen, ja tottakai myös elokuvakritiikin pitää seurata aikaansa. Ei enää voi kirjoittaa sellaista kritiikkiä kuin joskus 60-luvulla. Varsinaisesti ihanteiden pitäminen on kyseenalaista, mutta kyllä elokuva-arvostelijan pitää jonkinlainen näkökulma valita siihen laajaan materiaaliin, jota hän käsittelee, ja jos tätä näkökulmaa ei ole, niin kritiikkikin tahtoo epäonnistua. Itse luen hyvin mielelläni sellaista kritiikkiä, jossa kriitikko esittää omat rajansa, joiden perusteella hän kritiikkiä kirjoittaa. Olivat ne sitten yhteiskunnallisia, psykologisia, informatiivisia tai jopa poliittisia tai teknisiä. En näe näkökulman valikointia ongelmaksi. Pahempi ongelma on se, jos näkökulmaa ei ole ollenkaan."

Persoonallinen näkökulma

Maskula painottaa sitä, että persoonallisen näkökulman muodostuminen on oikeastaan hyvin pitkällinen prosessi. Hänen mukaansa – karkeasti yleistäen – hyvin harvoin kovin nuoret kriitikot onnistuvat esittämään pätevää persoonallista näkökulmaa. Eli puhutaan asiasta, joka vahvistuu iän ja elämänkokemusten myötä.

– Sanoisin jopa, että se on tärkeämpää kuin jonkin koulukunnan oppien opetteleminen, hyväksyminen ja soveltaminen. Tosin niilläkin välineillä pääsee hyvin pitkälle. Kyllä sellainen persoonallinen oma näkökulma, ja mitä persoonallisempi näkökulma se on, sitä enemmän kritiikkiä luetaan ja sitä enemmän sillä on vastakaikua. Näin olettaisin, ja itse asiassa olen aivan varmakin siitä. Kokemus on sen osoittanut."

– Tosin täytyy myöntää, että informatiivinenkin elokuvakirjoittelu on tärkeää. Informaatiota kuitenkin tulvii nykyään joka paikasta niin hirmuiset määrät, että pystyykö sitä poimimaan sen informaation, jonka kokee erittäin tärkeäksi ja johon muut eivät ole kiinnittäneet huomiota. Sen informaation pitää olla jotain sellaista, joka on vähemmän tunnettua. Sen saaminen tai sen löytäminen ja sen tarjoaminen ei ole helppo tehtävä. Ei kaiken tarvitse välttämättä olla kriittistäkään. Mutta olen sitä mieltä, että kriittinen elokuva-arvostelu, jos ei muuten, niin ainakin käänteisesti auttaa lukijaa. Kriitikosta, joka ei ole kriittinen, ei ole paljon iloa lukijalle."

Jumalansanaako?

Entä kriitikon näkemykset? Monet olettavat, että kun elokuva on kerran nähty, se on myös kerran koettu ja kerran ajateltu. Taide kuitenkin elää ajassa ja sen vastaanotto muuttuu myös kokijan mielipiteissä vuosien mittaan. Kriitikkokin muuttaa mielipiteitään ja kunnon kriitikko kehtaa tunnustaa virhearviointinsa".

– Kaikkein suurin harhaluulo, joka voidaan esittää on, että elokuvakriitikko olisi erehtymätön. Jokin aika sitten arvostelijain liiton lehdessä joku kirjoitti sapekkaan kirjoituksen Mikael Fräntin muuttuneesta mielipiteestä, kun hän on kymmenen vuotta sitten antanut elokuvasta aivan toisenlaisen arvostelun kuin tänään. Minusta se on aivan luonnollista, en tajua ollenkaan tuota herjauskirjoituksen arvoiseksi, koska ensinnäkin elokuva elää yhteiskunnassa aivan niin kuin mikä tahansa muukin taideteos. Se mikä 20 vuotta sitten näytti hyvältä, niin tänään voi näyttää aivan roskalta, ja se mikä 20 vuotta sitten tuntui yhdentekevältä, voidaankin tänään huomata, että hitto siinä elokuvassa oli profeetallista voimaa. Tämän elokuvan monet ennustuksethan ovat käyneet toteen."

– Sitä paitsi, olen vahvasti sitä mieltä, että jos arvostelija asettuu makutuomariksi, niin hän on aivan väärällä alalla. Ei kriitikkoa ja kritiikin tekstiä saa koskaan käsittää joksikin jumalansanaksi, jota se ei missään tapauksessa ole. Juuri siitä syystä katselen vanhoja elokuvia hyvinkin paljon ja tarkistan näkemyksiäni. Ja on pakkokin tarkistaa, koska niitä tulee televisiosta. Monta kertaa huomaan erehtyneeni ja muutan mielipidettäni aivan tyystin. Eikä se väärä kritiikki ole sinänsä yhtään sen arvottomampi kuin se seuraava kritiikki, joka on aivan päinvastainen. Kummallakin kritiikillä on varmasti ollut tehtävänsä. Minusta onkin hyvin tärkeää, että tästä syystä kriitikko aina perustelee mielipiteensä. Jokainen voi aivan vapaasti olla eri mieltä kriitikon kanssa, ja pitääkin olla."

Tekijäkeskeinen näkökulma

Maskula kertoo, että hänen näkökulmansa elokuvan analyysiin perustuu pitkälti ranskalaiseen auteur-teoriaan, joka on myös uusien haasteiden edessä, kun uudet tekniikat valtaavat alaa.

– Se istuu kyllä hyvin syvällä enkä voi kuvitella, että elokuvalla olisi mitään muuta luojaa kuin ohjaajansa, vaikka myönnänkin, että elokuva on kollektiivinen tuote. Se myös koetaan kollektiivisena tuotteena, mutta täytyyhän sillä joku tekijäkin olla. Elokuvahistoria osoittaa sen, että niiden ohjaajien, joilla on selkeästi tunnistettava käsiala, elokuvat suhteellisesti kestävät enemmän aikaa kuin sellaiset elokuvat, joista ei tätä ohjaajan käsialaa huomaa. En ole löytänyt muutakaan yhtä selkeää tekijäprofiilia elokuvalle kuin ohjaaja, vaikka esimerkiksi kuvaajakin on erittäin tärkeä. Mutta kyllä ohjaaja päättää elokuvassa loppujen lopuksi aika monesta asiasta – ja ehkä juuri niistä kaikkein ratkaisevimmista asioista."

– Mutta tämä teoria saattaa hataroitua tulevaisuudessa, jolloin meillä on digitaalisesti manipuloitu kuva, joka ei välttämättä edusta ohjaajan näkemystä lainkaan. Eli se on puhtaasti teknikkojen tekemä. Ja kaiken lisäksi vielä alihankkijalta hankittu."

Tekniikka haastaa tulevaisuuden

Digitaalitekniikan kehitys etenee vääjäämätöntä vauhtiaan. Millaisena Maskula näkee tulevaisuuden?

– Toistaiseksi en ole vielä nähnyt elokuvaa, jossa tämä kehitys olisi niin hyvin esitetty, että näkisin sen erittäin lupaavana lupauksena. Se antaa kyllä mahdollisuuksia. Siinä vaiheessa, eli kymmenen viidentoista vuoden sisällä, kun filmi katoaa materiaalina kokonaan ja se korvataan joko suorina satelliittilähetyksinä tai sitten jollakin levysysteemillä, päästään huomattavasti parempaan kuvaan elokuvateatterissakin. Elokuvat pystytään myös esittämään samanaikaisesti maapallon eri puolilla. Silloin tilanne täytyy arvioida kokonaan uudesta lähtökohdasta. Filmikustannukset, kopiokustannukset, ne ovat niin suuria, että minusta tuntuu, että kehitystyössä, jota tällä hetkellä tehdään, päästään hyvinkin pian konkreettisiin, radikaaleihin tuloksiin. Puhumme kuitenkin vielä tekniikasta, jota maallikot eivät tunne."

– Ihanteet ovat ehkä hävinneet, mutta eivät kuolleet. Niin kauan kuin meillä on filmiä, meillä on myös auteur-tyyppistä elokuvaa, elokuvantekemistä. Kun ei ole enää filmiä, elokuva luodaan muulla tavalla. Eli luovutaan tällaisesta yksilökeskeisestä elokuvantekemisestä ja mennään ehkä ihan uuteen elokuvakulttuuriin, johon ei enää päde vanhat välineet, vaan sitä pitää lähestyä uudesta näkökulmasta."

Toki nyky-Hollywoodissa on vielä sellaisia ohjaajia, jotka pystyvät ja haluavat ottaa kokonaisuuden käsiinsä eivätkä luovuta viimeistä käskyvaltaa muille. Uhkana Maskula näkeekin ne tekniseen kehitykseen uppoavat elokuvat, joissa selvästi näkyy rutiinimainen kahdeksan tunnin systeemi, eli kahdeksalta mennään studioon ja neljältä mennään kotiin ja kassan kautta kuitataan kellokortti.

– Tällä tavalla tehdään massatuotteita, teollisuustuotteita. Kehitys sopii tavattoman hyvin marxilaiseen taidekäsitykseen ja siihen kuinka meitä tullaan lähitulevaisuudessa manipuloimaan. Sanon, että tällaiseen oikeanlainen kritiikki vaatii elokuvan asemankin täydellistä uudelleenarviointia. Elokuva ei välttämättä enää ole niin kuin ennen, sillä ei ole sitä lipunkantajan roolia visuaalisessa viestinnässä kuin vielä ehkä tällä hetkellä. Eli elokuvateatterissa näet aina paremman ja aidomman kuvatuotteen kuin muilla välineillä."

Elokuva uudessa murrosvaiheessa

Maskula vertaa nykytilannetta 1800- ja 1900-luvun vaihteen murrosaikaan, jolloin elokuva oli keksitty, mutta kukaan ei vain tuntunut tietävän mitä sillä tehdä. Sirkuksissa näytettiin paraateja, kuninkaallisten vierailuja, onnettomuuksia ja katastrofeja ilman mitään varteen otettavampaa sisältöä.

– Mutta sitten joku keksi Hollywoodissa, että tehdäänkin juonielokuva. Laitetaan ukkelit ratsastamaan ja tehdään sellainen ryöstöjuttu. Rosvot ryöstävät junan ja lähtevät pakoon ja joku lähtee niiden perään ja sitten ammutaan pyssyillä. Eli juonielokuvan keksiminen pelasti elokuvan. Ei elokuvaa olisi muuten tällä hetkellä olemassakaan – siis Lumièren jäljiltä. Se olisi varmasti kuollut jo aikoja sitten. Elokuvan pelasti juonellinen näytelmäelokuva, kun keksittiin että elokuvalla voidaan ylipäätään kertoa jotain."

– Ja nyt olemme samantapaisessa murrosvaiheessa. On mielenkiintoista, että elokuvan, siis vanhan kertomuselokuvan valtakausi kesti sata vuotta Ja nyt ollaan siirtymässä johonkin muuhun. Ehkä se ei ole enää kertomuselokuva, ehkä se on sellaista, mitä nyt on havaittavissa: ihmiset hakevat elokuvasta lähinnä elämyksiä, lyhyitä elämyksiä, sysäyksiä, ärsykkeitä. Ehkä me kadotamme juonielokuvan ja tilalle tulee jotain muuta. Mutta se vaatii myös välineen uudistumista. Luultavasti se vaatii tyystin erilaisen kokemussysteeminkin ja sitä, että elokuvateatteriverkostotkin katoavat. Elokuvat tullaan kokemaan toisella, uudella tavalla, jotain muuta kautta. Nykyiset moniteatterit ovat minun silmissäni tavarataloja. Tämä tavaratalosysteemi saattaa olla välivaihe, ennusmerkki siitä, mihin olemme tulevaisuudessa siirtymässä."

Yhteiskunnallinen kantaaottavuus

Elokuvat ovat enemmän tai vähemmän yhteiskunnallisia tuotteita. Miten tärkeäksi Maskula näkee yhteiskunnallisen kantaaottavuuden elokuvakritiikissä?

– Elokuva on – ainakin vielä – yhteiskunnallinen tuote. Sen ovat ihmiset tehneet ja se aina jossain määrin heijastaa tekijöidensä todellisuutta, jota siihen tulee pakostakin mukaan. Tavallaan jokainen elokuva on dokumentti omasta ajastaan – miten se heijastaa oman aikansa asenteita, moraalia ja yhteiskunnallista näkemystä. Sitä ei pysty välttämään, että elokuvaan tarttuu ajan henki. Silloin kun elokuvaan tarttuu ajan henki, elokuva joko tietoisesti tai tietämättään ottaa myös kantaa joihinkin sellaisiin asioihin, joiden keskellä me elämme. Minusta on erinomaisen hyvä, jos kriitikko pystyy näkemään tämän ajankohtaisuuden jokaisesta käsiteltävästä elokuvasta ja kykenee ottamaan kantaa siihen, että millaista arvomaailmaa elokuva edustaa, vaikka se olisi naamioitu aivan päinvastaisen sanoman sekaan."

Maskula arvioi, että jos tällaista kritiikkiä olisi harjoitettu 1930-luvun Saksassa tai 1950-luvun Neuvostoliitossa, niin sillä olisi saattanut olla jonkinasteista vaikutusta yhteiskunnan yleiseen elämänmenoon.

– Kriitikko ei missään tapauksessa saa sulkeutua omaan esteettiseen norsunluutorniinsa, josta hän tähyilee niitä esteettisiä nautintoja ja maiskuttelee ja selittää, että tässä on nyt niitä makupaloja hyvät ihmiset. Kyllä kriitikon täytyy hallita elokuvan yhteiskunnallisuus ja piilomekanismit sekä taipumus manipuloida suuria kansanjoukkoja. Elokuvaa kaikki vallanpitäjät ovat käyttäneet hyödykseen jokaisessa maankolkassa. Tämäkin vaatii mielestäni kriitikolta yhteiskunnallista valveutuneisuutta. Ei siis asennoitumista niin, että tunnustautuisi jonkin ahtaan poliittisen näkemyksen vetäjäksi, vaan että työssään osoittaa yleistä yhteiskunnallista valveutuneisuutta. Tosin kyynisyyttä pitäisi aina välttää. Myönnän, että kyynisyys on kriitikon pahin vihollinen. Olen yrittänyt kompensoida sitä huumorintajulla. Ehkä se ei aina arvostelusta mene perille."

Elokuvakritiikin kohderyhmä?

Jo pelkästään Turun Sanomissa Tapani Maskula on tehnyt yli 20-vuotisen uran elokuvakriitikkona. Sanoma- ja päivälehtien kultaisena ohjesääntönä on kirjoittaa asiasta kuin asiasta niin kansantajuisesti, että se kuuluisa Pihtiputaan mummokin sen ymmärtää. Mikä on elokuvakritiikin rooli tässä kentässä ja kenelle se oikein on suunnattu?

– Täytyy rehellisesti sanoa, että kun kirjoitan kritiikkiä, en koskaan ajattele, että sitä lukisi kymmenen tuhatta ihmistä, vaan ajattelen, että sen lukisi sata ihmistä. Se kuulostaa tietenkin hirmuisen elitistiseltä, että kirjoitan vain elokuvaharrastajille. Mutta se on luonnollista, sillä eihän sinfoniamusiikin arvostelija kirjoita pop-musiikin harrastajille, vaan nimenomaan sinfoniamusiikin kuuntelijoille. Kuten teatterikriitikko kirjoittaa teatterinharrastajille. Ei elokuva tässä mielessä poikkea muista taidekritiikeistä. Elokuvataiteeseen liittyy kuitenkin poikkeuksellisen vahva populaarikulttuurin leima. Jos tutkii lukijagallupeja, niin elokuva-arvostelut ovat kaikkein luetuimpia kulttuurisivuilla. Ja se ei suinkaan johdu siitä, että maa olisi täynnä elokuvanharrastajia, vaan siitä, että elokuva mielletään samanlaiseksi populaarikulttuuriksi kuin monet populaarimusiikin lajit. Eli sitä lukevat sellaiset ihmiset, joille sitä ei ole varsinaisesti suunnattu."

– Tämä on mielestäni erinomaisen hyvä siinä mielessä, että meillä on esimerkiksi internetit sun muut, joissa voidaan tarjota monensuuntaista, monelle yleisölle suunnattua kritiikkiä. Jotkut voivat kirjoittaa – ja se on ihan oikeinkin, että jotkut niin tekevät – elokuvasta osana populaarikulttuuria, jolloin unohdetaan kokonaan elokuvan historia, analyysit, teoriat, elokuvan taiteellinen merkitys. Mitä se sitten onkin. Mutta mielestäni tällainen kirjoittelu ei kuulu kulttuurisivuille, koska kulttuuri on se otsikko, joka määrittelee, mitä sen alla on. Sellaisen kritiikin pitäisi olla lehden jossain muissa osiossa. Tässä mielessä vaadin lukijalta jonkinlaista elokuvantuntemusta. Kaikkein eniten tuleekin juuri moitteita tästä asiasta. Eli kirjoitan siis väärälle lukijakunnalle. Yritän kuitenkin käyttää kritiikeissä vertailukohtina mahdollisimman tuoreita elokuvia. On aivan turhaa käyttää jotain 20-luvun elokuvaa vertailukohtana, koska yksinkertaisesti sitä ei ole kukaan nähnyt. Eikä siinä ole mitään järkeä. Mutta toisaalta on sellaisia perusklassikoita, jotka oletan että jokainen elokuvaharrastaja on joka tapauksessa nähnyt."

Maskula tuo esille sen, että suureen kanavauudistukseen asti televisio oli hyvä, elokuvallisesti yleissivistävä elokuvakerho. Televisiossa esitettiin paljon mustavalkoklassikoita. Jokainen joka on 1980-luvun puolestavälistä pystynyt videoimaan elokuvia televisiosta, hänellä on melko kattava kokoelma elokuvaklassikoita. Nykyään klassikoiden esittäminen on jäänyt unholaan uusien elokuvien ja uusintojen rummutuksessa, ja kun niitä joskus esitetään, niin yleensä lähetysajaksi on keksitty mahdollisimman ihmeellinen. Ei niitä kukaan muista katsella. Kysymys on siitä, että miten klassikkoelokuvat saadaan nuorten suomalaisten elokuvaharrastajien katsottavaksi. Elokuvakerhot tekevät asian suhteen omaa tärkeää työtään, mutta esimerkiksi USA:ssa ja monessa Euroopan maassa klassikoita on julkaistu laajalla rintamalla.

Tähditysjärjestelmä: hyvä vai huono?

Elokuvien tähdittäminen on nykyään jo vakiintunut tapa pikaisesti ilmaista elokuvasta arviointi. Läheskään kaikki elokuvista kirjoittajat eivät allekirjoita käytännön autuutta alkuunkaan. Tapani Maskula muistelee tähdityssysteemin alkaneen Suomessa jo 1950-luvulla.

– Luulen, että Elokuva-aitta aikoinaan 50-luvulla alkoi käyttää tähtiä. Itse en ole koskaan pitänyt niistä ja vastustin esimerkiksi Turun Sanomissa silloin, kun päätoimittaja halusi, että tällaiset tähdet otetaan käytäntöön televisioelokuvien yhteydessä. Vastustin sitä lujasti. Tähdissä on se huono puoli, että se edistää uuslukutaidottomuutta. Eli laiskat lukijat katsovat vain sen tähden ja jättävät jutun lukematta. Jos sitä tähditystä taas ei olisi, niin hän saattaisi lukea sen pienenkin pätkän alusta loppuun asti. Ei tällaisilla tähdillä ole mitään merkitystä. Ihan yhtä hassua olisi, jos sinfoniakonsertit arvosteltaisiin tähdillä. Sävelteos kolme tähteä, johtaja kaksi tähteä, orkesteri yksi tähti. Kyllähän tämäntyyppistä käytäntöä on olemassa. Se on levinnyt elokuvan ulkopuolellekin ja en pidä sitä ollenkaan hyvänä. En näe sillä mitään etuja muuta kuin sen, että lukija pääsee nopeammin selaamaan lehden lävitse. Mutta ei kai se ole lehden tarkoitus?"

– Sitä paitsi, se oli samantapainen systeemi, kun pankkineidit tekivät itsensä työttömiksi puolipakottamalla ihmiset ottamaan pankkikortteja 1980- ja 90-luvun taitteessa. He eivät tajunneet, että heistä suurin osa joutuu työttömiksi. Jos kaikki julkaistaisiin lehdissä tähdillä, eihän siellä tekstiä edes tarvittaisi. Bushin puhe kolme tähteä... Lipposen puhe neljä tähteä… Siis kaikki voidaan tietysti tähdittää, mutta ei siinä minusta mitään järkeä ole. Siis ainakaan lehden tehtävän kannalta, sellaisena kuin itse koen sanomalehden. Mutta tietysti paperia voidaan säästää paljon enemmän tällaisella tähtisysteemillä ja ihmisten aikaa voidaan säästää, mutta informaatiota sillä ei lisätä, eikä ainakaan syvennetä. Se on aivan varma asia."

Maskula on kuuluisa pihtailevasta tähdittelystään. Tuleekin mieleen, että yrittääkö arvostelija näin kostaa koko reittaussysteemille.

– No, joskus on kiva yhden tähden elokuvasta löytää vain hyviä puolia ja kirjoittaa ne siihen perään. Mutta tottahan se, ettei sellainen ketään palvele. Tähditys on eräänlainen yhteenveto elokuvasta ja se täytyy pyrkiä perustelemaan. Siitä olen tyytyväinen, että kulttuurisivut ovat vielä toistaiseksi lujasti vastustaneet tätä tähdittämissysteemiä. Sinne se ei ole levinnyt ja toivottavasti ei leviäkään. Ei sellainen kulttuurisivuille edes kuulu. Parempi sitten niin, että ne ihmiset, jotka kaipaavat tällaisia tähtiä, hyppäävät kulttuurisivut yli kokonaan."

Taistelua tilasta

Elokuvakriitikko joutuu tämän tästä eli melkein aina myös taistelemaan palstatilasta, mikä on turhauttavaa arkipäivää nimekkäillekin kriitikoille.

– Etenkin televisioelokuvan kohdalle mahdollisuudet perusteluun ovat äärimmäisen niukat. Neljää tähteä ei pysty perustelemaan niin kuin kulttuurisivuilla, jossa sielläkin tilaa annetaan hirmuisen niukasti käyttöön. Jatkuvasti joutuu riitelemään siitä, että onko juttu liian pitkä tai voisiko vielä lyhyemmin kirjoittaa. Eli yksinkertaisesti kyse on tilanpuutteesta. Jos annan elokuvalle neljä tähteä, oletan, että ihmiset itsekin – luotan, että ihmiset ovat niin fiksuja – huomaavat, millä tavalla elokuva on hyvä. Yritän vaan keskittyä johonkin olennaiseen elokuvassa."

– Tv-elokuvapalstalla on otettava huomioon vielä sekin huono puoli, että se on enemmän informatiivisempi. Täytyy vähistäkin tiloista uhrata huomattava osa jonkinlaiselle juonen referaatille – niin paljon kuin vihaankin juoniselostuksia. Muuten sanoisinkin suoraan, että se on yksi hyvän ja huonon elokuvakritiikin tunnusmerkki. Mitä huonompi kriitikko sitä enemmän hän kertoo juonesta. Juonen selostaminen on sikäli turhaa, koska jokainen tietää ja jokainen kyllä ymmärtää, mistä elokuva kertoo, mutta huomattavasti harvempi tietää, mitä elokuva tarkoittaa. Ja se on kriitikon tehtävä selittää, mitä elokuva tarkoittaa. Ja se tarkoitus voi olla aivan päinvastainen kuin mitä on elokuvan juoni. Jo tämän ristiriidan esilletuominen on usein hedelmällistä lukijan kannalta."

Suhtautuminen uuteen suomalaiseen elokuvaan

Kun suomalaisen elokuvan uusi nousu alkoi 1990-luvun lopulla, monet suomalaiset kriitkot tuntuivat kohtelevan kotimaista elokuvatuotantoa silkkihansikkain. Tapani Maskula ei tähän kerhoon ole kuulunut, vaan vaikuttaa usein käyttävän lähinnä nyrkkirautaa.

– Olen sitä mieltä, että tässä vaiheessa, kun suomalaiset elokuvaohjaajat käyttävät samanlaista taktiikkaa, kun ulkomaiset ohjaajat, niin on turha asettaa suomalaista elokuvaa etulyöntiasemaan. Enkä usko, että yksikään suomalainen ohjaaja sitä edes toivoo. Luulen, että kaikki elokuvantekijät nykyään toivovat, että kriitikot vertaisivat heitä kansainväliseen tasoon. Suomi on niin pieni ja kapea markkina-alue, ettei tänne kannata edes tehdä elokuvia, ellei ajatuksena ole se, että saataisiin elokuvia vientiin. Nythän useimmat kotimaiset elokuvat saadaan vientiin television välityksellä. Ulkomaiset televisioyhtiöt ostavat niitä, koska heillä on puutetta ohjelmasta, ja suomalainen elokuva menee siellä samanlaisesta eksotiikasta kuin meillä esimerkiksi iranilainen, japanilainen tai kiinalainen elokuva."

– Mutta todellinen vientiongelma on edelleen olemassa. Miten suomalaiset elokuvat saadaan ulkomaiseen elokuvateatterilevitykseen? Tässä yhteydessä Aki Kaurismäki on hyvä esimerkki. Suuria rahoja ei tarvita vaan taiteellista näkemystä ja ennen kaikkea erilaisuutta. Eli tehdään erilaisia, omaleimaisia suomalaisia elokuvia. Tässä mielessä en ole koskaan pitänyt siitä, että nykyään on ohjaajia, jotka ovat lähteneet kilpailemaan ulkomaisten elokuvien rinnalla. Eli kärjistäen, on lähdetty kopioimaan amerikkalaista valtaelokuvaa. Ja siinähän ei ole mitään järkeä, koska Yhdysvalloissa se tehdään aina paljon paremmin."

Maskula tähdentää oman identiteetin löytämistä, mikä on vaikea kysymys. Se on vaikea kysymys niin kirjallisuudessa kuin kaikessa muussakin kulttuurissa. Erityisen hankalaa se on elokuvassa.

– Se on ikävää, että sellaiset ohjaajat, jotka ovat sen identiteetin aikoinaan löytäneet, eivät ole silloin siinä historiallisessa tilanteessa saaneet elokuviaan ulkomaisille kentille. Markkinointi oli silloin niin alkeellista puuhaa, että homma on tyssännyt jo maan syrjäiseen sijaintiin. Olen varma siitä, että meillä on jo aikaisemmin ollut sellaisia ohjaajia, joiden elokuvat olisivat kelvanneet ulkomaisiin teattereihin."

Sensuurin aikana Suomi oli takapajula

Suomi on ollut Euroopassa viimeisiä elokuvasensuurin linnakkeita. Aikuissensuurikin poistui vasta äskettäin. Sensuuri on ollut elokuvanharrastajille punainen vaate jo vuosikymmenniä.

– Elokuvasensuuri oli yhteinen vihollisemme numero yksi 60-luvulla, koska se kielsi kaiken hauskanpidon, hyvien elokuvien katsomisen ja varmaan jarrutti pitkälle kotimaisenkin elokuvan kehittymistä. Sehän oli selvä, kun piti tehdä sellaisia elokuvia, jotka ensinnäkin olivat lapsille sallittuja ja verovapaita. Jos elokuvalle mätkäistiin joku rangaistusvero, niin eihän sellaista kukaan esittänyt. Elokuvasensuurilla oli erittäin vahva ote elokuvakulttuurissa vielä 80-luvulla. Eikä yksistään kieltämällä vaan myös veropoliittisilla tempauksilla. Oli aivan selvää, että jos joku elokuva oli siveetön, raaistava ja sille laitettiin 50 prosentin huvivero, niin Turussa se oli mahdollisuus nähdä ehkä yönäytöksissä yhden ainoan kerran. Muilla elokuvilla oli 15–20 prosentin huvivero. Kuka hullu maksaa 50 prosentin lisäveroa? Puhumattakaan siitä, että elokuvasensuuri jatkuvasti kielsi kokonaan sellaisia elokuvia, jotka muualla oli jo aikoja sitten todettu mestariteoksiksi. Nykyinen tilanne, ettei elokuvasensuurista tarvitse enää riidellä, on jo suuri helpotus. Mutta sanon, että sekin on pakon sanelema kumma juttu. Elokuvasensuuri hellitti pihdeistään vasta siinä vaiheessa, kun satelliittien välityksellä ja salakuljetuksella ja kaikella muulla kansainvälisellä kanssakäymisellä pystyttiin sensuuria kiertämään. Vasta siinä vaiheessa sensuuri lopetettiin. Jos edelleenkin olisi mahdollisuus ylläpitää jotain albaniasysteemiä, rautaesirippua tässä ympärillä, niin aivan varmasti sensuuria olisi."

– Sensuuri on edustanut suomalaisen yhteiskunnan konservatiivisuutta. Korkeammilla tahoilla on aina niitä ihmisiä, jotka haluavat suojella kansan makua ja haluavat pitää isovelitarkkailusysteemiä pystyssä, jotta ihmiset eivät vain näkisi mitään sellaista, mitä niiden henkien kantti ei kestä. Sensuuria on ollut muissakin maissa. Tosin monessa maassa kuten USA:ssa se on aika pitkälle ollut pornografiaan liittyvää sensuuria. Se ei määrännyt niin suuresta määrästä elokuvia kuin esimerkiksi Suomessa. Kyllä olimme aikamoisessa takapajulassa – pakosta."

tekstin toimitus: © Janne Rosenqvist

Linkit

Teksti

RealMedia