Elokuvia roskan ja taiteen hämäriltä rajamailta: Top Gun & Viimeinen partipoika /The Last Boy Scout)

Kuvarumpalin magneettiset rytmit

"Fellini on suurin ohjaaja, jonka kanssa olen koskaan työskennellyt. Toinen tällainen nero on Tony Scott."
– Anthony Quinn Hermann Vasken dokumentissa Wie man die Leute von ihrem Geld trennt.

Uuden populaarielokuvan piiristä saa hakea Tony Scottia varmaotteisempaa ohjaajaa. Tuottajavallan alaisissa studiomekanismeissa tämä tekijä sukkuloi kevyesti, kuin ruusuilla tanssien. Vanhemman Hollywoodin ilmapiirissä hänen kaltaisiaan miehiä vaelteli enemmän. Esimerkiksi Raoul Walshin valtaisan tuotannon joukosta voi poimia lukuisia nappifilmejä, joissa on luotu iskevää massaviihdettä sulauttamalla populaareja merkkiviittauksia vahvaan elokuvagenrejen tuntemukseen.

Truffaut'n kirjoituksista saa jälleen hakea pätevää selvitystä auteurismin käsitteeseen, kun Tony Scott walshilaisella ammattitaidolla veistää tylsästäkin käsikirjoituksesta kulmikkaan elokuvan. Tarinankäänteiden laadun laajuudella ei ole ratkaisevaa merkitystä. Scottin kvaliteetti on materiaalin rytmittämisessä, kuvakompositioissa, musiikin käytössä ja kliseiden kohottamisessa sellaiseen potenssiin, että katsojan tajunta liukenee neonvärisiin fantasiamaailmoihin. Miksi tyytyä kahteen kliseeseen kun voidaan ottaa sata, tai tuhat! Vertaus Umberto Ecoon ja siihen mitä Casablanca on meille kertonut. Elokuvan todellisuutta, pelottavaa.

Popcorn-elokuvia tehdään harvoin tosissaan. Top Gun (1986) ja Viimeinen partiopoika (1991) puolestaan ovat malliesimerkkejä Scottin asenteesta; kun tehdään, niin tehdään kunnolla. Joku on kirvesmies tai kokki, toinen baarimikko tai traktorinkuljettaja, kolmas elokuvaohjaaja... Nyt ei pitäisi puhua reaganilaisuudesta, ei machokulttuurista, ei patriotismista tai rantalentopallon mahtavuudesta. Ei, ei, ei, sillä Scott kuvaa niitä! Eli katsokaa hänen elokuviaan. Ne ovat taiten tehtyjä.

"I feel the need, the need – for speed!"

Näin huutavat Top Gun -elokuvan rämäpäälentäjät. Otetaan toinen sitaatti James Brownilta: "It's a man's world! But it would be nothing with out a woman.." Top Gunin päähenkilöissä, amerikkalaisissa hävittäjälentäjissä, tiivistyy monia epäomintakeisia machokulttuurin piirteitä. Myös Viimeinen partiopoika liikkuu vastaavalla miehisen pullistelun alttarilla. Top Gun edustaa pohjimmiltaan Reaganin Amerikan tyyppielokuvaa: vastenmielistä patrioottista hymistelyä, asearsenaalien glooriaa ja tylsää naiskuvaa. Viimeinen partiopoika vetää sovinismissa vielä pidemmän korren. Lisäksi teos suorastaan pursuaa niin kutsuttua turhaa väkivaltaa.

Top Gun on sadunomainen, ilmavasti, lähes pehmeän unimaailman lailla keinuva teos. Viimeinen partiopoika puolestaan on urbaanissa katumaisemassa sykkivän toimintaelokuvan viimeisiä raudanlujia lajivalioita. Tony Scottin tapauksessa ei tyylilajilla tunnu olevan merkitystä. Viimeisessä partiopojassa Top Gunin satumaailma vaihtuu kyynisiin paskatunkioihin, rikollisuuteen ja korruptioon, strippiluoliin ja likaisiin asuntoihin, uskottomiin naisiin ja vittuuntuneisiin miehiin. Magneettinen tatsi kuitenkin säilyy.

Ei enempää asenteiden ja ammattitaidon kummallisista törmäyskursseista. Elokuvalla ja taiteella on mahtavia voimia. Ja pitävät vielä huumeita vaarallisina. Minäkin jo kehotin katsomaan…