Kimmo Ahonen – Wider Screen 4/2001

BANANAS
Bananas – minä ja vallankumous
(1971)
Ohjaus: Woody Allen
Pääosissa: Woody Allen, Louise Lasser, Carlos Montalbán

Stardust Memories -elokuvassa Woodyn roolihahmo tapaa vanhoja faneja, jotka kertovat, kuinka hauskoja koomikon vanhat elokuvat olivat ja kuinka hänen pitäisi tehdä sellaisia elokuvia edelleen. Klovnin asun vaihtaminen ironisen älykön kaapuun oli ehkä oikea valinta Woodyn taiteilijakehityksen kannalta, mutta valitettavasti amerikkalainen crazy-komedia menetti samalla luovimman ja älykkäimmän lupauksensa. Haikailu ohjaajan "vanhojen hyvien elokuvien" perään ei johdu vain siitä, että Woodyn varhaiset elokuvat olivat hauskoja, vaan siitä, että ne olivat teräviä ja rennolla tavalla yhteiskunnallisia.

Bananasia ja Unikekoa näkee moitittavan sketsimäisestä rakenteesta, ja kieltämättä ne ovat ohjaajan myöhempiin elokuviin verrattuna epäyhtenäisiä ja epätasaisia. Väittäisin silti, että ne edustavat kekseliäämpää ja luovempia, siis yksinkertaisesti parempaa elokuvaa kuin se bergmanilainen ahdistuksen täyteinen ihmissuhdehetteikkö, jossa ohjaaja on myöhemmin aivan liian usein kahlannut. Bananas on myös sikäli kiinnostava elokuva, että siinä vilahtaa Sylvester Stallonen vilahtaa siinä pienessä roolissa. Kymmenen vuotta myöhemmin Woodyn ja Sylvesterin yhteisesiintyminen olisikin ollut jo varsin epätodennäköistä...

Yhdysvaltain voimapolitiikkaa Latinalaisessa Amerikassa on käsitelty kriittisesti monessa elokuvassa. Bananasia ei yleensä kuitenkaan noteerata vastaavaksi kritiikiksi kuin esim. Oliver Stonen Salvadoria, vaikka se pystyy komedian keinoin ottamaan kantaa siinä missä Stonen sinänsä arvokas puheenvuorokin. Bananaksessa Yhdysvaltain taloudellinen ja poliittinen imperialismi saa kyytiä. Ennen kaikkea elokuva toimii mediasatiirina: politiikasta urheiluviihdettä tekevä media ei saa armoa Allenin käsittelyssä. Alussa banaanitasavallan liberaali presidentti murhataan suorassa lähetyksessä, baseball-selostajien asiallisten kommenttien säestämänä. Tilalle nousee telaketjusaappainen sotilasjuntta, joka kahmii itselleen kaiken vallan ja jota kansan kärsimyksien sijaan on kiinnostunut oman pankkitilin kartoittamisesta.

Poikkeuksellista Bananaksessa on se, että siinä myös vallankumousromantiikkaan taipuvainen amerikkalainen liberaali vasemmisto saa osansa herjoista. Junttaa vastaan taisteleva, Che Guevaraa muistuttava vallankumoussankari esitetään joukoistaan vieraantuneena haihattelijana, joka sitten heti valtaan päästyään sekoaa ja määrää maan viralliseksi kieleksi ruotsin... Ei ole oikeastaan ihme, että Bananas on jäänyt vähän unhoon, sillä "haukkojen" harjoittaman riistopolitiikan ohella kritiikki kohdistuu myös "kyyhkyjen" sinisilmäisyyteen.

Bananas mahduttaa puoleentoista tuntiin niin paljon hyviä ideoita ja sketsejä, että niistä olisi riittänyt aihetta useampaakin elokuvaan. Se on loistava, teränsä mainiosti säilyttänyt komedia. Samalla se on paljon muutakin. Allen käsitteli Latinalaisen Amerikan politiikkaa tavalla, joka valitettavasti osoittautui profeetalliseksi. Pari vuotta myöhemmin Chilessä nähtiin vastaavia kuvia, kun Pinochetin joukot syrjäyttivät CIA:n tukemana Allenden verisessä vallankaappauksessa. Joskus satiiri voi olla liian totta.

teksti: © Kimmo Ahonen

[takaisin]