Oscar-palkittua Armotonta on pidetty westernin sekä ylösnousemuksena että viimeisenä naulana lajityypin arkussa. Se on kumpaakin. Joka tapauksessa elokuva on yhä Eastwoodin ohjaajauran ehdoton virstanpylväs, jolla jäyhä näyttelijä-ohjaaja lopullisesti lujitti taiteilijaminänsä viimeistenkin epäluuloisten keskuudessa. Eastwood on ohjannut loistavia elokuvia ennen Armotonta ja sen jälkeenkin, mutta nykywesternin suurinta klassikkoa on merkittävyydessä vaikea ylittää. Se on omassa lajityypissään vedenjakaja, jolle saa etsiä vastaavaa kymmenien vuosien takaa – Peckinpah'n Hurjan joukon (The Wild Bunch, 1969) ja sen jälkeisistä antiwesterneistä.

Sikolätistä tarinansa aloittava Armoton on koko kestonsa ajan häkellyttävän ristiriitainen. Monet klassisen lännenelokuvan piirteet sekoittuvat antiwesternin väkevään demytologisointiin. Armoton ei ole kuitenkaan ilkeä elokuva, se on vain hyvin viisas, mutta näkemyksiltään murskaavan johdonmukainen. Kun Ruoskan (High Plains Drifter, 1972) leffaposterissa oli kuva Eastwoodista ja kahdesta hautakivestä, joissa luki Leone ja Siegel, niin vastaavasti Armottoman hautakivessä voisi lukea Westerner – Lännenmies.

Legendaariset pyssymiesten uroteot paljastuvat vain sikahumalassa tehdyiksi alhaisiksi veriteoksi, joista kunnian kannuksetkin ovat kaukana ja joita asianosaiset gunfighterit tuskin edes itse muistavat. Eastwood ei elokuvallaan niinkään hautaa lajityyppiä, vaan tekee tilinsä selväksi etenkin myyttisen lännenmiehen kanssa. Vuonna 1992 oli kuitenkin vaikea kuvitella westerniä Armottoman jälkeen. Ja eipä niitä hyviä lännenelokuvia sen jälkeen juuri ole tehty. Eastwoodin näkemyksen henkiseen kirkkauteen ja kaiken tarkastelun kestävään moraliteettiin ei ole kurotettu – lähellekään.

Lännenmiehen kunniakoodia Eastwoodkaan ei ole kokonaan hylännyt. Kun William Munny (Eastwood) kuulee, että brutaali sheriffi Little Bill (Gene Hackman) on piessyt kuoliaaksi hänen ystävänsä ja "aseveljensä" Ned Loganin (Morgan Freeman), Munny astuu viskihuuruisena koston tielle, ohi rahapalkkioiden. Asetelma muistuttaa Hurjan joukon lopusta, jossa Pike Bishop (William Holden) jo rikkaana ja "vapaana" miehenä päättääkin lähteä kohtalokkaalle kostoretkelle roistosakkinsa nuorimman jäsenen puolesta.

Yhtä kaikki päädymmekin Paul Seydorin oivallukseen: "Mitä lännenmiehelle on voittaa vaikka koko maailma, jos hän menettää oman sielunsa." 1960-luvun lopun murroksen jälkeen westernin lännenmies ei kuitenkaan ole kamppaillut sielunsa pelastamiseksi yhteisön vuoksi, vaan ainoastaan itsensä ja sen ainoan enää uskomisen arvoisen kunniakoodin tähden. William Munny on paatunut tappaja ja itsekäs, joskin "valistunut" (lue: itselleen rehellinen) mies, mutta sieluaan hänkään ei ole menettänyt. Eikä aiokaan – ainakaan itselleen. Lännenmies tekee edelleen, mitä miehen on tehtävä.

Sieluttoman kuoleman edessä myös sadistinen Little Bill pelkää saluuna-ammuskelun jälkeen tuijottaessaan kiväärin piippua. Joskus, jossain vaiheessa olisi ollut mahdollista vielä kuolla kunniakkaasti. Munny lahtaa hänet kuin sian. Armottoman väkivalta on ehdotonta. Se on vahvemman riistoa ja terroria heikompaa vastaan, ei muuta, paljasta, raakaa... armotonta.

Myyttiä on kuitenkin vaikea kumota. Avoimeksi jää, löytääkö Armottoman kirjailija Beauchamp (Saul Rubinek), jolle Little Bill on luennoinut "tositarinoita", William Munnyn viimeisestä verilöylystä uuden legendan. Todennäköisesti hän niin tekisi. Totuuden ja mytologian suhteen problematiikka on Armottomassa avoin ja kiehtova. Myyttiä ei niin vain voi lakaista pois, koska aina voidaan painaa uusi legenda, kun pyssymiehet ovat kadonneet tai kuolleet.