Tunteen voima

A.I. ARTIFICIAL INTELLIGENCE
A.I. – Tekoäly
(2001)
Ohjaus: Steven Spielberg

Tunteen voima

A.I. – Tekoäly sai ensi-illassaan hieman hämmentyneen vastaanoton, mitä selittää se, että elokuva oli alkujaan Stanley Kubrickin toteutuslistalla, mutta ohjaajasuuruuden kuoltua projektin vei loppuun Steven Spielberg. Itsekin suhtauduin elokuvaan varauksin. Sisällöltään elokuva muistutti Ridley Scottin Blade Runnerin pohdintaa ihmisyyden ja teknologian suhteesta, kun taas tunteisiin vetoava toteutustapa toi mieliin Spielbergin oman E.T. The Extra-Terrestrialin. Katsottuani A.I.:n sittemmin useampaan kertaan dvd:ltä ja pohdittuani näkemääni sekä käytyäni läpi elokuvaan liittyvää materiaalia olen muuttanut näkemystäni elokuvasta.

Spielbergin sentimentaalisuutta ja elokuvan kolmijakoisuutta on kritisoitu kenties eniten. Science fiction -elokuvat ymmärretään aihekäsittelyltään usein kylmiksi, synkiksi ja yksinkertaisiksi visioiksi tulevaisuudesta. A.I.:ssa Spielberg kääntää teknologian kylmyyden elämää ylläpitäväksi voimaksi. Teknologian jopa naiivi inhimillistäminen vaikuttaa halvalta katsojien tunteisiin vetoamiselta ja scifin perinteiden vastaiselta, mutta väitän juuri elokuvan sentimentaalisuuden tekevän siitä poikkeuksellisen väkevän elokuvan.

Kubrick esitteli A.I.:n ensimmäisen kerran Spielbergille jo vuonna 1984. Kubrick itse kehitteli elokuvaa aina kuolemaansa asti, mutta jo eläessään hän suunnitteli elokuvan toteutettavan niin, että hän tuottaisi sen ja Spielberg ohjaisi. Kubrickin kuoltua Spielberg sai yhteydenoton leskeltä ja alkoi toteuttaa elokuvaa. Spielberg itse on sanonut, että olisi halunnut nähdä A.I.:n juuri Stanleyn tekemänä, mutta hän ei voinut kieltäytyä elokuvasta, sillä sen tarina oli yksinkertaisesti niin hieno. Spielberg käsikirjoitti elokuvan puhtaasti Kubrickin käsikirjoituksen ja suunnitelmien pohjalta. Mitä elokuvaan liittyvä materiaali on antanut ymmärtää, niin A.I.:ssa on säilynyt hyvin pitkälti Kubrickin lähtökohdat – ja se näkyy myös lopputuloksessa.

Spielbergin taitoa audiovisuaalisena kertojana tuskin monikaan epäilee, mutta temaattisesti pohtivan ja vakavan sisällön esittäjänä hän ei ole ollut vakuuttavimpia amerikkalaisohjaajia. Kubrickin tematiikka yhdistettynä Spielbergin kertojan taitoihin on luonut A.I.:sta yhden merkittävimmistä scifi-elokuvista vuosiin. Elokuvan perusajatus on elämän universaaliudessa, mitä on pohdittu tunnettujen fyysikkojenkin toimesta. Ihminen on vain yksi pala elämän palapelissä – elämä ja elämäntieto on itse ihmistä suurempaa.

A.I.:n lähtökohta on ympäristömuutosten muokkaama Maa, jossa ihmisen lisääntyminen on kontrolloitu. Ihminen on luonut robotteja, mekoja, suoriutumaan ihmisten tehtävistä ja tyydyttämään ihmisten eri haluja. Kehittelyssään ihminen menee niin pitkälle, että luo inhimillisiä koneita, rakastamaan kykeneviä robotteja. Elokuva luokin vahvan kuvan ihmisiä inhimillisemmistä koneista, joissa ihmisyyden hyvät piirteet jalostetaan. Tematiikka on täsmälleen sama kuin Blade Runnerissa. Tämä ei kuitenkaan ole negatiivinen kuva tulevaisuudesta. Ihminen ei ole ikuinen ja turvatakseen elämän säilymisen ihminen jalostaa elämän teknologian kautta kehittyväksi ja säilyväksi. Tätä voisi kutsua tietoisuuden evoluutioksi, jossa elämä ei ole riippuvainen ihmisestä. Kehityskulku konkretisoituu A.I.:n lopussa, jossa robotteihin luotu elämä on kehittynyt kokonaan uusiin muotoihin ja ulottuvuuksiin, mihin ihminen ei rajallisella kapasiteetillaan koskaan kykenisi. Näille olennoille ihmisten tunteiden konkreettisuus on jotain äärimmäisen hienoa.

Elokuva osoittaa miten ihmisen itsekeskeisistä konkreettisten tunteiden lähtökohdista luodaan jotain sellaista, joka lopulta kehittyy elämää ylläpitäväksi voimaksi. Samalla kun A.I. varoittaa katsojaansa tulevaisuudessa häämöttävästä ihmisen itsekeskeisyydestä syntyvästä lopun alusta, se löytää ihmisen kenties itsekeskeisimmästä tunteesta, rakkaudesta, lähtökohdan elämän säilymiselle ja kehittymiselle. A.I.:n sentimentaalisuudesta kritisoitu loppu on itse asiassa erittäin pohtiva ja ajatuksellisesti haastava, ja se käyttää ihmisen tunteellisuutta tämän ajatusprosessin liikkeellepanevana voimana. Kieltämällä kerronnan tunteisiin vetoavuuden, katsoja kieltää samalla itseltään tien esitetyille ajatuksille. A.I.:n loppu oli jo Kubrickin kirjoittama, ja hän todisti jo Avaruusseikkailussa pohtivansa elämää huomattavasti universaalimmin kuin ihmisen Maahan magnetisoidulla käsityskyvyllä on yleensä ymmärretty.

A.I. on erinomainen esimerkki elokuvan voimasta ja sen merkitysmaailmojen moninaisuudesta. Valitettavan usein elokuvan synnyttämille ajatuksille ei anneta riittävästi aikaa. Huolimatta nykyelokuvan kertakäyttöisestä luonteesta, tänäkin päivänä tehdään jopa suurtuotantoja, joihin on ladattu huomattavia merkityspotentiaaleja. Niiden tunnistaminen ja ymmärtäminen vaatii aikaa, mihin kritiikeissä ei useinkaan ole mahdollisuutta. Ajattelulle olisi yhä edelleen annettava suurempi sija, sillä vaikka audiovisuaalisuus on elokuvan näkyvin osa, niin tarinan ja katsojan välissä oleva merkitysmaailma vasta luo lopullisen elokuvakokemuksen.