|
|
"Taidetta ja roskaa" - Pääkirjoitus - |
|
ROSKAA VAI TAIDETTA? Mikä tekee elokuvasta roskaa? Mitkä elokuvat kelpaavat Taiteen yrttitarhoihin? Näitä kysymyksiä pohtii varmasti moni ns. tavallinen lukija katsoessaan Helsingin Sanomien Nyt-viikkoliitteen kriitikkopörssiä. Korkean ja matalan rajojen kyseenalaistaminen, ellei suoranainen purkaminen, on ollut jo vuosikymmenien ajan kulttuurintutkimuksen keskeisiä missioita. Päivälehtikritiikkiä ei kuitenkaan olisi ilman implisiittisiä määritelmiä taiteesta ja roskasta. Ainakin jossain määrin älyllinen kriittisyys perustuu siihen, että on olemassa jokin käytäntöä korkeampi periaate, jota vasten taidetta arvioidaan. Toisin sanoen: on olemassa määritelmiä siitä, millainen on hyvä elokuva; kriteerit siihen, miten hyvä elokuva erottuu huonosta ja miten taideteokset erottuvat massatuotteista. On turha kuvitella, että korkeakulttuuristen taidekaanonien romuttaminen poistaisi tämän määrittelemisen tarpeen. Jos mittapuut – olkoot ne kuinka keinotekoisia tahansa – poistetaan, ainoaksi kriteeriksi jää elokuvan kaupallinen menestys, siis suuren yleisön makutottumusten ennakointi. Jokainen katsoja arvottaa elokuvia omalla tavallaan, ja toki voidaan ajatella, että Scary Movie 2 tai American Pie 2 ovat parempia elokuvia kuin Pianonopettaja tai Pikku Odessa, koska ne menestyvät lippuluukuilla paremmin. Tältä pohjalta lähtevällä elokuvakirjoittelulla ei kuitenkaan ole paljonkaan tekemistä elokuvakritiikin kanssa. Kriitikkojen väitetään olevan kyynistä ja hapannnaamaista porukkaa. Mielikuva saattaa olla valitettavan totta, mutta kumpaa luette mieluummin: kriittistä ja jopa nuivaa, mutta hyvin kirjoittavaa ja näkemyksensä perustelevaa arvostelijaa, vai kaikkia tasapuolisesti miellyttämään pyrkivää kriitikkoa? Tasapäistävän "mukavasta" ja "ymmärtävästä" elokuvakritiikistä on lukijalle yhtä vähän iloa kuin itsetarkoituksellisesta teilaamisesta. Mitä hyötyä on kriitikosta, joka ei ole kriittinen? Elokuva-arvostelijan asemahan on yleensä aika kummallinen. Kriitikko arvioi teosta, joka ei ole vain yhden ihmisen luomistyön tulos vaan tuote, jonka tekemiseen on kulunut laajalta ihmisjoukolta tuhansia työtunteja. Kun sitten "väärällä jalalla noussut" kriitikko kömpii ennakkonäytökseen ja haukkuu elokuvan, voidaan pohtia, onko tämä ollenkaan oikein. Ehkä ei, mutta mikä on vaihtoehto? Tilanne, jossa elokuvaa ei voi haukkua, kun "sen eteen on tehty niin paljon töitä"? Jos näin olisi, pitäisi kaikille elokuville varmaankin antaa vähintään kolme tähteä – no, niinhän joillakin foorumeilla tunnutaan tehtävänkin. Sinänsä toki koko tähditysjärjestelmä on epätoivoinen yritys tehdä elokuvasta arvotettavaa metritavaraa. Suuri yleisö kuitenkin odottaa tähdityksiä – ja kriitikoiden on näin tarjottava niitä. Wider Screen
|
|
