Eero Tammi – Wider Screen 1/2001

MIDNIGHT IN THE GARDEN OF GOOD AND EVIL
Keskiyö hyvän ja pahan puutarhassa
(1997)
Ohjaus: Clint Eastwood

Pianomies harmoniassa, miettii ja hymyilee

John Berendtin kirjaan pohjautuva Keskiyö hyvän ja pahan puutarhassa (Midnight in the Garden of Good and Evil, 1997) edustaa kiehtovinta elokuvaa Clint Eastwoodin mittavassa ohjaajantuotannossa. Tuntuu kuin Eastwood henkilökohtaisine intohimoineen leijailisi elokuvan sielussa aistittavammin kuin missään aiemmassa teoksessaan. Tässä omintakeisessa filmissä Eastwoodin tunnetun näyttelijäpersoonan jääminen kertomuksen ulkopuolelle auttaa ehkä näkemään ja tulkitsemaan paremmin hänen luonnettaan elokuvantekijänä.

Eastwoodin coolilla karismalla piirtämät urbaanien ja historiallismyyttisten "loneridereiden" muotokuvat Leonen, Siegelin ja miehen omissa ohjaustöissä toimivat usein kaiken dynamona, keskuspisteenä ja hahmoina, joiden ympärille dramaturgiset jännitteet on rakennettu. Kuten esimerkiksi Marlon Brando ohjauksessaan One Eyed Jacks (1961) ja Charles Chaplin hämmentävällä tavalla elokuvassaan Ritari Siniparta (1947), Eastwood hahmoineen on läsnä, vaikka häntä ei kuvassa näkyisikään. Elokuvassa Keskiyö hyvän ja pahan puutarhassa ei voi kokea ollenkaan Eastwoodin vahvaa näyttelijäpresenssiä. Tämän kautta avautuvat teoksen kiehtovimmat puolet suhteessa ohjaajan muuhun tuotantoon.

Elokuva on kertomus miehestä nimeltä John Kelso, journalistista ja kirjailijasta, joka matkaa New Yorkista Amerikan syvään etelään, Savannahin pikkukaupunkiin, kirjoittamaan artikkelia kimaltelevasta cocktailjuhlasta. Tapahtuman isäntä on paikallinen miljonääri, arvoituksellinen Jim Williams. Mukavaa juhlaa seuraavana yönä Williams ampuu kuoliaaksi nuoren mekaanikkopojan. Mutta miksi? John Kelso kiinnostuu tapahtumasta. Hän jää kaupunkiin ja huomaa nopeasti, että Savannah tarjoaisi aineksia vaikka surrealistiselle romaanille ja etteivät sen ihmiset edusta mitään laimeita persoonia.

Keskiyö hyvän ja pahan puutarhassa ei ole Eastwoodin ainoa ohjaus, jossa hän pysyttelee vain kameran takana. Maanrakoon haukuttu varhaistyö, William Holdenin tähdittämä romanttinen draama Breezy (1973), ei tarjoa paljon puhumista. Sen sijaan Charlie Parkerin elämää tarkasteleva, rahisevan jazzmusiikin bluenote-fiiliksissä uiskenteleva Bird (1988) on kolmetuntinen mestariteos ja 1980-luvun parhaita amerikkalaisia elokuvia. Keskyö hyvän ja pahan puutarhassa ei ole yksittäisenä teoksena yhtä onnistunut, mutta se on sitäkin kiinnostavampi.

Kuten Woody Allenin tapauksessa, Eastwoodin filmeissä jazzmusiikki kietoutuu elimellisesti kuvien virtaan. Bird on elokuvaa jazzista, Keskiyö jazzia elokuvalla, merkki vanhan raskasmetallien laulattajan ja kylmällä lookillaan värisyttäneen miehen sensitiivisestä puolesta. Elokuva on osoitus tästä vielä konkreettisemmin kuin miehen aiemmat ohjaukset, joissa kohteet sanelevat ehtoja ja ammattimainen narratologia antaa kuvaukselle selkärankaa: Keskiyö hyvän ja pahan puutarhassa on Eastwoodin ainoa todellinen mielentilaelokuva, subjektiivisen harmonian momentti, chill out -sessio. Elokuvan ääniraidalla elävät myös Eastwoodin omat sävellykset.

Jos Woody Allenin voi sanoa kirjoittavan elokuvalla, Eastwood yrittää säveltää ja improvisoida sillä. Tästä pyrkimyksestä huokuu piirteitä läpi ohjaajan koko uran, mutta vasta Keskiyössä tarina on teema, ei alusta ja lopusta suljettu, järjestelmällisesti rakennettu novelli. Jazzin hengessä teeman ympärillä varioidaan, käydään mollihetkien kautta basson matalimmilla nuoteilla ja palataan taas lepäämään lähtökohtiin, jotka Eastwoodin tapauksessa ovat luonnollisesti positiivissävytteisiä. Kuitenkaan se julistava ja äärikonservatiivinen asenne, mihin ohjaaja on kohottanut monet viime aikojen elokuvistaan (ärsyttävästi hän on myös käyttänyt omaa antisankari–tähti-imagoaan eräänlaisena "syöttinä"), ei hyökkää tällä kertaa päälle – eiväthän hektisen ulkomaailman ja erinäisten valtajärjestelmien varjot valloita ajatuksia silloin, kun istutaan omassa laiskanlinnassa viskilasi kädessä ja kuunnellaan jazzia.

Tietysti elokuvassa vilahtaa myös muutamia ohjaajalle tyypillisiä käsityksiä klassisesta "kunnian miehestä". John Cusackin näyttelemän journalistin saappaisiin voisikin helposti kuvitella nuoren Eastwoodin. Tarinahahmoista erityisesti homomiehille naureskellaan hieman, heidät maalataan joko aristokraattiseen lukaaliympäristöön tai heistä tehdään puppelipojupartureita ja homssuisia transuja. Mutta kyseessähän on Clintin biisi. Läpi teoksen, sen kaikkien aiheiden ympärillä, voimme nähdä sen pienen hymyn. Tiedättehän, sen charmantin Eastwood-hymyn – hymyn naiselle viskilasin äärellä baaritiskillä, kaverille juoksulenkillä, toiselle soittajalle pianon äärellä… Clint istuu löhöää tyytyväisenä nojatuolillaan, kuuntelee jazzia, siemailee viskiä. Ja hymyilee.

teksti: © Eero Tammi

[takaisin]