www.Film-O-Holic.com/widerscreen

takaisin sisällysluetteloon Mari Verho – Wider Screen 2–3/2001

WILLIAM SHAKESPEARE'S ROMEO + JULIET
William Shakespearen Romeo & Juliet
(1996)
Ohjaus: Baz Luhrmann
Pääosissa: Leonardo DiCaprio, Claire Danes

William Shakespeare's Romeo + Juliet

Tårta på tårta à la Romeo & Juliet

Baz Luhrmannin vuonna 1996 ohjaama William Shakespearen Romeo & Juliet on yksi yhdeksänkymmentäluvun ns. Shakespeare-buumin mieleenpainuvimmista elokuvista. Sitä on varmasti katsottu monella englannintunnilla, koska sen ajatellaan tulkitsevan Shakespearen "pyhää sanaa" nykynuorten ymmärtämälle MTV-estetiikan kielelle. Niinhän se toki tekeekin. Tarina tapahtuu kuvitteellisessa Verona Beachin kaupungissa, jossa kaksi perhettä on riidoissa keskenään. Soundtrackilla soivat monet 90-luvun suosikkibändit ja pääosassa on yksi ilmeisen suosittu viime aikojen "miesnäyttelijä" Leonardo DiCaprio Claire Danesin kanssa. Monet elokuvan ratkaisuista ovat raikkaita ja suorastaan nerokkaita – ainakin visuaalisesti. Luhrmannia pitää ihailla tämän päätöksestä säilyttää näytelmän alkuperäinen dialogi lähes täysin muuttamattomana, koska Shakespearen teksti soljuu ihmeen luontevasti moderneissa puitteissa. Toisaalta puheen nopeus ja tilanteiden musiikkivideomaiset leikkaukset vaikeuttavat tarinaan eläytymistä ja päähenkilöiden kohtaloon samastumista. Tuntuu oudolta, miten nopeasti rakkauden luritukset vedetään läpi. Katsojalle ei kerta kaikkiaan jää aikaa itkeä, joten todellinen katharsis jää saavuttamatta.

Ihan kuten Luhrmannin viimeisimmässä elokuvassa Moulin Rouge, myös Romeossa & Julietissa visuaalinen puoli on hiottu yksityiskohtiaan myöten kimaltavaksi runsaudensarveksi. Elokuva vetoaa siihen samaan lapselliseen puoleen meissä, joka tihrustelee kaleidoskooppia tai View Masteria yhä uudestaan ja uudestaan. Katolisesta latino-kitsistä ammentava Romeo & Juliet on kuin Aladdinin aarreluola tai välkkyvä huvipuistoajelu rakkauteen. Vähän samaan tapaanhan myös esim. Jurassic Parkia voi pitää enemmän ajeluna kuin elokuvana. Visuaalisesti elokuva muistuttaa hyvin paljon myös ranskalaisten Pierren ja Gilles'n valokuvataidetta tai Gianni Versacen muotiluomuksia. Romeo ja Julia ovatkin värikkäässä maailmassaan kuin Aatami ja Eeva paratiisissa. Pariskunnan vihkivä pappi kehottaa hääparia "rakastamaan kohtuudella", ettei rakkaus palaisi loppuun liian nopeasti, sillä liika hunaja voi mennä imelyyden puolelle. Kohtuuden kehotus on lähes huvittava tällaisen ylenpalttisuuden keskellä. Elokuvahan tuntuu nimenomaan juhlivan kohtuuttomuutta ja ensirakkauden dramaattista ehdottomuutta. Ehkä Romeon & Julietin villi visuaalisuus koettaakin tavoittaa jotakin siitä säkenöivästä vauhdin tunteesta, jota ihminen joskus rakastuessaan kokee. Arkinen maailma näyttäytyy yhtäkkiä satumaisena: musta jääkin muistuttaa erehdyttävästi glitteriä ja kahden ihmisen ihojen välillä näyttää poksahtelevan pienimuotoisia ilotulituksia.

Tällaisten elokuvien yksi ongelma on se, että hengästyttävä kiiltokuvamaisuus vie huomiota itse tarinalta, joka jää helposti hyvin kliseiseksi ja pinnalliseksi. Tässäkin pääparin näytteleminen jää oikeastaan huvipuistoajelun varrella olevina nukkeina esiintymiseksi. Varsinkin taikinanaamainen DiCaprio on tympeä pikku mutrusuu, ja hänen ns. tunteisiinsa on todella vaikea eläytyä. Täytyy myös myöntää, että Romeo ja Julia on varmasti nykyaikuisille hankala pala nieltäväksi. Näinä aikoina kun "minä rakastan sinua" tuntuu yhä enenevässä määrin olevan vain lainaus halvan hengettömästä poprallatuksesta, tuntuu lähes kitsiltä edes käyttää koko rakkaus-sanaa. Se tekee mieli laittaa lainausmerkkeihin. Tällaisen nuoren "rakkauden" ehdottomuus tuntuu helposti säälittävältä tai jopa järjettömältä näinä avioerojen, kestävän kehityksen ja elinikäisen parisuhdeoppimisen aikoina. Katsojan on nimittäin todella helppo olla kyyninen ja ajatella, että Romeon ja Julian pitäisi tajuta, että ei ole yhtä oikeaa ihmistä, vaan useita mahdollisia partnereita. Nykyajan Romeokin voisi ajatella positiivisesti eli valita kuoleman ja Julian sijaan arkisista avoliitoista koostuvan himmeän helminauhan – tai sitten ei. Klassinen tragedia ei tietenkään taivu tällaiseen arkiseen suhteellisuuteen, eikä sen tarvitsekaan. Oopperamainen yliampuvuus kuuluu asiaan runollisia rakkaudentunnustuksia myöten. Rakkaus ei näköjään aina ole vain työtä, vaan ainoa vaihtoehto – ainakin elokuvissa.

teksti: © Mari Verho

[takaisin]

sivu Internet Movie Databasessa (us-versio)


www.Film-O-Holic.com/widerscreen