Kimmo Ahonen – Wider Screen 2–3/2001

– Howard Hawksin The Thing (1951) 

"The point that this picture makes is that some day we're going to have plenty of visitors from another planets."
Howard Hawks (L.A. Daily News 13.11.1950, AMPAS)

Nykypäivän nuorten elokuvaharrastajien voi olla vaikea ymmärtää, miksi Howard Hawksin vuonna 1951 tuottamaa elokuvaa "Se" toisesta maailmasta (The Thing from another World) on pidetty tieteiselokuvan klassikkona. John Carpenterin versio samasta aiheesta on tutumpi, sillä harva edes muistaa, millainen oli aiheen ensimmäinen filmatisointi. Voivatko kaksi luentaa samasta aiheesta olla paljon kauempana toisistaan kuin Hawksin ja Carpenterin versiot John W. Campbell Jr:n novellista? Suurin osa lukijoista lienee allekirjoittaneen tapaan nähnyt ensin Carpenterin elokuvan ja verrannut sitä sitten vanhaan versioon. Vertailu ei tee oikeutta Hawksin elokuvalle, joka ei vastaa nykykatsojien kauhu- tai tieteiselokuvalle asettamia odotuksia. Vertailun tuloksena alkuperäinen The Thing näyttää kömpelöltä ja pahasti vanhentuneelta, Carpenterin synkän teoksen rinnalla suorastaan lapselliselta elokuvalta. Se saattaa näyttää monista jopa yhdentekevältä roskalta, jolla on vain kuriositeettiarvoa. Hawksin elokuva on kuitenkin säilyttänyt teränsä paljon paremmin kuin moni muu saman aikakauden tieteiselokuvista, ja se ansaitsee siksi edelleen tulla noteeratuksi.

Tarkastelen seuraavassa alkuperäistä The Thingiä (käytän jatkossa tätä lyhennettä elokuvasta), sen tuotannollisia vaiheita, vastaanottoa ja jossain määrin myös ideologista sisältöä. Tarkoitukseni on myös kyseenalaistaa elokuvasta esitetty standardiluenta. Kun 1950-luvun tieteiselokuvasta kirjoitetaan, muistetaan lähes aina mainita, kuinka The Thing sisältää poliittisen piilotekstin tai kuinka se heijastelee mccarthyismin ilmapiiriä. Onko näin? Miten aikalaiset tulkitsivat elokuvaa ja mitkä olivat tekijöiden motiivit? Paneudun elokuvan ideologiaan tarkastelemalla sen suhdetta tieteeseen ja tiedemiehiin.

Kuka ohjasi The Thingin?

The Thingin tulkitsemisessa törmätään heti tuttuun ongelmaan: kenen ääni elokuvassa puhuu? Vakiovastaus on tietysti, että ohjaajan ääni. Tässä tapauksessa elokuvakritiikin ohjaajakeskeisyys ei kuitenkaan ole vaikuttanut elokuvasta esitettyihin tulkintoihin, sillä sitä pidetään yleisesti tuottaja Howard Hawksin elokuvana. Esimerkiksi Robin Wood nostaa sen näyttävästi esille omassa Hawks-elämäkerrassaan. Onko tässä kyse liioittelusta? Vai kenties siitä, että tuntemattomalle Christian Nybylle ei haluta antaa krediittiä vain siksi, että lopputulos on tyylillisesti puhdasta Hawks-elokuvaa?

Vanhoilla päivillään Nyby antoi haastatteluissa ymmärtää olevansa elokuvan todellinen ohjaaja. Kaikki kuitenkin viittaa siihen, että Hawksin nostaminen The Thingin auteuriksi ei ole liioittelua. Elokuvan esituotantovaiheessa kaikki langat olivat Hawksin käsissä. Elokuvaa mainostettiin Howard Hawks –elokuvana ja RKO:n esittelylehtisessä puhutaan koko ajan tuottaja Hawksin elokuvasta, kun Nyby mainitaan ohjaajana vain ohimennen. (Vital Satistics, The Thing, AMPAS). Vaikka Nyby oli teknisesti merkitty ohjaajaksi, Hawksin persoona hallitsi myös kuvaustilannetta. Pääosaa esittänyt Kenneth Tobey ilmaisee asian suorasukaisesti: "Howard Hawks ohjasi elokuvan yhtä kohtausta lukuun ottamatta. Chris Nyby ohjasi kohtauksen, jossa tulemme ovesta sisään, ja se on elokuvan huonoin kohtaus." (Weaver 1994, s. 346) Myös tiedemies Carringtonia esittänyt Robert Cornthwaite on samoilla linjoilla. Hänen mukaansa Howard Hawks oli ehdoton auktoriteetti kuvauspaikalla. (Weaver 1995, s. 117)

Tutkimuskirjallisuudessa kukaan ei ole nostanut Nybyä - ainakaan mainitsematta Hawksia samaan hengenvetoon - elokuvan todelliseksi tekijäksi. (Ks esim. Warren 1982, s. 48) Suurten studioiden monopoliaseman päätyttyä vuonna 1948 monet ohjaajat ja näyttelijät olivat perustaneet omia tuotantoyhtiöitä. The Thing olikin Hawksin tuotantoyhtiön tekemä ja hän oli itse tuottaja, joten miksi hän ei olisi palkinnut aiemmissa Hawks-elokuvissa (Syvä uni, Punainen virta) leikkaajana toiminutta Nybyä antamalla tämän ohjata elokuvaa?

Hawksin ohjaajaprofiilin kannalta saattoi myös olla viisasta, että pitkän linjan arvostettu tekijä ei "tahrannut" nimeään ottamalla krediittiä teoksesta, joka oli filmikaupungin standardien mukaan B-elokuva, tai tarkemmin sanottuna näytti B-elokuvalta. Tosiasiassa se ei sitä ollut. Levitysyhtiö RKO:n esittelylehtisen mukaan budjetti oli peräti 1, 300,000 $, joka olisi jo suurempi kuin monen A-elokuvan budjetti. (Vital Statistics, The Thing, AMPAS. Ks myös Robert Cornthwaiten kommentti Weaver 1995, s. 21) Sitä ei tosin käytetty näyttelijäpalkkioihin, sillä suurin osa rahoista meni erikoisefekteihin. Mainonnassa tähtien puutetta kompensoitiin korostamalla, kuinka elokuvaan oli haettu uusia, lupaavia kasvoja – vastaavaa mainosstrategiaa käytti samana vuonna ensi-iltaan tullut Uhkavaatimus maalle (The Day the Earth Stood Still). Tähtinäyttelijöiden puuttuminen olikin pikemminkin sääntö kuin poikkeus aikakauden tieteiselokuvatuotannossa. Kingsley Amisin paljon toistetun teesin mukaan science fictionin "sankarina" on itse juoni. (Baxter 1970, s. 7–8) Toisin sanoen juoni, tai keskeinen idea, on tärkeämpää kuin uskottavien tai psykologisesti monisyisten henkilöhahmojen luominen. The Thing näyttäisi osaltaan vahvistavan tätä käsitystä. Amisin yksinkertaistava pelkistys ei kuitenkaan sellaisenaan sovi siihen, sillä sen juonirungossa henkilösuhteilla on paljon suurempi merkitys kuin monessa muussa tuon ajan tieteiselokuvassa.

Tuotannolliset vaiheet ja vastaanotto

Howard Hawks oli ostanut Campbellin vuonna 1938 kirjoittaman novellin oikeudet jo 1940-luvun lopulla. Astounding Science Fiction -lehden pitkäaikainen päätoimittaja Campbell suosi – tai suorastaan vaati kirjoittajilta - tarinoita, joissa vihollisrotujen kuvauksissa oli käytetty esikuvina hyönteisiä, matelijoita ym. alempia eläimiä. Lukijalle annettiin kuva kaikin puolin vastenmielisestä ja säälimättä tuhottavaksi joutavasta vihollisesta. Elokuva ei poikkea tästä peruskaavasta, mutta silti Charles Ledererin käsikirjoitus (1) on jo lähtökohdiltaan erilainen kuin novelli. Aikalaishaastattelussa Hawks totesi, että novellista käytettiin vain neljä sivua, "alkuperäinen idea". Campbellin tarinassa - kuten sittemmin Carpenterin versiossa - olio muuttaa muotoaan, kun taas Ledererin käsikirjoituksessa kyse on "älyllisestä vihanneksesta", joka ulkomuodoltaan muistuttaa kauhuelokuvien hirviöitä.

Tekijöiden yllätykseksi armeija ei antanut kalustoapua elokuvan kuvauksiin. Jälkikäteen arvioituna The Thing vaikuttaa armeijan näkökulmasta kaikkea muuta kuin kriittiseltä elokuvalta, joten olisi voinut luulla, että tekijät olisivat saaneet armeijalta tukea samaan tapaan kuin vaikkapa toista maailmansotaa käsittelevät elokuvat. The New York Times kertoi jo elokuvan kuvausvaiheessa, että ilmavoimat oli kieltäytynyt yhteistyöstä.. Lehtijutun mukaan yhteistyötä ehdottanut apulaistuottaja Edward Lasker sai ilmavoimien edustajalta seuraavan vastauksen:

"We've spent half a million dollars proving that there are no such thing as flying saucers. Why should we help you make a picture about one?" (The New York Times, 12.11.1950, AMPAS)

Tällä viitattiin Ilmavoimien Project Sign -tutkimuksiin, jotka olivat alkaneet pian kesän 1947 "lautashavaintojen" jälkeen. Tutkimusraporttien mahdolliset ristiriitaisuudet poikivat jo tuoreeltaan teoksia, joita nykypäivän käsittein voitaisiin kutsua ufologiseksi kirjallisuudeksi. Majuri Donald Keyhoen menestyskirja Flying Saucers are Real ilmestyi vuonna 1950. Siinä viranomaisia syytettiin todisteiden salaamisesta ja oikean tutkimuksen tukahduttamisesta. Ehkä ilmavoimien edustajat ajattelivat Hawksin elokuvan olevan samalla asialla kuin Keyhoen kirja, kyseenalaistamassa virallisia selityksiä ja lietsomassa lautashysteriaa.

Elokuvantekijät käyttivät kyllä estoitta hyväkseen lentäviä lautasia kohtaan tunnettua kiinnostusta. Elokuvaa mainostettaessa pyrittiin löytämään tavallisuudesta poikkeavia ratkaisuja. Kekseliäs mainoskampanja, jossa elokuvasta levitettiin pieniä mainoksia (teaser) eri sanomalehtiin, noteerattiinkin Motion Picture Heraldissa.

The Thingin mainos Motion Picture Heraldissa 7.4.1951

Markkinointikikkoihin kuului myös poikkeuksellinen salamyhkäisyys elokuvan juonesta, tuotannon yksityiskohdista tai olion ulkomuodosta. Kilpailu muiden tieteiselokuvien kanssa oli kovaa, sillä samaan aikana oli tekeillä myös Robert Wisen Uhkavaatimus maalle ja Edgar G. Ulmerin The Man from Planet X. Jälkimmäinen ehti ensi-iltaan kuukautta ennen Thingiä, mutta ei B-elokuvana saavuttanut vastaavaa menestystä kuin kilpailijansa

The Thing sijoittui Varietyn vuoden 1951 Top Grossers -listalle sijalle 47: siihen mennessä tuloja oli kertynyt 1 950 000 $. (Variety, 2.1.1952, AMPAS) Kriitikkovastaanotto oli ristiriitainen. Varietyssa elokuva sai nuivan vastaanoton, ja sitä kuvattiin määreellä "exploitation special". (Variety, 4.5.1951) The New York Timesin Thomas M. Pryor sen sijaan kehui elokuvaa ja totesi, ettei sitten Frankenstein-elokuvien valkokankailla oltu nähty yhtä vakuuttavaa science fictionia. (3.5.1951, The New York Times Film Reviews, 2517) Vastaavalla linjalla myös brittiläisen Films in Review'n Thomas T. Foose, joka kommentoi myös kiinnostavasti elokuvan oletettua kohdeyleisöä:

"The Thing is not for those miserable souls who will accept only arty cinema, but rather for those simpler and happier ones who ask only to be entertained. For them it is just - the thing." (Foose 1951, s. 39)

Tieteiselokuvia ei tosiaankaan 1950-luvulla suunnattu kriittisille katsojille, vaan etupäässä nuorille. Vielä vuoden 1951 arvosteluissa kuitenkin puhuttiin "uuden syklin" tieteiselokuvista ja suuret studiot satsasivat tieteiselokuvaan, toisin kuin vuosikymmenen jälkipuoliskolla, jolloin lajityyppi muuttui aiempia menestyselokuvia kierrättävien pientuottajien temmellyskentäksi. Niinpä The Thingin juonikaavaa sovellettiin innolla monessa muussa aikakauden tieteiselokuvassa, joista monet tosin muistuttivat enemmän perinteisiä hirviöelokuvia kuin esimerkiksi niitä värikylläisiä tieteisspektaakkeleita, joita George Pal tuotti 1950-luvun alussa.

Scifiä, kauhua vai sotaelokuvaa?

Vaikka The Thingiä pidetään tieteiselokuvan klassikkona, sitä näkee joskus kutsuttavan myös kauhuelokuvaksi. Elokuvan valmistusvaiheessa antamassaan haastattelussa Hawks kuitenkin korosti, että hänen uusi teoksensa ei ole kauhuelokuva, vaan että kyseessä uudenlainen tarina, scientific yarn. (L.A. Daily News 13.11.1950, AMPAS) Kiista siitä, onko The Thing scifiä vai kauhua, ei välttämättä tee oikeutta itse elokuvalle. Ennen kaikkea se on tekijänsä näköinen teos, ja niinpä Robin Woodin näkemys The Thingistä Hawks-elokuvana on hyvin perusteltu. Elokuvassa tasa-arvoiset, toisiaan täydentävät miehet taistelevat epäinhimillistä vihollista vastaan. Hawksin elokuvien tavaramerkki, lennokas dialogi, jossa vuorosanat menevät ristikkäin (overlapping dialogue), on myös The Thingin kantava voima. Ei sovi unohtaa myöskään elokuvan vahvaa naisroolia. Hawksin elokuville tyypillisesti pääparin suhde on kiusoitteleva: Margaret Sheridanin esittämä Nikki pistää jatkuvasti kampoihin Hendrylle, ja roolihahmo poikkeaa aktiivisuudellaan tieteiselokuvan kirkuvan sankarittaren vakiohahmosta.

Väittäisin siis, että The Thing on lopulta yhtä paljon sotaelokuva kuin tieteiselokuva tai kauhuelokuva. Vaikka ympäristö on erilainen, varioi The Thing periaatteessa samantyyppistä konfliktia kuin sotaelokuvat. Se edustaa "järjestysgenren" (2) science fiction -variaatiota, jossa muukalaiset ottavat mittaa armeijan taistelukunnosta. Näiden elokuvien pääosassa olivat sotilaat, ja muukalaisten kohtaamista sävyttävät sotaelokuvalle ominaiset piirteet. Rintamalinjan toisella puolella ei vain tässä tapauksessa ole natseja tai japanilaisia vaan avaruusmuukalaisia. Tavallaan myös RKO:n esittelylehtinen todentaa tämän tulkinnan. Siinä todetaan, että: "Practically every male member of the cast saw service in World War II. All but one held officer's rank. In the 'The Thing' from another world, he plays a Commanding General." (Vital Satistics, The Thing, AMPAS)

Robert Cornthwaiten haastatteluissa usein toistaman anekdootin mukaan Hawks antoi seuraavanlaisia ohjeita, jotka kiinnostavasti kuvaavat Hawksin työskentelytapaa ja Hollywoodin tähtijärjestelmää. Cornthwaite kertoo Hawksin sanoneen hänelle:

"You know, When I make a picture with John Wayne or Gary Cooper, they go through the script and say, 'How about taking this line of mine, having someone else say it, and I just react'. That way they (Wayne and Cooper) come out looking better; the other people have the dull things to say, and all Wayne and Cooper do react to 'em." (Weaver 1995, 118)

Hawksin ohje selittää osaltaan esimerkiksi John Waynen elokuvien kestävää suosiota: tähti reagoi, kun muut jaarittelevat! Elokuvan ja Charles Ledererin kesän 1950 käsikirjoitusversion välillä onkin eroja nimenomaan dialogissa, muuten elokuva seuraa suhteellisen tarkasti käsikirjoituksen juonirakennetta ja kohtausjakoa. Vaikka Hawks rohkaisi näin Cornthwaitea muokkaamaan käsikirjoitusta, on Carringtonin roolihahmolla lopulta elokuvan ainoat pitemmät monologit. Toisaalta hän ei olekaan elokuvan sankari, ja em. kuvaus sopiikin paremmin Kenneth Tobeyn esittämään kapteeni Hendryyn, joka ei luennoi vaan kuuntelee, toimii ja antaa käskyjä. Hendryn ja Carringtonin vastakkaisuus toimiikin elokuvan punaisena lankana ja tavallaan myös sen ideologisen sisällön määrittäjänä.

The Thingiä on luettu kylmän sodan allegoriana, heijastumana aikakauden kommunismihysteriasta. Suurin osa aikalaisarvosteluista ei kuitenkaan tulkinnut elokuvaa millään lailla anti-kommunistiseksi elokuvaksi tai kylmän sodan tuotteeksi. Jos suoria viittauksia ei ole, niin mitä mahdollisia kylmän sodan asetelmiin viittaavia kommentteja elokuvasta sitten löytyy? Elokuvassa on vain yksi suora viittaus Neuvostoliittoon. Alussa Hendry toteaa, kuinka venäläisiä pyörii Pohjoisnavalla "kuin kärpäsiä". Lopussa lehtimies Scotty (Douglas Spencer) lähettää raporttinsa, jossa hän hehkuttaa oliota vastaan käydyn kamppailun sankarillisuutta ja kehottaa kuulijoita katsomaan taivaalle, "Keep Watching the Skies". Loppupuhetta onkin tulkittu piilotetuksi viestiksi odotettavissa olevasta kommunistien hyökkäyksestä. Nöel Carrollin mukaan elokuva varoittaa näin paitsi lentävistä lautasista myös Neuvostoliiton pommikoneista. (Carroll 1990, s. 208)

Sisältääkö elokuva näin eksplisiittisesti poliittisen piilotekstin? Nähdäkseni ei. Sen sijaan sen suhde tieteeseen ja tiedemiehiin sisältää samantyyppisisä piirteitä kuin aikakauden antikommunistinen retoriikka. Lähestynkin seuraavassa elokuvan ideologista sisältöä tästä näkökulmasta, tarkastelemalla lähemmin Carringtonin tiedemieshahmoa. Pohjoisnavalla sijaitsevassa tukikohdassa on sekä tiedemiehiä että sotilaita, ja jos Hendry on johtava auktoriteetti sotilaille niin Carrington on – ainakin elokuvan alussa – sitä tiedemiehille. Carrington kuvataan ansioituneeksi, Nobelin palkinnon voittaneeksi tiedemieheksi, joka viihtyy paremmin omassa laboratoriossaan kuin muun miehistön seurassa. Jo alussa, kun Carringtonin nimi mainitaan ensimmäistä kertaa, selviää, että hän on ollut mukana "Bikinillä", Bikini-saarilla vuonna 1946 tehdyissä ydinkokeissa.

Hintelä ja omissa maailmoissaan liikkuva Carrington poikkeaa muusta miehistöstä. Timen arvostelussa huomautettiin, että hänet on "vihjailevasti puettu venäläistä muistuttavaksi". (Time 14.5.1951, AMPAS) Ledererin käsikirjoituksessa ei ole mitään viitettä tällaisista pyrkimyksistä. Parrakas, paksuun takkiin pukeutunut Carrington ei kuitenkaan muistuta käsikirjoituksen antamaa kuvaa tiedemiehestä, jota luonnehditaan seuraavasti: "He is good looking, well built, soft spoken. His dominant character is a smile that seems never to leave his lips." (The Thing, scene 10) Carrington, toisin kuin muu miehistö, ei todellakaan hymyile eikä vitsaile elokuvassa.

Sotilaiden suojellessa miehistöä Carrington keskittyy suojelemaan oliota, sillä hänen tavoitteenaan on "kommunikointi" sen kanssa. Mitä enemmän hän tutkii oliota, sitä enemmän hän ihailee sen kykyjä. Carrington toteaakin: "Ei tuskaa eikä mielihyvää kuten me tunnemme nyt. Ei tunteita, ei sydäntä. Täysin ylivoimainen meihin verrattuna." Olio on Carringtonin silmissä inhimillisistä rajoitteista vapaa, muuntautumiskykyinen ja älyllisesti ihmistä edellä oleva toimija, jonka pitäminen hengissä on tiedemiehen suoranainen velvollisuus.

Hendryn johtamien sotilaiden vihamielinen asenne olioon on Carringtonista silkkaa ymmärtämättömyyttä. Perinteisin, sotilaallisin keinoin käyty taistelu olisi hänestä ajanhukkaa, sillä hän haluaa kommunikoida sen kanssa: "Vain tiede voi voittaa hänet. Kaikki muut aseemme ovat voimattomia." Henkisesti itsensä eristäneen tohtorin mielessä olio alkaa näyttää yhä älykkäämmältä, eikä tiedemiehellä ole siten varaa pitää tätä pelkkänä vihollisena. Keskustellessaan muiden tiedemiesten kanssa olion vaarallisuudesta hän esittää, että "tieteellä ei ole vihollisia, on vain tutkittavia ilmiöitä".

Carrington: "Tieto on tärkeämpää kuin elämä. Meillä on vain yksi syy olemassaoloon: ajatella, ottaa selvää, oppia."

Scotty: "Mitä muuta me voimme oppia siltä kuin nopeamman tavan kuolla?"

Carrington: "Mitä meille tapahtuu on merkityksetöntä. Millään muulla paitsi ajatuksillamme ei ole väliä. Olemme ajattelemalla selvittäneet luonnon ihmeet. Olemme halkaisseet atomin..."

Luutnantti Dykes: "Ja se on todella tehnyt maailman onnelliseksi!"

Carrington: "Olemme lajimme aivoille velkaa kuolemamme täällä. Emme saa tuhota tiedonlähdettä."

Kuten Scottyn ja Dykesin (James Young) kommenteista voi päätellä, miesporukka suhtautuu tohtorin saarnaamiseen lähinnä huvittuneesti. Tosikkomaista Carringtonia ei oteta vakavasti, hän on teoreetikko, joka ei ymmärrä miehisen maailman realiteetteja. Carrington yrittää vielä viimeisenä vetonaan puhua oliolle.

"Kuuntele, olen ystäväsi. Minulla ei ole aseita. (...) Haluan oppia tuntemaan sinut ja auttaa sinua. Sinä olet viisaampi kuin kukaan maan päällä. Käytä älyäsi! Katso minua ja ymmärrä, mitä haluan sanoa. En ole vihollisesi, olen tiedemies. "

Carringtonin nöyrtyminen mestarinsa edessä osoittaa, että hän on konkreettisesti vaihtanut puolta. Miehistön luottaessa keskinäiseen solidaarisuuteen ja sotilaallisiin taitoihin harhautunut tiedemies luottaa olion älylliseen kapasiteettiin. Tiedemiehenä hän ei ole olion vihollinen, vaan ystävä, jolle ihmisyksilöiden lojaalisuus toisilleen on sivuseikka, sillä tärkeintä on lajin evolutiivinen kehitys. Tiedon ollessa tärkeämpää kuin elämä yhden tukikohdan miehistöllä ei ole merkitystä, heidät voidaan uhrata puhtaan älyllisyyden alttarilla. Ajattelun kirkkaus ohittaa tiedemiehen arvoasteikossa inhimilliset tunteet.

Richard Hodgens kirjoitti jo 1959 teoksen sisältämästä paradoksista: lahjakkain tiedemies on elokuvan typerin henkilö. (Hodgens 1972, s. 83) Myös Vivian Sobchack huomauttaa elokuvan olevan sekä tieteen että tiedemiesten vastainen. Tiedemiehet esitetään uteliaiksi typeryksiksi, joiden liian ahnas tiedonjano on vaaraksi ihmiskunnalle. (Sobchack 1980, s. 23) Peter Biskind puolestaan näkee, että älyllisyyttä palvova Carrington on "pehmeä" oliota kohtaan samalla tavalla kuin liberaalit olivat konservatiivien silmissä pehmeitä kommunismia kohtaan. Älyllinen ylivertaisuus tekee hänestä entistä epäilyttävämmän: hän ajattelee eikä toimi. Carringtonin sympatiat ovat olion puolella, kun taas liberaalien sympatiat olivat konservatiivien mielestä kommunismin puolella. (Biskind 1989, s. 127) Carrington olisi siis tyypillinen liberaali intellektuelli, joka kieltäytyisi näkemästä kommunistien pahuutta ja joka vastarinnan sijaan pyrkisi ymmärtämään näitä. Allegorisella tasolla Hendryn ja Carringtonin ristiriita olisi tässä tulkinnassa kuvaus kommunismia vastustavien kylmän sodan sotureiden ja pehmoilevien liberaalien välisestä kamppailusta.

Uhkaavat intellektuellit

Miksi liiallinen älykkyys näytti sitten niin uhkaavalta? Myron C. Fagan kirjoitti vuonna 1951 kommunismin leviämisestä Hollywoodiin ja varoitti erityisesti kommunistiseen puolueeseen sitoutumattomista, mutta käytännössä sen ohjeita tottelevista "kanssamatkustajista" (Fellow Travellers). Fellow traveller olikin republikaanien viljalti käyttämä haukkumasana kommunismin tavoitteita "myötäileville" älyköille. "Stalinin tähtiä" kommunisteiksi epäilemilleen näyttelijöille ja ohjaajille jakaneen Faganin kuvaus tyypillisestä kanssamatkustajasta sopisikin ainakin jossain määrin Carringtonin hahmoon. Faganin mukaan erityisen epäilyksenalaisia olivat keskiluokkaiset intellektuellit - professorit, toimittajat, papit ja valtion virkamiehet. (Fagan 1951, s. 546–547) Aikalaiskirjoittelussa tiedemiesten lojaalisuus maalleen – kuten Robert J. Oppenheimerin tapauksessa - oli keskeisiä aiheita, eikä siis ihme, että ylirationaalinen (marxilainen) intellektualismi ja tieteellisyys esitettiin monissa tieteiselokuvissa epäilyttävässä valossa.

Carrington muistuttaakin monessa suhteessa Leo McCareyn Agentti 52:n (My Son John, 1951) maansa ja perheensä hylännyttä päähenkilöä. (Ks. Ahonen 1998) Agentti 52:n kaltaisissa anti-kommunistisissa elokuvissa intellektualismi yhdistettiin muitta mutkitta kumoukselliseen toimintaan. Hintelä ja viileän analysoiva Carrington onkin tässä suhteessa samaa sarjaa näiden petturien kanssa. Hän näyttäisi olevan samaa sarjaa kuin Neuvostoliitolle ratkaisevan tärkeitä atomisalaisuuksia vuotanut Klaus Fuchs.

Elokuvan tieteen ja älyllisyyden vastaisuus ei kuitenkaan ole niin ilmeistä kuin mitä esimerkiksi Sobchack ja Carroll esittävät. Carrington onnistuu auktoriteetillaan houkuttelemaan osan tiedemiehistä puolelleen, mutta lopussa hän on yksin koko miehistöä vastassa. Muut tiedemiehet, jotka toimivat saumattomassa yhteistyössä sotilaiden kanssa, on kuvattu hyvinkin positiivisesti: ratkaisevaa on siis se, pystyykö tiedemies yhteispeliin. Tiedemiehiä kuvattiin 1950-luvun tieteiselokuvissa erilaisilla, toisilleen vastakkaisillakin tavoilla. Hullun tiedemiehen tilalle tieteiselokuvan kauhugalleriaan oli astunut nyt epälojaali tiedemies. The Thingin kaltaisissa elokuvissa maalleen lojaalit ja perusamerikkalaiset arvot sisäistäneet tiedemiehet olivat teknistyvän yhteiskunnan tukipilareita, kun taas heidän viileän älylliset ja velvoitteensa unohtaneet virkaveljensä olivat yhteisön kannalta vaarallisia.

Itse asiassa elokuva lieventää merkittävästi Ledererin käsikirjoituksen antamaa kuvaa Carringtonista. Käsikirjoituksessa Carringtonin kohtalo on erilainen, sillä hän kuolee lopussa, minkä jälkeen "Skeely" (elokuvassa olisi tarkoittanut lehtimies Scottya) toteaa: "Both Monsters are dead." (The Thing, scene 58) Käsikirjoitus alleviivaa siis elokuvaa selvemmin, että yhteisönsä pettänyt tiedemies on elokuvan todellinen vihollinen. Elokuvan loppukohtauksessa hänen kuitenkin ilmoitetaan vain loukkaantuneen lievästi. Käsikirjoitusversion ratkaisu olisi ollut Carringtonin hahmoa ajatellen varsin looginen, joten voidaan kysyä, miksi sitä ei ole elokuvassa? Ehkä Carringtonista annettua epämiellyttävää kuvaa haluttiin sittenkin keventää. Vaikka Carrington onkin elokuvan vastenmielisin henkilö, hän ei silti kitkattomasti istu konnan rooliin. Robin Wood on korostanut, että määrätietoisesta tiedemiehestä annettu kuva on lopulta enemmän ymmärtävä kuin vihamielinen. Rohkeaksi ja päättäväiseksi kuvattu Carrington seuraa velvollisuuksiaan, jotka vain ovat vääränlaisia velvoitteita, mutta siitä huolimatta hän on miehistön jäsen siinä missä muutkin. (Wood 1968, s. 111–112) Woodin näkemystä tukee tavallaan se, että elokuvan lopussa Hendry lähtee sairastuvalle katsomaan miten Carrington on toipunut. Kaikesta huolimatta harhautunut tiedemieskin kuuluu joukkoon, hän ei ole pelkkä vihollinen.

Jyrkän hyvä/paha-jaottelun sijaan asetelma palautuu Hawksin elokuvile tyypilliseen konfliktiin, jossa roolihahmot jakaantuvat ammattilaisiin ja haihattelijoihin. Toiminnan miehet ottavat kriisitilanteessa vastuun haihattelijoiden jäädessä pyörittämään peukaloitaan Jos Rio Bravon lainvartijat selvittävät välinsä rikollisten kanssa ilman kaupunkilaisten apua, niin samalla tavoin kapteeni Hendryn johtamat sotilaat tuhoavat olion ilman Carringtonin apua. Toisaalta sotilaselämän ihannoinnin vastapainona elokuvassa on jatkuvaa vitsailua armeijan jäykästä byrokratiasta. Peter Biskind toteaakin, että kapteeni Hendry epäonnistuu tehtävissään niin kauan kun hän seuraa ylempiensä määräyksiä. (Biskind 1989, s. 131) Tyypillisenä hawksilaisena sankarina Hendry on toiminnan mies, joka ohjekirjan sijasta luottaa enemmän omaan intuitioonsa. Mark Jancovich vie ajatuksen elokuvan sisältämästä sotilasbyrokratian kritiikistä vielä pitemmälle. Jancovichin mukaan kritiikin kohteena ovat yhtä lailla tiedemiehet kuin armeija, tai laajemmin koko tieteellis-tekninen rationaalisuus ja byrokraattisuus. Sen vastapainoksi nousee miesjoukon luonnollinen yhdessäolo ja välitön kommunikaatio. (Jancovich 1996, s. 34–40)

Tulkinta elokuvasta kommunistivainojen ilmapiirin suorana heijastumana on siis lopulta hyvin kyseenalainen. Kyse on tutkijan tulkinnasta. Vaikka elokuva voidaan hyvin perustein katsoa piilotekstiltään kylmän sodan propagandaksi, ei asetelma ole mitenkään itsestään selvä. Tiedemiehen lojaaliutta yhteisölle problematisoiva The Thing sisältää kyllä samanlaisia piirteitä kuin antikommunistiset elokuvat. Se on silti kaukana niiden suoraviivaisesta propagandasta ollen sittenkin lähempänä sotaelokuvaa, jossa on hyödynnetty ajankohtaisia aiheita, kuten lentäviä lautasia ja tiedemiesproblematiikkaa.

The Thingistä voidaan nostaa esiin keskenään hyvinkin ristiriitaisia tulkintoja. Aikalaisille se edusti uutta nousevaa lajityyppiä, tieteiselokuvaa, jolle ei paljon sisällöllistä painoarvoa annettu. Jos Howard Hawksin kädenjälki ei näkyisi niin selvästi, elokuva tuskin olisi saanut huomiota kriitikoilta ja tutkijoilta myöskään jälkikäteen. Ehkä sitä olisi pidetty vain tyypillisenä 1950-luvun tieteiselokuvana - siis "roskana", jolla on enemmänkin sosiologista kuin esteettistä arvoa.

 teksti: © Kimmo Ahonen

Viitteet

1. Krediiteissä käsikirjoittajaksi on merkitty Lederer, ja hänen nimensä on etusivulla myös Heinäkuussa 1950 laaditussa käsikirjoitusversiossa. Käsikirjoituksen laatimiseen ottivat kuitenkin osaa myös Ben Hecht ja Howard Hawks. [takaisin]

2. Thomas Schatz jakaa lajityypit kahteen kategoriaan, integraatio- ja järjestysgenreihin. Ensimmäisiin kuuluvat esim. musikaalit ja melodraamat, jälkimmäisiin esim. lännenelokuvat ja gangsterielokuvat. Järjestysgenren keskushahmona on yksilö, joka joutuu turvautumaan väkivaltaan konfliktitilanteiden ratkaisemiseksi, ja genren elokuvat kertovat yleensä sosiaalisen järjestyksen kriisistä sekä yrityksistä palauttaa tuo järjestys ennalleen. Miehisiä, väkivaltaisia ratkaisumalleja sisältävien elokuvien sankarit ovat usein yhteisön ulkopuolisia individualisteja, jotka ratkaisevat yhteisöä häiritsevän konfliktin, mutta eivät silti sopeudu sen sääntöihin. Tieteiselokuva kuuluu epäilemättä järjestysgenreen, olkoonkin, että sen sisältämä peruskonflikti on erilainen kuin lännen- tai gangsterielokuvassa. (Ks. Schatz 1981, s. 34–35) [takaisin]

Arkistomateriaali ja muu alkuperäisaineisto

Margaret Herrick Library. Academy of Motion Pictures Arts and Sciences, Los Angeles.

Tekstissä käytetty lyhennettä AMPAS, kun on viitattu Margaret Herrick Librarystä löytyvään materiaaliin. Mainittu materiaali löytyy kansiosta Files-Production-Clippings: The Thing from another World.

Fagan, Myron C: Documentation of the Red Stars in Hollywood (1951). Teoksessa The Movies in Our Midst. Documents in the Cultural History of Film in America. Ed. Gerald Mast. The University of Chigago Press 1982.

Foose, Thomas: The Thing. Films in Review, June-July 1951. Volume 11, ed. Henry Hart.

The New York Times Film Reviews 1913–1968. Volume 4/ 1949–1958. The New York Times & Arno Press, New York 1970.

The Thing. Screenplay by Charles Lederer. July 31, 1950. Adapted from the short story by John W. Campbell. First Draft Screenplay. Säilytyspaikka: Louis B. Mayer Library, American Film Institute, Los Angeles.

Variety's Complete Science Fiction Reviews. Ed. Donald Willis. Garland Publishing, New York & London 1985.

Kirjallisuus

Ahonen, Kimmo: Raamattu ja keittokirja. Oikean amerikkalaisuuden kriteerit Leo McCareyn elokuvassa Agentti 52. Wider Screen 1/1998. [http://www.film-o-holic.com/widerscreen/1998/1/index.htm]

Baxter, John: Science Fiction in the Cinema. The International Film Guide Series. A. S. Barnes & Co., New York 1970.

Biskind, Peter: Seeing is Believing. How Hollywood Taught Us Stop Worrying and Love the Fifties. Pantheon Books, New York 1989.

Carroll, Noël: The Philosophy of Horror or Paradoxes of the Heart. Routledge, New York & London 1990.

Hodgens, Richard: A Brief, Tragical History of Science Fiction. Teoksessa Focus on the Science Fiction Film.. Ed. William Johnson. Prentice-Hall, New Jersey 1972. (artikkeli ilmestynyt 1959)

Jancovich, Mark: Rational Fears. American Horror in the 1950s. Manchester University Press 1996.

Schatz, Thomas: Hollywood Genres: Formulas, Filmmaking, and the Studio System. Random House, New York 1981.

Sobchack, Vivian Carol: The Limits of Infinity. The American Science Fiction Film 1950–75. A. S. Barnes and Co., New York 1980.

Warren, Bill: Keep Watching the Skies! American Science Fiction Movies of the Fifties. Vol. I 1950–1957. McFarland, Jefferson, North Carolina and London 1982.

Weaver, Tom: Attack of the Monster Movie Makers. Interviews with 20 Genre Giants. McFarland, Jefferson, North Carolina and London 1994.

Weaver, Tom: They Fought in the Creature Features. Interviews with 23 Classic Horros, Science Fiction and Serial Stars. McFarland, Jefferson, North Carolina and London 1995

Wood, Robin: Howard Hawks. Secker & Warburg, London 1968.