Veijo Hietalan haastattelu

Väkivallan synnyn syyt jäljitetään usein kahvipöytäkeskusteluissa tv:n, elokuvien, tietokonepelien ja sarjakuvien, eli populaarikulttuurin tekijöihin. Mitä tähän sanoo elokuvatieteen professori Veijo Hietala?

Tv-väkivallan vaikutuksia katsojiin on tutkittu, mutta kuinka paljon ja millä lailla?

– Kysymys on tutkijoidenkin keskuudessa kiistanalainen, eikä siihen olla saatu lopullista sinettiä. Mediatutkijat voidaan kuitenkin jakaa karkeasti kolmeen ryhmään. Ensimmäinen tukee käsitystä, jonka mukaan tv-väkivalta lisää lasten väkivaltaisuutta: nuoret katsojat inspiroituvat näkemästään fiktiivisestä tai todellisesta väkivallasta ja heidän sietokykynsä sitä kohtaan laskee."

Näkökulmia

On saatu näyttöä siitä, että lapset osaavat erottaa tv:n piirrettyjen ja sarjakuvien tapahtumat fiktioksi. Kun lapsi näkee oikeiden ihmisten väkivaltaa esimerkiksi tv:stä, ei hän enää ymmärrä sitä fiktiiviseksi.

Toiset tutkijat ovat todenneet, ettei väkivaltaviihteellä ole katsojiinsa mitään todellista vaikutusta. Heidän teesinsä mukaan fiktio on fantasiaa, ja katsojat sen sellaiseksi tunnistavat jo varsin varhain lapsuudessa. Mitään mitattavaa tai muusta päivittäisestä ärsykepaljoudesta selkeästi erottuvaa vaikutusta ei tämän koulukunnan mukaan voida havaita. Fiktioväkivallan vaikutukset ovat niin yksilöllisiä, ettei niiden kerrannaisvaikutuksista voida sanoa mitään yleistä.

Viimein on olemassa tutkijakunta, jonka mukaan väkivallan näkeminen televisiossa tai elokuvissa voi suorastaan vähentää väkivaltaisuutta katsojassa. Heidän mukaansa silloin tapahtuu niin sanottu katharsis-reaktio, jolla antiikin tragediassa tarkoitettiin sielun puhdistumista. Fiktiivinen väkivalta voi toimia purkukanavana katsojan omille aggressioille; näyttelijä toimii puolestasi.

– Omasta mielestäni ihmiset ovat niin erilaisia, ettei yhtä tapaa reagoida voi olla. Kaikki tutkimustulokset ovat siis oikeita. Jos kadulla tapahtuu puukotus, ja paikalla on viisi todistajaa, on kullakin luultavimmin aivan oma tapansa reagoida asiaan. Yksi poistuu häkeltyneenä paikalta, toinen antaa ensi-apua, kolmas jähmettyy jne."

Median merkitys

Väkivallan teot sekä pienessä, että suuressa mittakaavassa eri yhteiskunnissa ja kulttuureissa ovat tunnetusti erittäin yleisiä. Suomalaisten teinipoikien hiljattain suorittama raaka teloitus ja terroristi-iskut maailmalla ovat ymmärrettävästi saaneet tavallista enemmän julkisuutta osakseen Suomenkin mediassa.

Uutiskynnys ei kuitenkaan ylittynyt samalla intensiteetillä, kun 1990-luvun puolivälissä tapettiin miljoonia ihmisiä Ruandassa, eikä silloin, kun keski-ikäinen alkoholisti tappoi toisen keski-ikäisen alkoholistin sillan alla. Eikö keskimääräinen mediankuluttaja osaa/halua samaistua kolmannen maailman tai laitapuolen uhreihin? Mitä tutummanoloinen uhri, sitä valitettavampaa ja kohahduttavampaa?

– Suomalaiset samaistuvat läntiseen maailmaan ja sen sisällä omaan yhteiskuntaluokkaan. Media tarjoaa sitä, mitä olettaa ostavan yleisön haluavan."

Speden kuoleman aiheuttama kollektiivinen surutyö oli Suomessa vielä kesken, kun New Yorkin WTC-torneihin hyökättiin. Muualla maailmassa Amerikan terrori-iskua on surtu jopa näkyvämmin, kuin Suomessa.

Näimme 11. syyskuuta 2001 tuhansien ihmisten jättiläiskrematorion televisiosta. Savu Manhattanin yllä oli peräisin palavista ihmisistä. Mittasuhteet olivat niin valtavat, ettei surua voitu ilmaista tyhjentävästi tämänkään suurkatastrofin kohdalla. Ihmisuhrien lisäksi yhdysvaltalaisilta hävitettiin kaksi identiteettinsä symbolia – WTC-tornit. Pilvenpiirtäjät ovat alitajuisesti kansakunnan suuruuden ilmentymiä.

Prinsessa Dianan kohdalla surutyön tekeminen oli huomattavasti yksinkertaisempaa. Mediat olivat huolehtineet siitä, että hän oli meidän läheisesti seuraama tuttava". Dianan kohdalla oli kysymys puhtaasta julkkiskultista. Hän oli naapurintyttö, aatelinen tosin. Lastentarhan työntekijänä Diana oli yksi meistä. Kun hän sai prinssinsä näistä lähtökohdista, katsoja saattoi kokea samaistumista.

Dianan kertomus muistuttaa myös naisgotiikan arkkityyppiä, jossa neitseellinen ja viaton nuori nainen rakastuu vanhempaan mieheen, mutta alkaa epäillä miehensä puuhia ennen pitkää.

– Ennen muinoin ihmiset elivät pienissä kyläyhteisöissä ja pystyivät keskenään kommunikoimalla terapoimaan toisiaan kriisitilanteissaan. Toisin on nykyään, kun ihmiset haluavat yhä kiihkeämmin yksilöllistyä ja eriytyä. Elokuvat ovat syntyneet mm. purkamaan kollektiivista surua."

Mustavalkoista keskustelua

Entä historiallinen perspektiivi? Elokuva on ollut kanssamme vain reilun vuosisadan, televisio vaivaiset 50 vuotta. Väkivalta on yhtä vanhaa kuin historiankirjoitus.

Ihmiskunta on vasta 1900-luvulla havahtunut kysymään keskellä väkivaltaa: "Onko tämä oikein?" Keskiajalla perheet menivät eväineen seuraamaan hirttäjäisiä, eikä siinä ollut mitään kummallista. Kolonialismista luovuttiin lopullisesti 1900-luvulla. Alistussuhteet eivät ole enää välttämättä itsestäänselvyyksiä.

– Olen kuitenkin huomannut, että nuorten väkivalta on lisääntynyt. Elokuvatkin tarjoavat elämäntapakasvatusta. Nykyelokuvissa ei yleensä ole emotionaalista oikeudenmukaisuusprosessia, kuten esimerkiksi vanhoissa westerneissä. Fiktiivinen väkivalta on kyllä hyvä sielullinen purkukanava, mutta minua huolestuttaa elokuvissa viime aikoina lisääntynyt perustelematon tappaminen."

Elokuvaohjaaja David Lynch on sanonut, että väkivallassa on parodisia piirteitä. Miksi tämänkaltaiset kommentit halutaan joskus tulkita väkivallan puolustamiseksi? Eikö ironiaa ja väkivallan pilkkaa tunnisteta? Pitäisikö perustaa elokuvanlukukursseja?

– Keskustelu väkivallasta populaarikulttuurista on kieltämättä aika mustavalkoista ja ajautuu helposti juupas–eipäs-akselille. Kulttuurimme ei käsitä, että aggressiivisuutta on läsnä lähes jokaisessa ihmisessä, tavalla tai toisella. Vaikuttaa siltä, että mitä enemmän aggressiivisuutta peitellään, sitä helpommin se pulpahtelee ja kanavoituu holtittomasti ihmisestä ulos."

– On luonnollisesti tärkeää, että katsoja erottaa sävyerot elokuvan sisällä. Väkivalta elokuvassa ei suinkaan ole yksiulotteinen kysymys. Elokuvataidekasvatusta on kokeiltu jonkin verran, mutta ongelmaksi on muodostunut esimerkiksi äidinkielenopettajien alhainen elokuvatietämys. Kirjojen analysoiminen on itsestään selvää äidinkielen tunneilla, elokuvien ei. Paljon on vielä tehtävissä."

Oletko itse kokenut raaistuvasi – tai muuttuvasi johonkin suuntaan – nähtyäsi jonkin tietyn elokuvan?

– Elokuvankatsomiskokemusta on vaikea eristää muusta kokemusmaailmasta. 'Oikeita' eli hyviä väkivaltaelokuvia nähtyäni olen kokenut puhdistuvani. Leonen Huuliharppukostaja on yksi parhaista. Siinä on vanhojen westernien klassista, vanhatestamentillista oikeuskäsitystä."

Kuvitellaan tilanne, jossa fiktiivisiä tuotteita säätelisi nykyistäkin ankarampi väkivaltasensuuri. Olisiko meillä muutaman kymmenen vuoden päästä rauhallisempi maailma?

– En usko noin yksinkertaiseen syy-seurauskuvioon. Jo Shakespearen näytelmissä tapettiin ihmisiä sumeilematta. Antiikin tragedioissa väkivaltaa ei näytetty, mutta se oli yksi keskeinen teema. Kuitenkin väkivallan käyttö on käynyt yhä moitittavammaksi. Itse kannatan jonkin sortin sensuuria. Kaikenlaiset ihmiset kun voivat saada käsiinsä kaikenlaista materiaalia."

Syökö fiktiivinen väkivalta sivistyksen saavuttamaa maltillisuutta?

– Vaikka sivistys on kirjaimellisesti ottaen saavutettu, sen pintakuori on meissä varsin ohut."