Teknologian toiseudesta kohti kytkeytynyttä ykseyttä - Katsaus Jukka Sihvosen teokseen Konelihan värinä

"Hämärä huone", de Vaucansonin mekaaniset olennot, sähkövalo kaduilta koteihin, elokuvateatterin pimeys ja projektorin lepattava valo, Hubble-teleskooppi sekä autokolarin krominkiiltävä geometria. Nämä ovat esimerkkejä niistä rakennusaineksista, joiden avulla professori Jukka Sihvonen kartoittaa kytkeytymisen maailmankuvaa kirjassaan Konelihan värinä (2001). Teos on mielenkiintoisesti rönsyilevä aatehistoriallinen aikamatka lukuisiin mainittujen kaltaisiin tapahtumiin ja välittömiin yhteyksiin, joita ihminen ja kone ovat aikojen kuluessa saaneet (tai ottaneet). Pyrin tässä artikkelissa lyhyesti nostamaan esille muutamia keskeisiä ajatuksia ja teoreettisia alueita, joiden kautta koneliha Sihvosen mukaan toimii.

Kone, liha ja jotain enemmän

Metaforan selkeä, oppikirjamainen määritelmä voisi kuulua esimerkiksi seuraavaan tapaan: vertaukseen perustuva kielikuva eli vertauskuva. Kyseessä on toisin sanoen tapa sanoa, että jokin on kuin jokin toinen. Teoreettisesti voimme kytkeä tähän tieteellisen tai analyyttisen etäisyyden vaatimuksen, jonka mukaan tutkijan on oltava "irrallaan" tutkimuskohteestaan – jos ei nyt muuten, niin ainakin teoreettisen kuin-sanan voimalla. Tietyin varauksin voimme myös lukea samaan tavan rinnastaa ihmisen fysiologinen prosessi teknologiseen laitteeseen. Perusmalli tästä on silmän vertaaminen camera obscuraan eli "hämärään huoneeseen". Samoin tutkimuksessa tapahtuvan linkityksen suunta on harvinaisen selvä: tutkija suuntautuu kohti kohdettaan samaan tapaan kuin valo kutistuu yhdestä suunnasta (ja yhdestä aukosta) läpitunkeutuvaksi kiilaksi.

Tällaisen tieteellisen ajattelun kritiikki on ollut myös metaforan kritiikkiä – tai toisin päin. Viimeistään jälkimodernin projekti korvasi metaforan metonymialla. Enää ei puhuta jostakin jonkin kaltaisena, vaan jostakin jonakin. Ja kuin-sanan kadotessa katosi myös analyyttinen distanssi, ja tutkijan oli mahdollista etsiä välitöntä suhdetta tutkittavan kanssa. Ehkäpä tässä on havaittavissa oire myös siitä, miten ihmisen ja koneen välisiä suhteita on teoreettisesti uudelleenneuvoteltu viime vuosisadan alkupuolelta lähtien. Filosofi Henri Bergson esitti jo 1800- ja 1900-luvun vaihteessa, että esineen ja sen ympäristön välillä ei voida tehdä selkeää eroa. Toisen maailmansodan pommien ja laukausten kajahdellessa matemaatikko Alan Turing piirsi kuuluisan yhtäläisyysmerkin ihmisen ja laskukoneen välille.

Myös Jacques Lacan varoitteli oppilaitaan siitä, että he olivat paljon enemmän erilaisten teknologioiden "tuotosta" kuin itse arvasivatkaan. Lacan ei tarkoittanut oppilaittensa olevan teknologisesti paranneltuja ihmisiä, kyborgeja, vaan viittasi käytänteihin ja suhteisiin erilaisten laitteiden taustalla. Sihvosen koneliha asettuu käsitteenä suhteessa juuri tähän. Sillä ei ole paljoakaan tekemistä metaforan kanssa, se ei kerro meidän olevan kuin koneita eikä se liiemmin väitä koneiden olevan kuin me. Tämän sijaan se väittää, että toista ei ole ilman toista – ei ole nyt eikä ole ollut enää pitkään aikaan. Koneliha on perusteltu filosofinen käsite, joka viittaa konkreettisiin asioihin ja asiaintiloihin ilman, että se pyrkii palauttamaan tai ennustamaan omaa ajallista liikettään yhteen pisteeseen.

Sihvonen haluaakin tehdä selkeän pesäeron esimerkiksi kyborgiin, joka on usein utopistisesti ajateltu teknologisen kehityksen akselien pyörähdysten tulokseksi, lakipisteeksi, johon kulminoituu ajan sekä teknologinen että teoreettinen ajattelu. Konelihan aluksi mahdottomalta tuntuvan sidoksen (orgaaninen ja epäorgaaninen yhdessä) ehdottomana vahvuutena onkin juuri se, että etsii kytkeytymisen tapahtumia teemoittain eikä esitä omaa historiaansa kronologisena jatkumona.

Jos sallitaan vielä yksi kielellinen lähestymistapa, niin Timo Siivonen on juuri kyborgista kirjoittaessaan todennut käsitteen olevan luonteeltaan oksymoron eli sanapari, joka yhdistää kaksi "yhteismitatonta" asiaa (kuten kyberneettinen/kone ja organismi/ihminen) toisiinsa. Koneliha näyttää samanlaiselta käsitteeltä, mutta on näin vain hyvin pinnallisilta merkityksiltään. Viime kädessä koneliha on looginen johdannainen, jonka taustalla energiaa tuottavana ajatuksena on pariutumiseen johtaneet sosiaaliset, teknologiset ja tieteelliset syyt ja suhteet. Konelihan värinä -kirjassa hahmoteltu käsite hakee yhtäläisyyttä niistä toimintaperiaatteista tai halusta, joka tuottaa erilaisia kytkeytymisen malleja. "Koneliha ei ole pelkkä tulevaisuudenkuvitelma", Sihvonen kirjoittaa.

Teoria = oireyhtymä = ?

Pääosin mediateknologiaa ja audiovisuaalista kulttuuria käsittelevän, eri tilanteissa ja aikakausissa värisevän konelihan keskeinen rakennusmateriaali on kuitenkin vain katse. Kirja esittelee mittavan määrän erilaisia oireellisia tapauksia maalaustaiteesta, kirjallisuudesta, tieteellisestä ja esteettisestä kehityksestä ja tietysti elokuvasta. Nämä patologiat eivät toimi statisteina teoreettiselle apparaatille, vaan nimenomaan toisin päin: lukuisten esimerkkien kautta Konelihan värinässä kootaan kärsivällisesti teoreettista kehikkoa, jonka kulmanauloja ovat olleet nikkaroimassa muun muassa vauhti- tai "bunkkerikritiikko" Paul Virilio ja saksalainen mediatutkija Friedrich Kittler. Käytänteen ja teorian dynamiikka tulee selvimmin esille tavassa, jolla Sihvonen antaa tutkijoiden tai filosofien ajatusten "kuulua" esimerkkiensä läpi eikä niinkään täytä tilaa suorilla lainauksilla.

Patologinen tyypittely on tavallista etenkin Kittlerille, jonka metodologia pilkistää tavan takaa myös Sihvosen tyylistä pystyttää kokonaisuuksia yhden tapahtuman perustalle. Aihe tai kytkentä palautetaan usein (esi)merkilliseen tilanteeseen, jossa teknologialla on keskeinen rooli. Toisin sanoen jotakin erityisen oleellista kytkeytyneen konelihan kulloisestakin luonteesta tiivistetään eräänlaiseen "primaarinäkyyn". Oleellista myös ennen kaikkea se, että mikään ihminen tai inhimillinen tietoisuus ei määritä asian tai tapahtuman relevanssia tai merkityksellistä tyhjyyttä – vaan sen tekevät alati muuttuvat kytkennät. Tässä on jotakin samaa kuin vanhassa buddhalaisessa sananlaskussa, joka kertoo kyvystä nähdä hiekanjyväsessä kokonainen maailma. Ja samalla tämä on alleviivaava lähtökohta, koska siihen on sisäänrakennettu ajatus kytkeytyneisyydestä, sen ajallisuudesta ja monimuotoisuudesta.

Konelihan värinässä erilaisten yhdistymisten perusainekset on haettu pääosin kulttuurituotteista ja teknologian historiasta. Terävimmillään kirjan kriittinen särmä on kuitenkin niissä tapauksissa, joissa (luonnontieteellistä tai humanistista) aikalaisteoriaa kuljetetaan rinta rinnan muun havaintomateriaalin kanssa. Näin Sihvonen antaa ymmärtää, että teoriakaan ei ole koskaan oma saarekkeensa, vaan on alisteista samoille aikansa virtauksille ja kytkeytymisille kuin kirjallisuus, kuvataide tai markkinatalous. Analyyttinen diskurssi on toisin sanoen osa sitä jatkuvaa uudelleenjärjestäytymistä, jonka liikkeen kitkasta syntyy erilaisia patologisia malleja.

Aina lähemmäs

Katse on toiminut siis ajalleen tyypillisenä paradigmaattisena mallina. Tästä on helppo kulkea representaatioon, jonka kritiikkiä koneliha myös laajalti koskettelee. Jonkin kopioiminen, kahdentaminen tai toistaminen on ollut määräävä periaate myös monen mediateknologisen välineen taustalla. Hämärä huone toisti silmän fysiologista perusmallia, sähkövirtaan liitettiin Johann Wolfgang von Goethen ajatus maailmansielusta ja halu kaikkialla olemisesta, elokuva projisoi kaksoisolentoja valkokankaalle ja meidän aikamme tietokoneiden aritmeettisesta logiikasta toivotaan "kopiota" inhimillisestä ajattelusta.

Yksinkertaisesti representaatio esittää jonkin läsnäolon uudestaan (kuten vaikkapa elokuva). Toisintaminen kantaa kuitenkin aina mukanaan myös jälkiä tuon jonkin poissaolosta. Juuri tällaisissa välitiloissa koneliha ja koko representaation kritiikki toimii. Mutta tutkiessaan katseen ylivaltaa Konelihan värinä tulee osittain eksyneeksi kritisoimaansa hermoverkostoon, jonka moninaiset säikeet osoittavat loppujen lopuksi kohti kaikkialla olevaa ja kaiken näkevää silmää. Jos konelihaa hieman kömpelösti vertaisi ruumiiseen, voisi se olla Paul Virilion ajatuksen kaltainen, silmän peittämä tai käärimä ruumis. Tuo ruumis on toisin sanoen aktiivisesti läsnä, mutta kytkeytyminen tapahtuu pääasiallisesti vain katseen kautta.

Tästä huolimatta Sihvosen kirja on kirurgisen tarkka ja "scifistinen" analyysi siitä, miten antagonistinen suhde ihmisen ja koneen välillä on tullut tiensä päähän. Olen valmis tulkitsemaan tämän myös siten, samaa voidaan väittää esimerkiksi käsitteistä käyttäjä ja väline (oli jälkimmäisessä sitten kysymys tietokoneesta, sydämentahdistajasta, pelikonsolista tai autosta). "Pelaako ihminen peliä vai peli ihmistä?", kysyi David Cronenberg elokuvassaan eXistenZ (1999) – ja hänen vastauksensa tuntui epävarmalta. Konelihan voima onkin juuri sen kokoavassa periaatteessa, joka antaa ymmärtää ettei ole enää pelaajia ja pelattuja. Jäljellä on vain peli ja siihen erilaisia, muuttuvia kytkentöjä. Konelihan käyttäytyminen ei kuitenkaan ole ennustettavissa, vaan se toimii samalla satunnaisperiaatteella kuin se, joka joskus oli orgaanista elämää. Eikä sitä voida myöskään palauttaa yksin koneen logiikkaan.

Jälkimodernille mediateorialla on usein ollut tyypillistä päätyä johtopäätöksen, jonka mukaan ihminen on tuomittu häviäväksi osapuoleksi taistelussa koneita vastaan. Konelihan värinä ei kuitenkaan sorru lohduttomuuteen, vaan sanoutuu kriittisesti irti erilaisista tuomiopäivän profetioista. Asetelma tuntuukin viittaavan siihen, että puhtaasti koneiden ylivallasta ei voida puhua. Kone ei käytä ihmistä sen enempää kuin ihminen konetta. Koneliha on sekä että eikä kumpikaan. Ei ole lihaa ilman konetta eikä konetta ilman lihaa – ja pelikenttä on avoin systeemi, joka mahdollistaa ennalta arvaamattomiakin kytkentöjä. Tämän puolesta puhuvat monet historialliset kytkeytymisen tapahtumat, joiden reunaehtoja kirjassa piirretään. Jukka Sihvosen tarkkanäköinen perspektiivi Kalevalasta J.G. Ballardiin, hämärästä huoneesta internettiin onkin erittäin tervetullutta kulttuurisessa tilanteessa, jossa teknologiat kasautuvat toistensa päälle vauhdilla, joka tuottaa historiallista sokeutta etenkin julkisessa keskustelussa.